Veriteko Savitaipaleella (Päivitys 26.8.2015)

Piirros (vuodelta 1922) David Rusthollkarhun talosta, jonka pihamaalla kohtalokas ampuminen tapahtui

Satakolmekymmentäyksi vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1884 tapahtui Savitaipaleen Karhulan kylässä veriteko, joka nousi valtakunnallisiin otsikoihin kahteen otteeseen. Ensin heti surmatyön tapahduttua ja myöhemmin Viipurissa pidettyjen – osanottajamäärältään valtavien - hautajaisten takia. Lisäksi tapaus on ollut kimmokkeena tai siteenä ainakin kahteen kaunokirjalliseen teokseen. Toinen niistä on viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja toinen Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Kyseinen traaginen tapahtuma oli viipurilaisen nikkarin ja lestadiolaisen saarnamiehen Emanuel Välikankaan  ampuminen.

 Ampumistapauksessa menehtynyt Emanuel Välikangas oli syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla Haapajärvellä 3.5.1850. Hän oli muuttanut 1875 rengiksi Kalajoelle, josta edelleen 1880 (muuttokirja Kalajoelta päivätty 10.5.1880, saapumispäivä 2.6.1880) Viipuriin. Hän oli kuitenkin jo 1.3.1879 saanut nimismieheltä todistuksen Viipuriin lähtöä varten. Kaakkoinen Suomi oli houkutellut muuttajia muualta Suomesta varsinkin 1860-luvun nälkävuosien aikana, mutta myös niiden jälkeen parempien työmahdollisuuksien houkuttelemana. Emanuel Välikangas elätti Viipurissa itsensä rakennustyömiehenä ja harjoitti lisäksi sivutoimenaan saarnatoimintaa lestadiolaisten keskuudessa. Usein saarnamatkoihin sisältyi myös työurakoita. Saarna- ja työtoverina oli usein toinen lestadiolainen saarnaaja, maalarimestari Fredrik Grels Timonen Viipurista.

Emanuel Välikankaan ja Eeva Marttisen avioliittokuulutus Ilmarinen-lehdessä 10.11.1880.

 Viipurissa asuessaan Emanuel Välikangas avioitui vuoden 1880 lopulla Eeva Marttisen kanssa (1851 - 1937). Eeva oli muuttanut Taipalsaarelta Viipuriin vuonna 1875. Perheeseen syntyi kesällä 1883 tyttölapsi. Ennen Savitaipaleelle tuloaan Välikangas oli jo ollut pitkähkön ajan saarna- ja työmatkalla ja viipynyt useissa paikoissa tehden päivisin töitä ja saarnaten iltaisin. Seuroja oli pidetty Lappeenrannan seudulla ja Taipalsaarella. Savitaipaleelta oli aikomus jatkaa Suomenniemelle. Matkakumppanina oli Fredrik Grels Timosen lisäksi taipalsaarelaislähtöinen nikkari ja saarnaaja Mikko Hulkkonen, joka myöhemmin asui Lappeenrannassa. 

Mielipuolen tekemä murha.
Wiborgsbladetille kerrotaan, että talollinen Matti Wasara,
 Savitaipaleen pitäjästä, jossa on väliin huomattu heikkomielisyyden
 oireita, on viime helmik. 29. p. pyssyllä ampunut työmies
 Emanuel Välikangasta Viipurin kaupungista, siellä seurauksella,
 että Välikangas t.k. 3 p:nä kuoli mainitussa pitäjässä

Tapahtumien kulku on hyvin hahmotettavissa seuranneista poliisikuulusteluista ja oikeudenkäynnistä. Niiden mukaan Välikangas oli pitämässä hartaustilaisuutta Savitaipaleen Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa. Seuroja oli pidetty jo edellisenä iltana. Tilaisuuteen oli saapunut ympäristöön toimitettujen kutsujen ansiosta muitakin kuin lestadiolaiskristittyjä. Seurakutsun viejinä naapuritaloihin olivat toimineet seuratalon lapset. Tilaisuuteen saapuneiden joukossa oli Säänjärven kylästä talollisen Matti Vasaran vaimo Eeva Vasara (os. Kontunen) , joka oli aikaisemmin liittynyt kylän pienehköön lestadiolaisyhteisöön. Hän oli saapunut tilaisuuteen huolimatta miehensä kiivaista kielloista. Kun tilanne selvisi Matti Vasaralle hänen palattuaan työtehtävistään kotiin, hän kimpaantui niin, että lähti suutuspäissään vaimonsa perään mukanaan kaksi asetta ja seuranaan tuttavansa Joonas Laakko. Tultuaan seurataloon noin neljän maissa iltapäivällä meni Vasara sisälle tempaisten oven auki ja vaati vaimoaan ulos: Pian pois Eeva Kontunen. Vaimo ei kuitenkaan uskaltanut seurata kiihtynyttä miestään. Tämä vain lisäsi Vasaran raivoa ja hän alkoi kierrellä taloa koettaen ampua pirtin ikkunoista sisälle. Tätä estettiin peittämällä kankailla ikkunat. Välillä hänellä oli aseiden lisäksi kirves kädessään ja hän uhkasi tappaa kaikki tuvassa sisällä olevat. Vasaran sisääntuloyritykset sisälläolijat onnistuivat estämään telkeämällä ulko-oven.

