Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Rautjärven pitäjäntupa



Rautjärven pitäjäntupa on rakennettu vuonna 1905

Rautjärvi – Simpele -kierroksen ehdottomiin pysähtymiskohteisiin kuului vierailu Rautjärven kirkolla, jonka pihapiirissä seisoo komea pitäjäntupa. Pitäjäntuvat toimivat aikoinaan tiloina pitäjänkokouksille ja muille yleisille tilaisuuksille. Se tarjosi myös maja- ja lämmittelypaikan kaukaa pitäjänperukoilta tulleille kirkkovieraille. Ensimmäinen pitäjäntupa rakennettiin perimätiedon mukaan Rautjärven rantaan jo 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Rautjärven pitäjäntuvalle tehtiin perusteellinen korjaus vuosina 2005 - 2008
Nykyinen Rautjärven pitäjäntupa on rakennettu vuonna 1905. Pitäjänkokouksia tuvassa pidettiin vuosina 1905 – 1922. Sen jälkeen kokouspaikka siirtyi Miettilään. Pitäjäntuvassa on sen jälkeen toiminut kunnankirjasto, ennen ja jälkeen sotavuosien miesten käsityökoulu ja naisten kiertävä kotiteollisuuskoulu. Jatkosodan aikana pitäjäntuvassa oli armeijan lääkintähuoltoyksikkö. Rakennuksessa annettiin vuosina 1945 – 1946 myös kouluopetusta. Pitäjäntuvalle perustettiin vuonna 1978 kotiseutumuseo, joka toimi rakennuksessa vuoteen 1996 saakka. Puuhaajina olivat sekä Rautjärven kunta että kotiseutuyhdistys. Rakennuksen huonon kunnon takia kotiseutumuseo siirrettiin Miettilään terveystalolle.

Rautjärven pitäjäntupa 31.5.2015
Rakennus kunnostettiin vaiheittain vuosina 2005 – 2008. Kunnostuksesta kantoi vastuun Rautjärven kotiseutuyhdistys ja rahoitusta saatiin sekä julkiselta että yksityisiltä tahoilta. Korjauksessa kengitettiin hirsiä, uusittiin katto ja lattia, vaihdettiin ikkunapuitteita ym. Ulkopuolelle tehtiin salaojitus, perinneaita, vinttikaivo ja ulkohuussi.

Punamullalla maalattu pitäjäntupa seisoo komeana luonnonkiviperustallaan. Kookas hirsirakennus on varustettu pienellä kuistilla. Katto on nykyisin pellistä ja rakennuksen yläosan seinät on pystyrimoitettu.
Rautjärven pitäjäntupa 31.5.2015
Pitäjäntuvassa järjestetään nykyisin vaihtuvia taidenäyttelyitä, näytelmiä ja musiikkitapahtumia. Siellä on myös pienehkö kokoelma kotiseutukirjallisuutta.



Rautjärven Miettilän terveystalo



Rautjärven Miettilän terveystalo 31.5.2015
 Toukokuun viimeisenä päivänä tekemälläni Rautjärven – Simpeleen matkallani yhdeksi pysähdyspaikaksi valitsin Miettilän historiallisen kasarmialueen. Kasarmialue on merkitty Etelä-Karjalan maakuntakaavaan merkittävänä kulttuurihistoriallisena ympäristönä. Kimmokkeen antoi Etelä-Saimaan artikkeli 17.11.2014 otsikolla Vaikka ketjuilla kiinni kaivinkoneeseen.  Siinä Miettilän kasarmialueella ns. Vääpelin talossa asuvat Matti Keltanen ja Marketta Häyhä tuovat esille pöyristyksensä siitä, että Rautjärven kunta aikoo purkaa kasarmialueelta sen keskellä seisovan Terveystalon. Samaisessa artikkelissa Etelä-Karjalan museon amanuenssi ja rakennustutkija Miikka Kurri  totesi, ettei rakennusta saisi missään tapauksessa purkaa: Terveystalo on keskeinen talo kasarmialueella, sillä on merkittävä historia ja siinä toimii paikallismuseo, hän totesi. Terveystalo sijaitsee osoitteessa Miettiläntie 1350.
Terveystalon edessä oleva infotaulu
Sodassa tuhoutuneen suojeluntatalon portaat.
Niiden päällä seisoo 10.6.2011 pystytetty 23. rajakomppanian muistomerkki.
Sen muistolaatassa lukee teksti: "Tässä paikassa sijaineessa Miettilän
suojeluskuntatalossa perustettiin 10.6.1941 23.rajakomppania. Komppanian
runkona oli rajakomppania 2. Komppaniaan liitetiin Rautjärven
suojeluskuntalaiset sekä Rautjärven reserviläiset. Suojeluskuntatalo paloi
5.7.1941 vihollisen tykkitulessa."  Allekirjoittajina ovat Rautjärven kunta ja
Kaakkois-Suomen Rajamieskilta.
Terveystalo ja sen vieressä näkyvät tuhoutuneen suojeluskuntatalon portaat

