"Originelli kanta-asukas" lähdössä viimeiselle matkalle

Näkymä Linnoituksen valleilta Satamatorille vuonna 1913. Etualalla ns.
Jaakkolan kirkko. Kuva: Lappeenrannan museot/Lappeenrannan kirjakauppa

Palaan jälleen Lappeenrannan kaupunkikuvaa vuosina 1956 - 1957 muokanneisiin mullistuksiin. Jälleen kerran kirjoitukseni pohjana on Etelä-Saimaan suosikkitoimittajani, nimimerkki Ratten artikkeli. Se ilmestyi 24.1.1957 aneemisella, virkamiesmäisellä otsikolla Satama-alueen yleissuunnitelma hahmottuu. Vaikka tarinan otsikko on miltei luontaantyöntävä, syntyy toimittajan kynästä sekä artikkelin alussa että lopussa tekstiä, joka "ol ainakii miu mau mukkaa". Olen lainannut tämä "Jaakkolan kirkkoa" ja sen seurajaa käsittelevän artikkelin alut ja loput lähes kokonaisuudessaan. Niiden väliin jäävistä haastatteluteksteistä, ynnä muusta, olen kirjannut vain joitakin keskeisiä kohtia. Ollos hyvä!

Etelä-Saimaa 24.1.1957

Autioituneen rantatorin laidalla kyhjöttää kaikkien lappeenrantalaisten ja Lappeenrannassa kävijäin tuntema “Jaakkolan kirkko” yksinäisenä ja hyljättynä – kyhjöttää vanhana ja rapistuneena viimeisiä viikkojaan odottamassa purkajien tuloa. Se on ollut aina hiukan omituinen. Jo siihen aikaan, kun rakennusmestari Jaakkola – ilmeisesti melko omituinen mies itsekin – sen rakensi, katselivat kaupunkilaiset uutta satamapaviljonkia vähän pitkään. Vähitellen siihen silmä kuitenkin tottui ja toisaalta se on näyttänyt suorastaan kauniiltakin kaarevine terasseineen, kauniine rautakaiteineen ja goottilaistyylisine kivijalkaholveineen. Siksi tuntuukin miltei siltä, kuin nyt tekisi lähtöä joku kaikille kaupunkilaisille läheinen ihminen, jonkun kanta-asukassuvun originelli, viimeinen edustaja.

Sellaiset olivat tunnelmat eilen pistäytyessäni torin rannassa katsomassa tuota rakennusta ehkä viimeistä kertaa. Se seisoi entisen tyylittömän hallirakennuksen takana tuijottaen tyhjin lasi-ikkunoin autiolle torille ja jääpeitteiselle Kaupunginlahdelle. Sitäkin pahemmalta tuntui se, että jotkut ikkunoista oli lyöty rikki – pikkupoikien työtä kai. Yhtä yksinäinen ajokoira istui entistä toria peittävällä, rikkoontumattomalla hangella. Sillekään ei kukaan heittänyt makupalaa työpöydiltä. Uutta rakennettaessa käy vanhaa tarpeettomaksi.

Mieleenpainuvan alkuosuuden jälkeen Ratte haastattelee kaupungininsinööri Pentti Sallaa, joka kertoo "Jaakkolan kirkon" tilalle suunnitellun uutta satamapaviljonkia, johon tulisivat satamatoimiston lisäksi kahvilahuoneisto sekä kioski. Rakennus olisi kooltaan vain 6,8 x 12,2 metriä. Lehdessä on myös kuva suunnitellusta paviljongista, joka tuo mieleen lähinnä parakin. Samaa mieltä on tunnettu kotiseutumies, johtaja Sulo Kinnunen: Piirustuksista päätellen tuntuu siltä, että parakki siitä tulee. Tämän jälkeen Kinnunen vaatii, että "Jaakkolan kirkon" paikalle tulisi rakentaa ”jotain kaunista, jotain josta tulisi kaupunkimme koristus. Tämän jälkeen toimittaja haastattelee satamakapteeni Albin Ellosta, joka sen sijaan on tyytyväinen "Jaakkolan kirkon" poistumiseen: Entisissä kylmissä huoneissa tahtoo mennä terveys, kun joka puolelta tuulee.

Etelä-Saimaa 24.1.1957

Lopuksi Ratte vielä palaa omiin näkemyksiinsä Jaakkolan kirkosta ja sen seuraajasta:
 

Jaakkolan kirkko on vanha… On ymmärrettävää, että vanha puurakennus lahoaa ja rapistuu vuosikymmenien kuluessa. Se on siis tuomittu häviämään. Joka tapauksessa se on ollut rakennus, jota lappeenrantalaiset tulevat muistelemaan kaivaten. Siellä on aikoinaan istuskeltu, juotu kahvia ja puhuttu mukavia. Sieltä ovat perheenemännät ostaneet kalasoppatarpeensa sitten, kun rakennusmestari Jaakkolan unelmien täyttymys ”alennettiin” kahvilasta kalahalliksi. Nyt se on siihenkin tarkoitukseen tarpeeton. Mutta kaikella vanhalla on sittenkin arvonsa. Paitsi sitä, että tämä omituisuus on ollut eräs Lappeenrannan ”nähtävyyksistä”, sen pitäisi velvoittaa uuden rakentajiakin. Omalaatuisuudessaan se oli erikoinen ja kauniskin – uusikaan rakennus ei saisi olla aivan tavallinen.