Tapahtuma-alueen kartta vuodelta 1872. Karhulan ja Säänjärven kylät
 löytyvät kartan vasemmasta yläreunasta Sawitaipaleen S-kirjaimen alapuolelta

Tilanteen rauhoittamiseksi päätettiin pirtistä lähteä miehissä rauhoittamaan häntä. Lestadiolaissaarnaajat Välikangas ja Timonen päättivät ottaa Vasaralta aseet pois, toinen otti heistä käteensä kepin, toinen laudanpätkän. Perimätiedossa on säilynyt kertomus, jonka mukaan Vasara olisi uhkaillen todennut: Nalli palaa kuin kynttilä.  Saman kertojan mukaan Välikangas olisi tähän vastannut: Ei pysty luoti vanhurskaaseen. Joukon kärjessä kulkenut Välikangas oli kehottanut Vasaraa laskemaan aseensa. Se kaikui kuuroille korville. Vasara tähtäsi kyykistyneenä ja laukaisi aseensa kohti Välikangasta ja Timosta niin, että luoti osui Välikankaan vasempaan olkapäähän, lähelle kainalokuoppaa. Toisellakin aseella yritti Vasara tähdätä, mutta Timonen onnistui ottamaan häneltä aseen pois. Vasara otettiin miesjoukon toimesta heti kiinni ja Välikankaan avuksi lähdettiin hakemaan lääkäriä Lappeenrannasta. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan verenvuodon heikentämää potilasta. Emanuel Välikangas menehtyi lähinnä verenhukkaan kolmen päivän kuluttua 2.3.1884.

Saimaan Kanavalla vaakamestarina työskennellyt  Magnus Wilhelm Fagerlund kirjoitti tapahtumasta vaasalaiselle Ugglan perheelle, ja tämä kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä otsikolla ”Veljemme veritodistajana”: Tässä kirje kokonaisuudessaan

 ”Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyrikuolemalla. Pari päivää hän oli ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa oli koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä. Viimeiseen hengenvetoon eli siihen asti, jolloin hänen kielensä kangistui ja kovain tuskain alla, saarnasi hän rauhan evankeliumia. Minullakin oli onni nähdä hänen poislähtönsä. Sillä niin pian kuin tämä teko oli tapahtunut, lähetettiin minua noutamaan ja tulin savitaipaleeseen lauantaina. Kallista oli nähdä vanhurskaan poislähtö, tässä tilaisuudessa puhdistettiin kulta.”

Ennen ampumistapausta olivat Välikangas ja Timonen pitäneet seuroja edellisenä sunnuntaina Adam Laakon tilalla Säänjärven kylässä ja tiistaina sekä keskiviikkona Nikkilän tilalla Karhulan kylässä. Kohtalokkaana perjantaina seurat pidettiin Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa ja niissä oli Välikankaan ja Timosen lisäksi mukana Mikko Hulkkonen Taipalsaarelta, torppari David Pylkkö Lyytikkälästä, talollinen Abel Havo Havolasta, loismies Gabriel Hulkko ja Johan Tikka Säänjärveltä, Matti Haimila Karhulasta, Joonas Rusthollkarhu, Eeva Vasara ja talon isäntäväki David ja Anna Rusthollkarhu.