Miettilän kyläläiset järjestivät Nuorisoseuran talolle 17.12. 2014 kokouksen, jossa kunnan päättäjille kerrottiin huoli talon kohtalosta. Rautjärven kunnanhallituksen puheenjohtaja Taina Lonka (kesk.) ehdotti Miettilän  kyläkokouksen päätteeksi, että kunta inventoi alueen ja suunnittelee mitä tietyt toimenpiteet suurinpiirtein maksaisivat. Miettiläläiset olivatkin tyytyväisiä päätökseen, koska näin Terveystalo ei näin joutunut, ainakaan välittömästi, suoraan purkulistalle ja sai näinollen aikalisän.

Terveystalon historia on seuraavanlainen. Terveystalon paikalle rakensi Rautjärven suojeluskunta vuonna 1939 suojeluskuntatalon käyttäen apuna vanhan kasarmirakennuksen hirsirunkoa. Suojeluskuntatalossa perustettiin 10.6.1941 23. rajakomppania. Komppanian runkona oli rajakomppania 2. Siihen liitettiin Rautjärven suojeluskuntalaiset sekä Rautjärven reserviläiset. Talo tuhoutui kuitenkin jatkosodan alussa neuvostoarmeijan tykistökeskityksissä 5.7.1941.

Suojeluskuntatalon paikalle valmistui sodan jälkeen vuonna 1949 terveystalo kansalaiskeräysten ja lakkautettujen suojeluskuntien varoilla. Myös Rautjärven ruotsalainen kummikunta Gagnef Taalainmaalta tuki merkittävällä tavalla Terveystalon rakentamista. Rakennuksen suunnittelivat arkkitehdit Väinö Keinänen ja Juhani Viiste. Terveystalossa toimi aikoinaan äitis- ja lastenneuvola sekä hammaslääkärin vastaanotto.

Terveystalo 31.5.2015

Terveystalossa oleva Rautjärven kotiseutumuseon uusittu näyttely avattiin yleisölle vuonna 2001. Rautjärven aikaisempi kotiseutumuseo sijaitsi Rautjärven kirkkoa vastapäätä olevassa vanhassa pitäjäntuvassa vuodesta 1978 vuoteen 1996, jolloin rakennus suljettiin korjaustöiden vuoksi. Vuonna 1998 koko Rautjärven museotoiminta päätettiin keskittää Miettilän reservikasarmialueelle.

Miettilän Terveystaloon kunnostettiin kolme huonetta kotiseutunäyttelyä varten. Suurimmassa huoneessa on esillä näyttely Rautjärven alueella 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa käytetyistä maa- ja kotitalousesineistä. Erilaisia kalastusvälineitä sekä suutarintyövälineitä on myös näytteillä. Museon tekstiilikokoelma on esillä omassa huoneessaan. Samassa huoneessa on myös kangaspuut sekä pellavankäsittelyyn liittyviä työvälineitä, kuten pellavaloukku. Museon erikoisuutena ovat Ruokolahden kirkon urkurina toimineen Juho Luumin (1825-1922) virsikantele ja jousi, jotka ovat esillä omassa vitriinissään. Esineistöä museossa on yhteensä noin 750 kappaletta.
Terveystalo 31.5.2015

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 4: Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille



Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin


Tämän postauksena aiheena on Venäjän lestadiolaisten yhteyksien vaikeutuminen ja lopulta katkeaminen Suomeen, erimielisten lestadiolaisryhmien sulaminen sovintoon ja liikkeen ekspansio.

Yhteydet Suomeen katkeavat, erimielisyyksistä sovintoon, leviämistä uusille alueille



Vallankumouksen jälkeen useimmat Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeiset vaikuttajat muuttivat Suomeen. Heistä mainittakoon uusheränneet nuohoojamestarit Aleks Pulkkinen[1], Pekka Siitonen (1877 – 1930) ja Eljas Lemmetyinen[2] sekä Pietarin Pyhän Marian seurakunnan taloudenhoitaja Tuomas Karvanen.[3] Sekä Pulkkinen että Lemmetyinen olivat aloittaneet  saarnatoimintansa jo Pietarissa.



Fedosija Trofimovna (Karvanen) Aleksejeva ja Nikolai Aleksejevits Aleksejev olivat ensimmäisiä venäläisiä lestadiolaiskristittyjä Pietarin alueella. Sekä Nikolai Aleksejev että Fedosija Aleksejeva toimivat venäläisten keskuudessa saarnaajina. Aleksejevit kokosivat yhdessä Pjotr Trofimovits Schtyrikovin kanssa venäjänkielisen laulukirjan Sionin Lasten Lauluja [Pesni Detej Siona] vuonna 1910.

