Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

Olipa kerran kesäseurat Kuparisaarella...


Ajelen hiljakseen vuokraamallani autolla kohti Fultonia, Michiganin osavaltion Kuparisaarella. Olen matkalla isoihin juhannusseuroihin paikalliseen lestadiolaisten kirkkoon. Aikaisemmilla matkoillani amerikansuomalaisten keskuudessa olen vieraillut useissakymmenissä lestadiolaiskirkoissa. Tämänkertainen vierailukohteeni on vanhoillislestadiolaisuuden pääuomasta 1970-luvun alussa irtautunut ryhmittymä. Pari mailia ennen määränpäätäni ohitan antiikkiliikkeenä toimivan vanhan rakennuksen, jonka seinässä näkyvät isoilla, selkeillä kirjaimilla puhuttelevat sanat: THE LAST PLACE ON EARTH!

Pian saavun kirkon liepeille.  Kirkko on tyypillinen vanha amerikkalainen lestadiolaiskirkko. Siinä yhdistyvät paikallinen puritaaniperinne skandinaaviseen minimalismiin: korkea harjakatto, suorakaiteen muoto, ei ristiä tai kirkontornia, pienet koristeelliset ikkunat. Parkkipaikka on täynnä, joten joudun pysäköimään autoni tien viereen. Samoihin aikoihin kävelee kirkkoa kohti pitkä ryhdikäs mies, jolta kyselen, kuuluuko hän tuohon kirkkoon. Saatuani häneltä myöntävän vastauksen, riennän hänen luokseen. Esiteltyäni itseni, hän ilmoittaa olevansa Keweenaw kauntin sheriffi Ron Lahti ja kertoo olleensa kyseisen seurakunnan jäsen koko ikänsä. Kyselen häneltä lupaa kirkossa kuvaamiseen ja saan myönteisen vastauksen.

Fulton Apostolic Lutheran Church at the corner of 10th St and Delaware St.
Kirkkosali on lähes täynnä. Useita äitejä ja isiä istuu eteisessä sylilapsia hoitamassa. Kohtaan heidän katseissaan punnitsevaa uteliaisuutta: kuka on tuo outo mies, jota ei ole aikaisemmin näkynyt missään seuroissamme? Seurakunta laulaa erittäin hitaalla tempolla jotain minulle tuntematonta hengellistä laulua. Pöydän takana istuu kaksi miestä. On käytössä vanha lestadiolaisperinne: toinen saarnaaja lukee saarnatekstin, jonka toinen sananpalvelija sitten selittää. Maallikkosaarnaaja Allan Törölä Illinois’n osavaltiosta aloittaa puheensa, jossa kuuluu vahva suomalainen korostus. Seuraväki kertookin hänen puhuvan edelleen sujuvasti suomea. Allan Törölä  on erittäin tunnetun edesmenneen lestadiolaissaarnaajan Walter Törölän poika.

Evening sunshine casts shadows over Fulton Apostolic Lutheran Church
Törölän saarna on tyypillinen lestadiolainen maallikon puhe. Viesti on erittäin yksinkertainen. Tärkeintä on uskoa omat syntinsä anteeksi Jeesuksen kalliissa nimessä ja sovintoveressä. Toisena punaisen lankana on vakuuttelu siitä, ettei lankeilematonta ja epäilyksistä vapaata kristittyä ole. Puhuja toteaa lisäksi, että on myös niitä, joilla on aikaisemmin ollut uskon lahja. Heille hänellä on myös asiaa. Kun monet (lestadiolaisen) uskonsa jättäneet väittävät edelleen uskovansa Jeesukseen, on saarnaajan viesti on kuitenkin selkeä: Jos on hylännyt uskovien (tämän lestadiolaisuuden haaran) yhteyden, on hylännyt Jeesuksen. Saarnan kohokohta on tarina Illinoisissa olevasta äidistä, joka ei hylännyt uskoaan, vaikka jäi yksinhuoltajaksi kolmen lapsensa kanssa, ei vaikka lapset menettivät uskonsa ja vaikka hän kohtasi elämässään suuria vastoinkäymisiä. Halvauduttuaan tämä äiti menetti puhekykynsä, mutta säilytti edelleen kykynsä laulaa suomenkielellä hänelle rakkaita hengellisiä lauluja. Saarnaajan liikuttumisen tarinaa kertoessa aistii vahvasti myös kirkon kellaritilassa, jonne olen istuutunut turvallisesti paikallisen sheriffin viereen. Seuraavankin saarnan viesti oli tuo tutun yksinkertainen. Saarnat olivat varsin lyhyitä, kumpikin korkeintaan kolmekymmentä minuuttia. Niissä ei käytännössä ollenkaan selitetty luettua tekstiä.