Uutinen Välikankaan hautajaisista Oulun Lehdessä 29.3.1884

Ampuja todettiin oikeudenkäynnissä mielisairaaksi. Hänet oli kolmen kuukauden sairaalassolon jälkeen syksyllä 1877 lähetetty kotiin Viipurin yleisen sairaalan mielisairasosastolta parantumattomana. Vankilalääkäri Edv. Weymarn suoritti Varasaralle  mielentilatutkimuksen 19.3.1884. Lääkärin lausunnossa kerrataan Vasaran näkökulma tapahtumien kulusta. Hän ei lausunnon mukaan tuntenut mitään katumusta teostaan, käyttäytyi rennosti ja selitti tekonsa hätäpuolustukseksi. Puheessaan hän käytti allegorioita ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa.  Vankilalääkäri piti Matti Vasaraa sen verran mielenvikaisena, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta. Tämän lausunnon perusteella surmatyön tekijä vapautettiin edesvastuusta, mutta määrättiin otettavaksi jatkuvan huolenpidon alaiseksi. Käytännössä se tuli merkitsemään sitä, että Matti Vasara vietti lopun elämänsä kotonaan kotiväkensä takauksen ja valvonnan alla. Häntä varten ole tehty pitkä metalliketju, johon kytkettynä hän saattoi työskennellä kotitilallaan. Vasaran mukana ollutta Jonas Laakkoa vastaan eivät paikkakunnan asukkaat suostuneet todistamaan, vaikka Vasara oli käynyt Laakolta hakemassa ampumisessa käyttämänsä kaksi asetta ja kyydinnyt Vasaran ampumispaikalle. Eikä Laakko ollut millään tavalla puuttunut, saatikka estänyt paikkakunnalla jo ennestään "heikkopäiseksi" todettua toimimasta. Paikkakuntalaisten asenne ”hihhulilaisuutta” kohtaan olikin kielteinen ja seudulla ilmeni jopa suoranaista vihaa lestadiolaiskristittyjä kohtaan. Myös kuulustelut suorittaneen ja käräjillä syyttäjänä toimineen Savitaipaleen ja Suomenniemen nimismiehen Alfred Lagercrantzin toimissa voi nähdä ymmärtämystä tekoa kohtaan. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut rikoksesta mitään korvauksia ja Lagercrantz jätti tahallaan? ilmoittamatta hänelle asian käsittelystä välikäräjillä 22.4.1884. Myös paikkakunnan papisto näki "väärän opin" juurimisen paikkakunnalta pelkkänä hyvän tekemisenä. Paikkakunnalla on sepitetty kaksikin runoa tapahtuneesta. Toisen, jo hieman ajatuksissa katkeavan, merkitsi vuosikymmeniä myöhemmin muistiin Iivari Mononen Janne Lundbergiltä:

Sattui Savitaipaleessa, talossa Karhulassa,
jossa Välikangas silloin oli, saarnaamassa,
Vasarankin vaimo riensi, sinne heidän seurahansa.
Jätti pienen lapsensa, itkien kotiansa.
Vasara oli heitä varoittanut, ja kartanolla ja yrittivät lyödä.
Silloin heti Vasara, otti pyssyn reestään.
Välikangas kun läheni, pyssy pauukahteli, varsin hurjaan ammuntaan.

Välikangas kiinni ryntäs ampujaan ja kaatui hänen kanssaan.
Kuulat kulki rinnan kautta Välikankahasta.

Kärsi kovan tuskansa, kaksi vuorokautta.
Ruumis vietiin Viipuriin, jos ol pajon kansaa.
Saiko sielu sijansa, tuolla taivahassa,
sit ei tiedä tutkija, eikä tietäkäämme,
kun on tili tehtävä, kerran itsestämme.

Välikankaan hautajaisista, jotka pidettiin 19.3.1884, tulivat eräät suurimmista, mitkä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Hautajaiset olivat houkutelleet Ristimäen hautausmaalle satamäärin kansaa. Useilta lähipaikkakunnilta ja laajemminkin Etelä-Suomesta oli saapunut uskonystäviä saattamaan marttyyriksi koettua saarnamiestä haudan lepoon. Myöhemmin pystyttivät Välikankaan uskonystävät haudalle kivisen muistomerkin. Aikakauden sanomalehdet kaikkialla Suomessa uutisoivat varsinkin hautajaiset näyttävästi. Asiaa penkoessani herätti kuitenkin ihmetystäni se, ettei Viipurin keskeinen suomenkielinen sanomalehti Ilmarinen rivilläkään kertonut verityöstä eikä hautajaisista.

Eeva Vasara eli pitkän elämän huolimatta traagisista tapahtumista 1880-luvulla.

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ
ja
lisäksi
TÄÄLLÄ