 
 Lestadiolaisen uusheräyksen yhteydet Venäjällä asuviin uskonystäviin säilyivät 1920-luvun lopulle saakka. Huutavan Äänessä julkaistiin useita Venäjältä saapuneita tervehdyskirjeitä. Venäläisiä uskonystäviä osallistui uusheränneiden ylimääräisiin kokouksiin ja kesäseuroihin. Tosin osa näistä seuravieraista saattoi olla Venäjältä lopullisesti muuttaneita ja paenneita. Venäläisistä vieraista löytyy maininta ainakin Lappeenrannan kesäseuroista vuodelta 1919. Osallistuipa pietarilaisia vieraita uusheränneiden kesäseuroihin ja ylimääräiseen kokoukseen vielä 23. – 26.6.1927.[4] Vanhoillislestadiolaisten saarnaajana Pietarissa toiminut August Back (1872 – 1924) muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1918.[5] Inkeriläinen saarnaaja Simo Makara oli samoin muuttanut Suomeen.[6] Vanhoillislestadiolainen saarnaaja Pekka Marin kuoli Pietarissa vuonna 1918.[7]


Venäjän lestadiolaisuus koki 1920-luvulla voimakkaan leviämisen aikaa. Vallankumouksen ja sen jälkeisen sisällissodan melskeet heittelivät yksittäisiä ihmisiä, perheitä ja sukuja sinne tänne laajassa maassa. Näiden muuttajien muka siirtyi lestadiolaisuutta kokonaan uusille seuduille Venäjällä kauas Pietarista ja Inkeristä.  Inkerissä kerrottiin myös olleen ”suuri sanan nälkä”. Lahdenkyläläiset saarnaajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen kiersivät  Inkerin kylissä ahkerasti pitämässä seuroja. Lahden kylän kirkonkokous valitsi Fredrik Soittosen  toimittamaan kirkollisia tehtäviä. Pietarin ja Lahdenkylän lisäksi seuroja pidettiin Venjoella, Skuoritsassa ja Tyrössä. Saarnaajat saivat kutsuja myös kyliin, joissa aikaisemmin ei oltu pidetty lestadiolaisseuroja. Talvella 1923 syttyi Hietamäen seurakunnassa laajoja herätyksiä, ja noin 50 henkeä ”teki parannuksen”.[8] Inkerin ja Venäjän lestadiolaisuudessa [ja yleensä koko lestadiolaisuuden historiassa ainutlaatuinen tapahtuma] koettiin historiallinen hetki pääsiäisenä vuonna 1924. Tällöin runsaat kaksikymmentä vuotta uusheränneiden ja vanhoillislestadiolaisten välejä kylmentäneet erimielisyydet sulivat sovintoon. Tapahtumia on kuvannut uusherännyt Maria Illi kirjeessään 30.6.1924 Sievin lestadiolaiselle kirkkoherralle Vilhelm Ferdinand Korvenheimolle, joka oli aikaisemmin kuulunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan papistoon:


Me kaksi eri puoluetta olemme täydellisesti sopineet, niin että yksimielisyys, rauha ja rakkaus vallitsee… Ensiksi piti puhetta Mikko Soittonen hyvästä Paimenesta. Ja sitten veljeni Juhani Laihinen piti puhetta hyvästä Paimenesta. Hän puhui niin voimallisesti, että se sulatti kaikkien sydämet…kuin myrsky…jokainen riippui toisensa kaulassa…  kolme päivää olimme kuin humalassa … aina lisää katuvia… Koko viikon pidimme seuroja  tämän johdosta, oikeita sovintokokouksia.


Uutisen vahvistavat myös vanhoillislestadiolaisen Kristiina Rouvisen kirjeet kirkkoherra Korvenheimolle 25.5.1924 ja saarnaaja Heikki Jussilalle. Jussilalle lähetetty kirje julkaistiin helmikuussa 1925 Siionin Lähetyslehdessä:



Lahdella suuri Herran lauma. Siellä tapahtui suuri laupeus viime pääsiäispyhinä. Kun veli Soittonen puhui hyvästä paimenesta, niin Jumala särki vastaan riidelleiden uusheränneidenkin sydämet, niin että he tulivat näkemään eriseuraisuutensa synniksi ja alkoivat kysymään: Mitä meidän pitäisi tehdä, että me autuaiksi tulisimme. Kolme päivää ja yötä juhlittiin lakkaamatta… Aina on uusia tullut parannukseen, niin että uskovaisia on kirkko melkein täynnä.[9]



Vaikka seurojen pito oli kodeissa kielletty, kertovat Venäjältä saapuneet kirjeet lestadiolaisten määrän vain kasvaneen.[10] Uutiset herätysten syttymisestä innostivat saarnaaja Juho Mikkolan tekemään SLLH:n päätoimikunnalle esityksen lähetystyön käynnistämiseksi Inkerissä. Esitys sai vuosikokouksen kannatuksen ja se valtuutti päätoimikunnan aloittamaan lähetystyön, mikäli olosuhteet ja varat sallivat.[11] Käytännön toimenpiteisiin hanke ei kuitenkaan johtanut.