Inside view at the Fulton Apostolic Lutheran Church. Two pastors are sitting behind the pulpit
Saarnan jälkeisen Herran siunauksen loputtua väki yhtyy nyt minullekin tuttuun Siionin lauluun, mutta jälleen tempo on korkeintaan kolmasosa siitä, johon olen tottunut. Tämän jälkeen seuraväki rientää kellariin "kahville ja nisulle", joka tarjotaan seuravieraille ilmaiseksi. Lapset rientävät ulos kirkon takapihalle, jonne heille on järjestetty oma tarjoilu. Kun katselen seurapuheitten aikana seuraväkeä, tunnen olevani enemmän Suomessa kuin konsanaan kotimaassani. Pellavapäiset pojat ja kultakutriset tytöt kirmaavat kirkon pihalla. Ensimmäistäkään ei-suomalaisen näköistä ei erottaudu seuraväen joukosta. Kaikkien käytös on hillittyä, suomalaisen varautunutta ja ujoa. Poissa on amerikkalaisille tyypillinen äänekäs, naurunremahdusten värittämä puheensorina, poissa on innokas kontaktinotto uuteen, tuntemattomaan vierailijaan. Ainoastaan kirkon etupihalla tupakoiva keski-ikäinen nainen muodostaa poikkeuksen. Hän puhelee iloisen vapautuneesti paikkakunnan historiasta ja omista sukujuuristaan.

Inside view at the Fulton Apostolic Lutheran Church

Siirryn kirkon takaoven kautta kellaritilassa olevaan kahvioon. Istuudun kahvimukin kanssa kolmen, iältään vanhimmiksi arvioimieni miesten, jutteluseuraan. Toiveeni on keskustella heidän kanssaan suomeksi. Jo avauspuheenvuoroni jälkeen huomaan, että keskustelu ei oikein luonnistu. Kaikki kolme osaavat ja puhuvat suomea, mutta pöytäseurueeltani on kuuloaisti lähes kadonnut. Toistaessani jokaisen puheenvuoroni äänekkäästi kahteen kertaan tunnen olevani Laestadiusta mukaillen "Huutavan Ääni korvassa".
Some service guests are sitting in the basement. After services there will be coffee and "nisu" for all guests.

Juotuani kahvin suunnistan kirkon takapihalle, jossa näen pitkähkön miehen, jolla on sekä valkoinen paita että kravatti. Ulkonäöstä ja vaatetuksesta päättelen hänet saarnaajaksi. Esiteltyämme toisemme minulle selviää, että hän on Richard Eskola, Calumetin ensimmäisen apostolisluterilaisen kirkon pastori. Lyhyen harkinnan jälkeen hän suostuu antamaan haastattelun.  Eskola arvioi suuntaansa kuuluvan noin 6000 kannattajaa.  Hänen arvionsa perustuu heidän lähetysjärjestönsä (Apostolic Lutheran Mission) vuosikokousedustajien määrään. Tänä vuonna kokouksessa oli ollut 63 edustaja. Jokainen seurakunta saa lähettää yhden henkilön viittäkymmentä jäsentä kohden. 
A lot of children are playing at the Church yard
Keskustelemme myös jäseneksi liittymisestä. "Seurakunnan jäseneksi pääsee, jos on saanut synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on saanut parannuksen armon", toteaa Eskola. Hän kertoo lisäksi, että seurakunnissa on myös sellaisia jäseniä, jotka eivät ole uskossa. "Heidän vanhempansa olivat seurakuntien jäseninä, heidät on kasvatettu tähän uskoon. Jotkut heistä ovat halunneet jäädä seurakuntien jäseniksi. Tämä oli ennen yleisempää kuin nykyisin. Määräysvaltaa heillä ei seurakunnissa ole, sillä he eivät tule seurakuntien kokouksiin eivätkä muutenkaan osallistu aktiivisesti niiden toimintaan." Eskolan kotiseurakunnassa Calumetissa vuosittain konfirmoitavien nuorten lukumäärä vaihtelee 40 - 90 välillä.
I had a long conversation with these people at the church yard. On the left pastor Richard Eskola
Monilla perheillä näyttää olevan lestadiolaistapaan paljon lapsia. Kysynkin Rickhard Eskolalta, hyväksyvätkö he syntyvyyden säännöstelyn. "Kyllä, meillä on, nuorillakin, suuret perheet.  Haluamme ottaa lapset vastaan, mutta emme koe sitä lakina, vaan sydämessä oleva usko saa meidät toimimaan Jumalan sanalle kuuliaisena."

