Talvisodan kaatuneiden evakuointikeskus Lappeenrannassa

Osa talvisodan aikaisen I Armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskuksesta toimi kuvassa näkyvässä rakennuksessa keväällä 1940 silloisen Lappeen, nykyisen Lappeenrannan Myllymäellä.

Lappeenrannan Myllymäen kaupunginosassa seisoo kauppakeskusten ja omakotitaloasutuksen välissä pienellä mäenkumpareella vanha hirsilato, jolla on ollut merkittävä rooli satojen suomalaisten viimeisissä elämänvaiheissa. Nimittäin talvisodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä rakennus toimi suomalaisten kaatuneiden evakuointikeskuksena. Aika näyttää, kuinka kauan kyseinen lato saa olla paikallaan ennen kuin tuhopolttajat päähänpistosta, tai grynderit ja Lappeenrannan kaupunki vakaasti harkiten, päättävät tuhota kyseisen rakennuksen. Lato kuului Helkalan tilaan, jonka rakennukset jyrättiin syksyllä 2014.

Rakennuksen seinään kiinnitettiin muistolaatta 17.5.2015.

Rakennus sai kylkeensä muistolaatan sunnuntaina 17.5.2015 kaatuneiden muistopäivän yhteydessä. Lappeenrannassa haudattiin silloin sankarihautausmaahan 76 tunnistamatonta sankarivainajaa. Tilaisuutta edelsi muistolaatan kiinnitystilaisuus klo 8.45, jolloin se kiinnitettiin Heikki Turusen ja Ilkka Huttusen toimesta kalustovajana toimineen rakennuksen seinään. Tilaisuudessa puheen pitivät Lappeenrannan sotaveteraanien puheenjohtaja Erkki Pulli sekä kenttäpiispa Pekka Särkiö. Talvisodan loppuvaiheessa ja sodan päättymisen jälkeen läheisissä Karjalaisen ja Helkalan taloissa sekä niiden muissa rakennuksissa sijaitsi kenraali Taavetti Laatikaisen johtaman ensimmäisen armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskus (KEK). Sitä johti sotilaspastori Lauri Palva. Muistolaatan pystyttämisessä aktiivisina olivat Lappeenrannan sotaveteraanit.

Tässä rakennuksessa on moni sankarivainaja valmisteltu
matkalle kotipitäjänsä multiin.

Sotilaspastori Lauri Palvalla oli keskeinen rooli kaatuneiden evakuointikeskusten muodostamisessa. Nimittäin talvisodan syttyessä oli alunperin annettu yleisohje kaatuneiden hautaamisesta joko läheisten seurakuntien maahan tai perustettaviin sotilashautausmaihin. Sotilaspastori Palva oli joutunut sodan alkuvaiheessa hautamaan muutaman sankarivainajan sotilassairaalaan lähellä olleeseen hautausmaahan. Hänestä tuntui pahalta, ettei tilaisuudessa ollut lainkaan vainajan omaisia. Rintamalle tullessaan junat ja autot olivat täynnä sotilaita ja tarvikkeita, mutta sieltä palatessaan ne olivat lähes tyhjiä. Niinpä Palva alkoi selvittää, voisiko kaatuneita kuljettaa kotisedulleen näissä paluukyydeissä. Hän saikin siihen luvan. Joulukuun puolivälissä 1939 päämajalta saatiin lupa, mutta vasta tammikuun lopulla annettiin tästä käsky. Tällöin Puolustusvoimien Päämaja antoi 25.1.1940 käskyn kaatuneiden evakuointikeskuksen perustamisesta jokaiseen armeijakuntaan. Tämän jälkeen sankarivainajat lähetettiin aina kotiseudulle, mikäli se vain oli mahdollista.

Rakennuksen vieritse kulkee katuleikkaus, joten sitä on
jouduttu tukemaan.

Sotilaspappien johtamissa keskuksissa vainajat huollettiin ja lähetettiin edelleen kotiseuduilleen. Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim suhtautui kaatuneiden evakuoimiseen ja toimittamiseen kotiseudulleen haudattaviksi suopeasti. Hänen mielestään se vaikutti myönteisesti sotilaisiin ja koko kansan mielialaan. Se, ettei veljeä jätetty - ei edes kaatuneena -  taistelutantereelle, kohotti taistelutahtoa.

Kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK) kulkivat kiinteästi seuraten taistelevaa etulinjaa. Näin kaatuneiden huolto ja kuljetus voitiin suorittaa nopeasti ja sillä kunnioituksella, joka perinteisesti kuuluu vainajien käsittelyyn. Vainajat tuotiin kaatuneiden evakuointikeskuksiin enimmäkseen kuorma-autoilla, jotka olivat kuljettaneet rintamalle mm.  tykistön ja kranaatinheittimien ammuksia. Kaatuneita ei kuormattu päällekkäin, vaan asetettiin lavalle niin, että päät olivat laidoille ja jalat keskelle päin. Pahasti rikkoutuneiden jäänteet suljettiin suuriin tummanharmaisiin paperisäkkeihin.

Muistolaattaa kertoo, että keväällä 1940 evakuointikeskuksessa
valmisteltiin 19.5.1941 Lappeenrannassa pidettyjä suuria
sankarihautajaisia, joissa haudattiin 487 sankarivainajaa.

Kenttäpapit kulkivat taistelulinjojen tuntumassa ja etsivät haavoittuneita ja kaatuneita. Usein pappi oli viimeinen henkilö vaikeasti haavoittuneen luona lähdön tapahtuessa. Pappien tehtävänä oli kirjoittaa omaisille, lähettää heille vainajan kello, lompakko ja mahdollinen sormus ja tietysti tarkistaa kunkin kaatuneen henkilöllisyys kaulassa riippuneen kaksiosaisen numeroidun tuntolevyn (ns. kuolemanprikka) perusteella. Sotilaan kaaduttua levy murrettiin kahteen osaan, joista toinen puolisko jäi vainajan kaulaan ja toinen naulattiin ruumisarkun päätyyn. Näin varmistettiin, että kaatunut sankarivainaja päätyi kotiseutunsa kirkkomaahan.

KEK:n henkilökuntaan kuuluivat kirjurilotat ja ruumiinpesijälotat, ruumiinkuljettajat ja hautaajat. Vainajia ei voitu aina lähettää suoraan Koti-Suomeen, vaan heidät piti laskea tilapäishautoihin maastossa. Tilapäishautauksessa vainaja käärittiin huopaan, johon oli merkitty hänen henkilötietonsa, ja haudattiin syvälle maahan. Pakkasten tultua vainajat kaivettiin ylös ja vietiin lämpiämään jäsenten oikomista varten. KEK:ssä kaatuneet huollettiin kotiseudun kirkkomaahan lähettämistä varten. Jos ruumis oli pahoin silpoutunut, arkun kanteen kiinnitettiin ohje: "Ei saa avata." Kirjurilotat poistivat kaatuneiden nimet yksiköiden luetteloista. Vainajien vähäinen omaisuus pakattiin ja lähetettiin kotiin. Työ oli erittäin kuluttavaa talvella ruumiita sulatellen ja kesäkuumalla hajun ja kärpästen keskellä. Aina ei henkilökunta kestänyt henkisesti raskaan työn asettamia paineita ja henkilökuntaa jouduttiin lähettämään sairaslomalle.

Palvan johtamassa evakuointikeskuksessa työskennellyt viipurilainen lotta Marjatta Usva (os. Karvinen) muisteli ensimmäistä päiväänsä juuri perustetussa evakuointikeskuksessa Sotainvalidi-lehdessä (1/2013) seuraavasti:

Se oli järkyttävä. Ensimmäisenä päivänä pastori Palva vei minut riihelle katsomaan, kuinka kaikki toimii. Kovissa pakkasissa kaatuneet miehet olivat jäätyneet erilaisiin asentoihin. Riihessä oli laveri, johon mahtui kerralla noin 30 kaatunutta, ja riihtä lämmitettiin koko ajan. Sulana heidät riisuttiin ja puhdistettiin ja pantiin lauta-arkkuihin, jotka usein olivat omatekoisia.

Silloin, 22-vuotiaana, hän näki ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Järkytyksestä huolimatta oli ryhdyttävä työhön, jota riitti.