Pjotr Trofimovits Schtyrikov oli Aleksejevien ohella ensimmäisiä venäjänkielisiä lestadiolaisia. Hän toimi venäläisten letadiolaisten keskuudessa saarnaajana ja vieraili ennen vallankumousta muutamia kertoja uusheräyksen kesäseuroissa Suomessa.


 1920-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomeen saapuneet kirjeet kertovat herätysten jatkumisesta. Huutavan Äänessä maaliskuussa 1926 kirjoittavat saar-naajat Juhani Laihinen ja Fredrik Soittonen Lahdenkylän olevan Inkerin lestadiolaisuuden keskuspaikka. Lestadiolaisryhmien välinen sovinto näyttää kestäneen, sillä Laihinen toteaa kirjeessään: Me entiset ns. vanhoilliset ja uusheränneet olemme keskenämme palavassa rakkaudessa. Seuravieraita kerrotaan käyvän Lahdenkylässä Skuoritsasta, Ropsusta, Tyröstä, Venjoelta, Hietamäeltä, Miikkulaisista, Lempaalasta, Toksovasta, Jukista, Valkeasaaresta ja Leningradista.  Fredrik Soittonen kertoo käyneensä lisäksi Markkovan ja Kelton seurakunnissa. Hän mainitsee ”uskovaisia” olevan Lahdenkylän seudulla noin sata henkeä. Samassa lehdessä oli myös L. Rännälin kirje Miikkulaisista 22.12.1925, jossa hän toteaa siellä vallitsevan uskonnonvapauden ja lestadiolaistenkin voivan kokoontua seuroihin.[12] Samaan aikaan kuitenkin Muurmannin rannikolta tullut kirje kertoi toisenlaisesta tilanteesta, jossa lestadiolaiset olivat vainottuja.[13]

1920-luvun lopulla uudestiheränneillä oli vielä joitakin yhteyksiä Venäjän lestadiolaisyhteisöihin. Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen lisäksi yhteyttä piti Pietarista Mikko Kallonen, joka kertoi kirjeissään Pekka Siitoselle Juhani Laihisen ja Fredrik Soittosen pitävän säännöllisesti seuroja Lahdenkylässä ja Pietarissa.Viimeinen Mikko Kallosen kirje julkaistiin Huutavan Äänessä huhtikuussa 1931. Siinä hän valittaa sitä, että kaikki rakentavat ”uutta maailmaa”, joka ei voi syntyä, elleivät kaikki ole Jumalan kieltäjiä. Samassa lehdessä oli myös venäjänkielisten lestadiolaisten tervehdys Juho Mikkolalle.[14]


Palaan lestadiolaisuuden leviämiseen Venäjän sydänmaille seuraavassa kirjoituksessani...


[1] Aleks Pulkkinen (1879 – 1953) osallistui uudenheräyksen saarnaajainkokoukseen Jyväskylässä 7 – 10.12.1918 ja oli tässä vaiheessa jo muuttanut Suomeen (HÄ 4/1919, 62 – 63; VÄ 9/1953, 124, 4/1954).

[2] Eljas Lemmetyisen nimi esiintyy Huutavan  Äänessä julkaistuissa tammikuussa 1919 saaduissa tilitysmaksuissa. Hän on lähettänyt tilitykset Kiteeltä (HÄ 1919, 80). Nuohoojamestari Pekka Siitonen (musta Pekko) siirtyi asumaan Ouluun, jossa hän kuoli 4.6.1930 (HÄ 9/1930, 140).

[3] Tuomas Karvanen toi uskonystävien terveiset Pietarista ja Inkerinmaalta Lappeenrannan ylimääräiseen yleiseen kokoukseen 21 – 24.6.1919. Hän oli vielä huhtikuussa 1919 osallistunut Pietarin Pyhän Marian seurakunnan kirkkoneuvoston kokoukseen (KA. PMariaKA. II Cab:3. knkok. 25.4.1919).

[4] HÄ 9/1919,  177 – 189 (Pöytäkirja kirjoitettu SLLH:n yleisestä ylimääräisestä kokouksesta Lappeenrannassa kesäkuun 21 – 24 p:nä 1919); 8/1927, 123 – 124 (Y(rjö) A. N(ummi): Turun kesäkokous).

[5] SL 11/1924, 167. August Back siirtyi yhdessä perheensä ja muutamien muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa kotimaahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisessä kansalaisten vaihdossa, jossa Suomi luovutti vangittuja venäläisiä sotilaita ja sai vastineeksi Venäjällä asuneita Suomen kansalaisia (Alma Parviaisen hst. 29.12.1991).

[6] Lumijärvi 1990, 160.

