Lappeenrannan piiskauspaalu oli nykyisellä Kino-Aulan tontilla (Päivitetty 26.3.2016)

Edessä näkyvän, vuonna 1938 rakennetun Kino-Aulan tienoilla sijaitsi Lappeenrannan piiskauspaalu. Ainakin vielä vuonna 1887 sen äärelle kokoontuivat ihmisjoukot seuraamaan, kun rikollista piiskattiin raipoilla.

Ainakin vielä syksyllä 1887 tällä paikalla suoritettiin raipparangaistus

Taustaa:
Maassamme oli aina vuoteen 1889 saakka voimassa vanha Ruotsin vuoden 1734 rikoslaki. Siinä yhtenä rangaistusmuotona oli ruumiillinen rangaistus, jonka oli tarkoitettu aikaansaamaan kärsimystä. Tähän rangaistusmuotoon oli yhdistetty joko raipparangaistus tai vesileipävankeus. Raipoilla rankaistiin vain miehiä, naisille annettiin vitsaa. Korkein määrä oli 40 paria raippoja miehille, naisille enimmäismäärä oli 30 paria vitsoja. Raippa- ja vitsarangaistuus oli määrätty ehdottomaksi muutamista rikoksista, mutta niitä käytettiin myös sakkojen sijasta. Vuonna 1807 oikeutettiin hovi- ja ylioikeudet muuttamaan nämä rangaistukset vesileipävankeudeksi. Yhtäjaksoista vesileipävankeutta ei saanut tuomita 28 vuorokautta pidemmäksi. Tämä vaihtoehto tuli myöhemmin yleisempään käytäntöön. Monet rikolliset ottivat mieluummin raipparangaistuksen, koska he sen jälkeen pääsivät heti vapauteen. Molemmat rangaistusmuodot jättivät jälkensä kyllä rikolliseen. Pitkät raipanjäljet miesten selässä todistivat useammastakin rangaistuskerrasta. Henkilöltä, joka oli ollut vesileipävankeudessa, leikattiin vankeudesta päästettäessä oikealta puolelta tukka aivan lyhyeksi, vieläpä erikoisesti haukkomalla. Tämä oli merkkinä vastaantulijoille siitä, mistä mies oli tulossa. Siihen aikaan miehet pitivät pitkää tukkaa, joten merkki oli selvä.

Lappeenrannan piiskauspaikka

Lappeenrannan kaupungin piiskauspaikkana oli silloisen kunnan viljamakasiinin takainen notkelma, eli nykyisen elokuvateatteri Kino-Aulan tienoo. Siinä oli noin parin metrin korkuinen pylväs, jonka yläpäässä oli rautarengas. Seudun piiskurina toimi eräs mustalainen, jota yleisesti kutsuttiin ”piiskuri –Hemmiksi”. Hän oli kookas, jo harmaantunut, kylmäverinen vanhus. Paikallisessa Etelä-Savo lehdessä oli 7.8.1942 nimineuvos K. Hämäläisen muistelua 1800-luvun Lappeenrannasta, jossa hän kuvaili 1800-luvun loppupuolen Lappeenrantaa. Siinä hän kertoili kaupungin piiskauspaalusta seuraavasti:

Muistojensa komeroista Hämäläinen kaivoi myös esiin Lappeenrannan kuulun piiskurimännyn. Se sijaitsi aikanaa nykyisen alkoholiliikkeen myymälärakennuksen vastapäätä, siis silloisen Karhukuopan liepeillä. Siihen sidottiin rangaistavat ja ruoskittiin heitä raipoilla. Erittäin vaarallinen rikollinen saattoi saada 40 pariakin raippoja. Se oli todella ankara rangaistus ja myös kerrassaan häpeällinen saajalle, sillä suuri yleisö useinkin seurasi raipparangaistusten toimeenpanoa piiskurimännyn luona.

Vielä syksyllä 1887 tapahtui piiskausrangaistuksen täytäntöönpano. Etelä-Saimaa-lehdessä vuonna 1949 kirjoitti nimimerkki ”ikki” kuvauksen tuosta tapahtumasta.

