Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena

Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin

• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
• Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
• Karjalainen marttyyri 
• D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja... 
•  "Hihhuleista" Pietarissa

Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.

Lestadiolaisuus Venäjän viranomaisten huolena[1]

Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus
joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille
lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla

Lestadiolaisuus joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1852, kun  Norjan Kautokeinossa herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A. Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä  huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi, ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät tyydyttäneet  kenraalikuvernööriä. Hän pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
                       

Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan
evankelisen seuran toimesta rajantakaisen
Karjalan evankelioimista

Uudestaan lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]

                       

Selvityspyyntö oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä. Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla.[5]

Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta
Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa.
Laatokka 14.4.1885.

                       

Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin  Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri Järvenpään.  Tämä kuului lestadiolaiseen uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905 annetusta uskonnonvapaudesta:

                             Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata evankeliumia. Sillä kun hallitsija  julisti uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan rangaistuksen uhalla kieltää ketään viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”

Kirjeessään Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen kääntyneestä venäläisestä.[7] Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]

                      

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".[10]

 

1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko.
Kuvan on ottanut vuonna 1909  Sergey Prokudin-Gorsky

Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909. Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]

Näkymä Vytegraan vuodelta 1909.
Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky

                      Uusheräyksen toiminta Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12] Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä. Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. – 9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13] Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14] Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]

---

[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909. Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa paistais? vuonna 1998.

[2]  Castren  1934, 140 – 142.

[3] Castren 1934, 142 – 148.

[4] Mustakallio 1998, 198 - 199.

[5] Kansanaho 1964,  21; Mustakallio 1998, 213 - 214.

[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana. Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari tekisi parannuksen ja ottaisi elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu 1.7.1996).

[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.

[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnollisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa. Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna Morozin hst. 24.10.1994); Lahden kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja  Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;     6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen 1982, 258, 263, 265, 267; OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).

[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55. Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja Aleksandrovskin seudulla  Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).

[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.

[11] Mustakallio 1998, 216 - 217. 

[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910 Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle; 23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.

[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 – 9.6.1914.

[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 – 183; 19/1915, 335 – 336.

[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 – 376.