[7]  OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin alueella toimineista saarnaajista.

[8]  HÄ 2/1921, 21 (Jumalan sanan nälkää Inkerissä); 11/1922 (Fredrik Soittonen: Kuulumisia Inkerinmaalta); 1/1924, 11.        

[9] SL 2/1925, 23 – 24 (Kristiina Rouvinen: Kirje Neuvosto-Venäjältä).

[10] HÄ 2/1925, 27 – 28 (Jumalan työtä Pietarissa ja sen ympäristöllä ); 5/1925, 81 (Fredrik Soittonen: Jumalan terve); 5/1926, 67 (Juhani Laihinen: Tervehdys Inkeristä).

[11] HÄ 4/1921, 73 – 75 (SLLH:n vkok ptk 21.3.1921).

[12] HÄ 3/1926, 40 – 41 (Tervehdyksiä Inkerinmaalta); 42 (L. Rännäli: Kirje Inkerinmaalta).

[13] HÄ 8/1926, 121.


[14] KA. Aunon kok. C9/29. Mikko Kallonen Leningradista Pekka Siitoselle 15.11.1927, 22.2.1928 ja 13.1.1929; HÄ 4/1931, 59. (Kaksi kirjettä Pietarista).

Turkki, Isis, pommi-isku ja kurdit (Päivitys 27.8.2015)

video pommi-iskusta

Viime vuosina on kirjoitettu paljon Venäjän presidentti Vladimir Putinin häikäilemättömästä toiminnasta Ukrainassa, Georgiassa ja oman maansakin sisällä . Euroopan kaakkoisimmassa kolkassa on presidenttinä myös vastaavanlainen despootti, joka nautti maassaan laajaa kannatusta. Muutenkin herrojen polku on ollut samanlainen. Molemmat eivät raaski millään luopua vallasta, ovat toimineet maissaan pitkään pääministereinä ja siirtyneet sitten tehtävistä presidenteiksi.  Molemmat ovat myös erittäin häikälemättömiä vallankäyttäjiä.

Tämänkertaisen blogimerkinnän laukaisi lukuhetki aamulla kahvipöydässä. Helsingin Sanomissa ollut Petteri Tuohisen analyysi Erdogan raivaa tietä huipulle toimi kimmokkeena. Lisäksi Washington Postin ja muutamien muiden lehtien aikaisemmin lukemani artikkelit siitä, miten Turkki aluksi salaa tuki Isisiä taistelussa Syyrian hallitusta vastaan ja myöhemmin katsoi ainakin sivusta ase- ja muun tuen valumista rajan yli ISISille. Olenkin täysin vakuuttunu siitä, että kaikki ei ole nyt sitä, miltä se pintapuolisesti näyttää. Ihmishengillä pelataan TAAS erittän häikälemätöntä ja likaista peliä.

Turkin presidentin masinoimaksi epäilemäni käänekohta oli Suruçin pommi-isku, joka tapahtui Turkissa Suruçin kaupungissa Syyrian vastaisen rajan tuntumassa 20.7.2015. Turkkilaisten viranomaisten mukaan itsemurhapommittajan laukaisema pommi räjähti noin kello 12.00 paikallista aikaa Amaran kulttuurikeskuksessa. Sinne  oli kokoontunut noin 300 turkkilaisen vasemmistopuolueen  nuoriso-osaston jäsentä. Pommi-iskussa kuoli ainakin 31 ihmistä ja vakavasti loukkaantuneita oli noin 100. Surmansa saaneet olivat pääosin turkkilaisia (kurdeja) opiskelijoita ja vasemmistoaktivisteja. Suruçin kaupunki on pääosin kurdien asuttama. Aktivistit olivat kokoontuneet Suruçiin viedäkseen humanitaarista apua noin 10 kilometrin päässä rajan toisella puolella sijaitsevaan Kobanên kaupunkiin, josta oli noin vuoden ajan käyty rajuja taisteluja sitä kurdijoukkojen ja Isis-järjestön välillä. Pommi räjähti keskellä väkijoukkoa, kun tapahtuman osallistujat olivat antamassa kulttuurikeskuksen pihamaalla julkilausumaa tiedotusvälineille.

Pommi-isku kohdistui siis Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin pahimpia vihollisia, eli  vasemmistopuolueita sekä kurdeja vastaa. Pommi-isku antoi oivan savuverhon, jonka avulla Erdoğan aloitti käytännössä sodan. Sen yhtenä keskeisenä tavoitteena ei ole suinkaan Isisin tuhoaminen, koska sitä Erdoğan tarvitsee edelleen Syyriassa Hafez Al Assasin hallinnon nujertamiseen. Uskon että päätavoitteena on estää vahvan autonomisen kurdialueen muodostuminen Irakin lisäksi Pohjois-Syyriaan. Toisena tavoitteena on Turkin parlamentissa olevan vahvan kurdipuolueen nujertaminen käyttämällä alkanutta sotaa verukkeena ja samalla Erdoğanin oman vallan betonoiminen ja laajentaminen.