Karjavarkaan rangaistus
Käsiraudoista oli mies kinnitetty pylvääseen. Kaikki oli hiljaista. Sanottiin, että mies kuunteli kelloja. Eli oli siis kaiketi ollut joku lehmä- tai hevosvaras, sillä niiden oli kuunneltava, missä päin se varastettu eläin oli. Tämä oli siis jonkinlaista häpeäpaalussa seisomista muun rangaistuksen lisäksi. Lähellä pylvästä oli vesiämpäri ja siinä kauha. Paikalle toikkaroi hieman hiprakassa oleva mies. Hän meni ämpärille, otti kauha ja alkoi juoda ämpäristä. ”Älä helvetissä juo minun saunavettäni, tiuskaisi piiskattava. Juoja säikähti pahanpäiväisesti.

Paikalle saapuivat nyt vallesmanni L[öfving] ja piiskuri. Raipat tarkastettiin, luettiin ja niiden pituus mitattiin. Niiden piti olla oksattomia, neljän korttelin eli 60 sentin pituisia. Toimitus alkoi. Raippanippu oli piiskurin vasemmassa kainalossa ja siitä hän otti niitä kaksi kerrallaan. Tällä parilla lyötiin kaksi kertaa, heitettiin pois ja otettiin uudet. Jo muutaman raippaparin jälkeen alkoi veri tihkua. Lyöntiä jatkettiin säännöllisin väliajoin. Vallesmanni seisoi kello kädessä ja antoi aina piiskurille lyöntimerkin. Kun piiskaus loppui, heitti piiskuri pari kauhallista vettä piiskatun selkään ja siltavouti päästi kädet irti. Rangaistus oli kärsitty ja mies pääsi hoitelemaan haavojaan. Tuttavat tai omaiset ottivat miehen hoiviinsa. Parhaana lääkkeenä tähän tautiin sanottiin olleen viinan sekä ulkonaisesti että sisällisestikin.

Tällä kertaa oli pienempi rangaistus kyseessä. Kerrotaan, että useammin raipat saaneen selkä siksi parkkiintunut, ettei se pahasti rikkoutunut 40 paria raipaniskuja saatuaan. Vasta-alkajalta saattoi nahka roikkua riekaleina vähemmänkin piiskauksen jälkeen.

Jos rangaistavarangaistava menetti tajuntansa, ei piiskausta saanut jatkaa, vaan rikollinen oli virvoiteltava. Muuten koko tuomio oli kärsittävä samalla kertaa.

Mutta kuuluivat ne rikolliset itsekin joskus ”voidelleen” piiskurin. Laki määräsi, että raipat oli lyötäessä pidettävä niin, että peukalo oli niiden päällä. Niitä ei siis saanut pitää peukalohangassa. Tämän huomioiden vallesmanni pian ärjäisi: ”Peukalo päälle”.

Lahjottu piiskuri oli tilaisuudessa antamaan muutenkin hellempiä lyöntejä, Jos vallesmanni huomasi, että lyönnit olivat velttoja ja lyhyitä, saattoi tämä huomauttaa: "Hemmi, korota kättä!" Toiset lyöjät olivat ovelia ja mursivat raippoja hieman peukalolla, jolloin ne hieman lysmähtivät, niin ettei niillä enää ollut täyttä iskuvoimaa.

Artikkelissa oli lisäksi muistelma noin 40 vuoden takaa eli siis 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä:

Mielummin vesileipärangaistus kuin sakot
M. oli tuomittu sakkorangaistukseen tai varojen puutteessa istumaan kahdeksaksi päiväksi. Kun suorituksen aika tuli, meni M. Viipurin lääninvankilan kansliaan ja ilmoitti tulleensa istumaan. Mies riisuttiin vaatteistaan ja tavarat luetteloitiin. Tällöin vankilanjohtaja huomioi, että miehellä on enemmän rahaa kuin mitä sakkomäärä oli.
- Kenen rahoja nämä ovat?
- Minun.
- Otetaan nämä sakkorahat ja saatte mennä.

- Ei oteta. Ne, jotka minun ovat tänne sakolla saattaneet, eivät tunne tyydytystä, ellen todellakaan istu täällä tuomittua aikaa, vastasi M.
Ja niin hän istui kahdeksan vuorokautta.