Pyydän häntä kertomaan myös, miten hän näkee muut lestadiolaissuunnat. Onko heidän suunnallaan ja muilla joitakin eroja?  "Muut suunnat ovat eronneet meistä alkuperäisistä. Aina on ollut kysymys ja riita laista ja sen kuulumisesta kristitylle. Sekä 1890-luvun että 1930-luvun eroissa oli kysymys siitä."

Seuraavaksi nostan keskustelunaiheiksi tapakulttuuriin liittyviä asioita. Sekä alkoholinkäyttö että rock-musiikki saavat kielteisen arvion. Jälleen kerran Eskola kuitenkin toteaa, että kysymys ei ole laista, vaan asiat ymmärretään uskon kautta. Korvarenkaat, tatuoinnit, meikkaaminen tai  hiustenvärjäys jäävät mainitsematta. Seuraväkeä katsomalla sekin selviää: ei ainuttakaan korvarenkaiden omistajaa istu kirkkoväen joukossa. Nuorilla miehillä on lyhyeksi leikatut, siistit hiukset, yhdelläkään ei ole partaa. Muutama vanhempi herrasmies muodostaa poikkeuksen tässä "siloposkien" seurakunnassa harmaissa parroissaan. Sekä nuori että vanhempi naisväki istuu kirkossa ilman meikkiä, hiukset värjäämättöminä, luonnonluomaan viehätysvoimaan luottaen.

Poistuessani jo hämärtyvässä illassa autolleni, jää osa seuraväestä seisoskelemaan kirkon pihalle. Nuori seuraväki keskustelee ilmeisesti kenen autoilla siirrytään ”hapseille”. Mietin hiljaa kirkolta pois kävellessäni, mikähän täällä on todella erilaista kuin Suomessa.

(haps = Amerikan lestadiolaisuudessa käytetty termi kuvaamaan seurojen jälkeen kodeissa tai julkisissa tiloissa järjestettyä vapaamuotoista nuorten yhteistoimintaa. Suomessa vastaava termi on sekä esikois- että vanhoillislestadiolaisuudessa ”iltakylä”).

3 kommenttia:

  1. Hei, oletko ollut Calumetin juhannusseuroissa, muistaakseni ne oli ennen heidemanilaisten kesän suurimmat seurat siellä. Onko näillä töröläläisillä omia nettisivuja?

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että aihe kiinnostaa :)
    Ns. juhannusseurat kestävät viikon. Seuroja pidetään Calumetin, Houghtonin, Fultonin, Atlantic Minen ja Paynesvillen kirkoissa. Olen käynyt kaksi kertaa ryhmittymän juhannusseuroissa, vuonna 2010 Houghtonissa ja 2012 Fultonissa. Mielenkiintoisia kokemuksia, joista voin kertoa lisää, jos otat yhteyttä sähköpostitse.
    Ryhmittymällä ei ole virallisia sivuja verkossa, eikä juurikaan myös ryhmittymään kuuluvilla seurakunnilla. Suunta on varsin vahva joillakin seuduilla, josta todisteena esimerkiksi Detroitin seurakunnan pari vuotta sitten valmistunut kirkko:
    http://www.livingstondaily.com/apps/pbcs.dll/gallery?Site=c6&Date=20130327&Category=news&ArtNo=303270801&Ref=PH

    VastaaPoista
  3. Joo kiinnostunut olisin kokemuksistasi siellä kuparisaarella.

    VastaaPoista