Kaiken kaikkiaan juttu HAISEE.


Post scriptum. Näköjään tutkija Toni Alarantakin on tullut suunnilleen samaan tulokseen kuin minä.

Post scriptum 2. En näköjään ensiarvioinneissani osunut yhtään metsään. Tässä Business Insiderin artikkeli aiheesta, joka kertoo julman karua kieltään siitä, millaista moraalitonta peliä Turkin johto harjoittaa. 

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki



Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki
Lemin ”lenkin” kolmas kohde 26.7.2015 oli Lemin kunnantalon edessä seisova muistopaasi. Kyseessä on Jalkaväkirykmentti 1:n (JR I) muistokivi. Lemille oli välirauhan aikana sijoitettu suojajoukkoihin kuuluva 1. Prikaati. Sen esikunta ja I Pataljoona oli sijoitettu Vainikkalan kylään Kantturaniemen varuskuntaan ja 2. Pataljoona Lahnajärven varuskuntaan Niemenkylään, Lemin kirkolta noin kilometrin verran Toukkalan suuntaan. Liikekannallepanon tapahtuessa kesäkuussa 1941 täydennettiin 1. Prikaati rykmentiksi muodostamalla siihen III Pataljoona lähinnä Lemin ja Lappeen reserviläisistä. Perustaminen tapahtui Kantturaniemessä Vainikkalan kylässä. Pääosa reserviläisistä muodosti III Pataljoonan konekiväärikomppanian. Näin syntyneen Jalkaväkirykmentti 1:n vahvuus oli kaikkiaan noin 3600 miestä.
Parakkielämää Lemillä 25.6.1941
SA-kuva
II JR 1:n esikunta Punkan talossa Lemillä 26.6.1941

Jatkosodan aikana JR 1:n  ryhmitysalueita ja taistelupaikkoja olivat Lemin lisäksi Nuijamaa, Ruokolahti, Rautjärvi, Ojajärvi, Kaukola, Kaarlahti, Räisälä, Sakkola, Valkjärvi, Kirjasalo, Lempaalanjärvi, Viipuri, VKT-asema, Valkeasaari ja Viipurinlahti. Hyökkäysvaiheen aikana sekä myös asemasotavaiheessa rykmentti suoritti sille annetut taistelutehtävät moitteettomasti. Kesäkuussa 1944 se joutui Kannaksella ylivoimaiseen tehtävään.  Rykmentti otti vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen läpimurron kesäkuun 10. päivä 1944. Valtavissa tykistökeskityksissä, lentopommituksissa ja panssarijoukkojen läpimurroissa rintama murtui. Valkeasaaressa taistelukentälle jäi kaatuneena tai kadonneena JR 1:stä yhteensä 382 miestä. Lisäksi haavoittui 400 sotilasta. Osa joukoista joutui pakokauhun valtaan. Asemista vetäytyminen, vaikka se tapahtui enemmän tai vähemmän kaoottisesti, pelasti kuitenkin osan. Mikäli sotilaat olisivat jääneet asemiin, heidät olisi täydellisesti tuhottu.



Muistokivi on Rutolasta tuotu Salpalinjan estekivi. Se on pystytetty 6.5.1972.

Laatassa lukee teksti: Tällä paikalla perustettiin Jalkaväkirykmentti 1, joka puolusti maatamme Karjalan kannaksella 1941-1944.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Lemin ”obeliski”


Kaikki Lemin tiet alkoivat aikoinaan tästä pisteestä

Ylväänä seisoo lemiläinen"obeliski"
modernisaation haasteita uhmaten

Kuten hyvin tiedämme, kaikissa merkittävissä maailman metropoleissa on jollakin keskeisellä paikalla seisomassa taivaita kohti kohoava obeliski. Sellainen löytyy Pariisista, Roomasta, Lontoosta, Washingtonista, Helsingin kauppatorilta ja – jopa – Tampereelta. Mutta, ei hätiä mitiä, myös Lemiltä löytyy oma obeliskinsa. Se seisoo Lemin keskustassa, kirkon vieressä Lappeenrannasta tulevan Iitiäntie (tie n:o 380) ja Vainikkalantien risteyksessä.

Perimätiedon mukaan tämä kapeahko, noin kaksi metriä korkea kivipaasi on pystytetty kunnanesimiehen, kunnallislautakunnan puheenjohtajan Antti Okon (1859-1934) käskystä. Hän olisi lisäksi määrännyt, että kaikki matkat oli Lemillä mitattava tästä ”nollapisteestä” aloittaen. Kiven sivulla on pyöreä korkokuva ja päällä poranreikä. Kiven päällä on ollut aikoinaan tienviitta osoittamassa suuntaa Vainikkalankylän käräjätuvalle.

Seisoessani kuvaamassa tätä ”obeliskia” Lemin kotiseutumatkallani 26.7.2015 nostin hiljaa mielessäni hattua ensiksi Antti Okolle oivalluksesta ja toiseksi Lemin kunnanisille. Heille siksi, etteivät ole edistyksen huumassa poistaneet kiveä liikennettä häiritsemästä, niin kuin monessa muussa kunnassa olisi varmasti tehty.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Lemin koulumänty

Lemin "koulumänty"
Sunnuntaiaamuna 26.7.2015 pilkisteli pilvien välistä ajoittain aurinko, mutta melko pian taivaankannen kattoi yhtenäinen pilvimatto. Allekirjoittaneen mieli paloi kuitenkin kovasti polkupyöräretkelle eteläläkarjalaisille kyläteille, vaikka sääennuste lupaili kunnon sateita. Tällä kertaa olin valinnut lähtöpisteekseni Lemin kirkonkylän. Samalla oli tarkoitus katsella ja kuvata Lemin itsenäisyydenpolun kohteita ja poiketa metsiin katsomaan, mistä löytyisi hyviä mustikkamaita. Se minulle selvisi kiertelyni aikana, että Lemin keskustaajaman alueelta löytyy vaikka minkä verran historiallisesti mielenkiintoisia pysähtymipaikkoja. Kiersin tällä kertaa niistä vain osan. Yhtenä ensimmäisistä, samalla kun sade alkoi hiljalleen kastella varusteitani,  oli Lemin kunnantalojen väliin jäävä "koulumänty".

Lemin kunnantalon pihassa seisova "koulumänty" on  noin 4 metriä korkea, "heikossa hapessa" oleva männyn kanto. Harvoin on lahonnut kanto seisomassa kunnanviraston pihalla estämässä kunnanvaltuutettujen mersujen pysäköimista. Kanto on vieläpä rauhoitettu. Kyseinen kanto oli vielä komea mänty vuoteen 1943 saakka, mutta myrsky syksyllä 1943 kaatoi sen. Paikalle jäi muistoksi kuitenkin tämä
"Koulumänty" on seissyt Lemin kunnantalon pihalla
kantona (kaskessa?) vuodesta 1943 saakka
nelimetrinen kanto. Uutinen tapahtumasta pääsi jopa Suomen Kuvalehden sivuille. Lemillä, kuten muissakin maaseutupitäjissä, oli tapana vielä vuosisadan alkupuolellakin säilyttää vainajat kotona siunauspäivään saakka. Vainajia säilytettiin useimmiten riihissä ja aitoissa. Hautajaispäivän aamuna tuotiin vainajat, talvella reellä ja kesällä veneellä tai kärryillä, kirkolle siunausta varten. Korkea mänty oli selvä maamerkki, jonka luona pysähdyttiin ja valmistauduttiin vainajan saattamiseen kirkkomaahan. Siunaus tapahtui haudan äärellä. Kirkonkellojen kutsuessa lähdettiin arkkua kantamaan "koulumännyn" luota saattoväen seuratessa. Tätä on sanottu Lemillä - kuten paikoin muuallakin Itä-Suomessa  "koulunkäynniksi" ja tästä tulee myös nimitys "koulumänty". Kyseessä lienee arkaainen hautajaismenojen kiertoilmaisu. Koulu-sana esiintyy kuoleman yhteydessa kansanrunoudessakin.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Novellihenkilön jäljillä - J.H. Erkon "Paavo Holppa"



Näkymää Kurkijoen kirkonkylään

Runoilija J. H. Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui välillä ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Ongelmiin jouduttuaan uskonystävät usein pelastivat Holpan ja antoivat rötöstelyt anteeksi. Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun.

Otin tehtäväkseni selvittää, kuka tämä Paavo Holppa oikein on. Kurkijoen kirkonkirjoissa nimi on muodossa Paavo Holopainen, syntymävuodeksi on merkitty vuosi 1838. Holopaisen kirjassa kertoman perusteella oletin hänen syntymäpitäjäkseen Kiteen. Niinpä aloin penkoa Kiteen kirkonkirjoja. Sieltä löytyikin 12.7.1838 torppari Johan Holopaisen (1798 – 1868) ja hänen vaimonsa Maria Perkisen (1800 – 1857) perheeseen syntynyt Påhl-niminen poika. Påhl (nimi esiintyy myös muodossa Paul) Holopainen muutti jossakin vaiheessa Kesälahdelle, jossa avioitui Lena (esiintyy  myös muodossa Helena) Kolehmaisen kanssa, joka oli lähes neljätoista vuotta vanhempi kuin miehensä. Hän oli syntynyt 19.12.1824 Kesälahdella. Paavo Holopainen palasi avioiduttuaan takaisin kotikylälleen Kiteen Närsäkkälään. Holopaiset ottivat muuttokirjan Kurkijoelle 9.5.1865. Kurkijoen kirkonkirjoissa ei näy merkintöjä siitä, että Holopaiset olisivat asuneet muualla kuin Kurkijoen Raholan kylässä, vaikka he olivat välillä ilmeisesti pitkiäkin aikoja mm. Uudellakirkolla. Paavo Holopianen on merkitty Kiteen kirkonkirjoihin itselliseksi (inhysing), Kurkijoella sekä itselliseksi että nikkariksi.

Paavo Holopaisen isän kohtalo oli traaginen. Hän menehtyi nälkään (svält) 27.6.1868 Närsäkkälässä. Vuosina 1867 - 1868 maassamme koettiin erittäin paha nälänhätä. Vuoden 1868 keväällä ja alkukesästä nälkä ja sen seurauksena lukuisat kulkutaudit tappoivat satoja kiteeläisiä joka kuukausi. Huhtikuussa kuolleita oli jo 178 henkeä, pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin menehtyneiden määrä oli 239 henkeä. Kesäkuussa pahin vaihe alkoi olla jo ohi, sillä Kiteellä kuoli ”enää” 147 seurakuntalaista. Vertailun vuoksi, seuraavana keväänä, eli toukokuussa 1869 Kiteellä kuoli enää 35 asukasta.

Lopuksi alla Wiipurin Sanomissa 26.1.1896 julkaistu Paavo Holopaisen muistokirjoitus. Tekstin kirjoittaja on selvästi tuntenut Holopaisen sekä Erkon kirjoittaman kirjan erittäin hyvin. Tekstin mukaan Paavo oli saavuttanut sen rauhan, jota hän oli kovasti etsinyt. Muistokirjoituksen fraasit ovat ahkerasti käytettyjä ainakin lestadiolaisuudessa.

Paavo Holopaisen muistokirjoitus.
Wiipurin Sanomat 26.1.1896
Holpan Paavo, jonka elämäkerran on runoilija J. H. Erkko esittänyt kirjassaan ”uskovainen, on vaipunut kuolon uneen Kurkijoella, yöllä tammikuun 20. päivää vasten. – Runoilija jättää hänen mainitussa kertomuksessaan pysäyspaikalle. ”Olen nyt kuin junasta kotiasemalleen pysähtynyt matkustaja, joka odottaa noutajaansa”, sanoo hän.

Noutaja on nyt tullut ja päättänyt tämän monivaiheisen, tavallaan merkillisen elämänjuoksun, jonka runoilija on niin todellisesti ja sattuvasti esittänyt teoksessaan. – ”Uskovainen on päässyt uskomisesta näkemiseen ja tuntemiseen. Väsynyt vaeltaja on laskenut kädestään matkasauvan, uupunut myrskysään kulkija päässyt haluttuun Herransa lepoon.

Nukkuos rauhassa kumpusi turpeen alla!
kepeät mullat hautaasi verhotkoon!
Toivoo nuori ystäväsi Antti.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin
Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.


Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena[1]


Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus
joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille
lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla
Lestadiolaisuus joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1852, kun  Norjan Kautokeinossa herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A. Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä  huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi, ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät tyydyttäneet  kenraalikuvernööriä. Hän pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
                       

Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan
evankelisen seuran toimesta rajantakaisen
Karjalan evankelioimista
Uudestaan lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]
                       
Selvityspyyntö oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä. Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla.[5]
Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta
Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa.
Laatokka 14.4.1885.
                       
Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin  Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri Järvenpään.  Tämä kuului lestadiolaiseen uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905 annetusta uskonnonvapaudesta:

                             Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata evankeliumia. Sillä kun hallitsija  julisti uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan rangaistuksen uhalla kieltää ketään viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”

Kirjeessään Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen kääntyneestä venäläisestä.[7] Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]
                      
Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".[10]
 
1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko.
Kuvan on ottanut vuonna 1909  Sergey Prokudin-Gorsky
Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909. Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]
Näkymä Vytegraan vuodelta 1909.
Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky
                      Uusheräyksen toiminta Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12] Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä. Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. – 9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13] Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14] Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]


[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909. Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa paistais? vuonna 1998.
[2]  Castren  1934, 140 – 142.
[3] Castren 1934, 142 – 148.
[4] Mustakallio 1998, 198 - 199.
[5] Kansanaho 1964,  21; Mustakallio 1998, 213 - 214.
[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana. Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari tekisi parannuksen ja ottaisi elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu 1.7.1996).
[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.
[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnollisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa. Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna Morozin hst. 24.10.1994); Lahden kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja  Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;     6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen 1982, 258, 263, 265, 267; OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).
[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55. Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja Aleksandrovskin seudulla  Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).
[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.
[11] Mustakallio 1998, 216 - 217. 
[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910 Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle; 23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.
[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 – 9.6.1914.
[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 – 183; 19/1915, 335 – 336.
[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 – 376.