Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

lauantai 19. elokuuta 2017

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Ruokolahden Laamalan kansakoulun alkuvaiheet

Laamalan vuonna 1930 valmistunut entinen kansakoulu on korjattu viime vuosina erinomaiseen kuntoon
Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästysretkellä " pysähdyin sunnuntaina 13.8. ensimmäiseksi Ruokolahden kunnan keskiosassa sijaitsevalle Tellanmäelle. Tämän korkean mäen päällä seisoo entinen Laamalan koulu, jonka perustamisvaiheet ajoittuvat vuosiin 1923 - 1925. Toukokuun 6. päivä 1923 Laamalan kylässä pidettiin kansakoulun perustamista käsittelevä kokous. Kokous päätti esittää kunnanvaltuustolle, että Laamalaan perustettaisiin jo syksyllä 1924 aloittava kansakoulu. Koulun toiminta oli tarkoitus käynnistää vuokratiloissa. Myöhemmin rakennettavaksi tulevan koulun paikasta keskusteltiin. Koulun paikaksi ehdotettiin joko Lapjärven seutua tai ns. Laamalan kangasta. Kouluhanketta edistämään valittiin Tuomas Tella Laamalasta ja Antti Kostiainen Sikiölästä. He toimittivat kunnavaltuuston puheenjohtajalle  anomuksen jo saman kuun aikana. Anomuksessa vedottiin pitkään matkaan Virmutjoen koululle sekä siihen, että seudulta löytyy 37 kouluikäistä lasta. Anomukseen ei kuitenkaan suostuttu, vaan valtuusto vastusti koulun perustamista.

Kunnanvaltuuston hylkäys ei kuitenkaan lannistanut laamalalaisia. Kylässä pidettiin uusi kokous 24.6.1924, jossa yksimielisesti päätettiin "kyläläisten kesken laittaa koulu Laamalaan". Tälle yksityiselle koululle valittiin johtokunta, Juho Tella lupasi koulullöe luokkahuoneen ja Tuomas Tella opettajalle asunnon. Perustamiskokouksessa mukana olleet Ilmajärven kylän asukkaat lupasivat myös lähettää lapsensa tähän kouluun. Koulun perustaminen ei tälläkään kertaa johtanut tulokseen. Kunnanvaaltusto käsitteli Laamalan kouluasiaa kokouksessaan syyskuussa, mutta siirsi päätöksen siksi, kunnes Korkein hallinto-oikeus antaa päätöksen kunnan kansakoulujen piirijaosta. Piirijako vahvistettiin 20.12.1924 kunnanvaltuuston kokouksessa. Laamala sai nyt oman koulupiirinsä, ja piirin yläkoulu päätettiin aloittaa vuokrahuoneustossa 1.8.1925. Alakoulun toiminnan käynnistäminen yksiopettajaisena ja 18-viikkoisena siirrettiin vuoden 1931 elokuun alkuun. Alakoulun opettaja olisi päätöksen mukaan yhteinen Vaittilan piirin kanssa. Tällöin astuisi oppivelvollisuus voimaan Laamalan koulupiirissä.

Lukuvuonna 1925 - 1926 opetus tapahtui Tuomas Tellan tuvassa lukuunottamatta käsitöiden opetusta, joka annettiin Juho Tellan tuvassa. Koulun opettajaksi valittiin kylän oma kasvatti. Linda Katri Tella. Hänestä tulikin koulun pitkäaikaisin opettaja. Poikien käsityönopettajana aloitti mylläri Lauri Poutanen.

Lokakuussa 1926 johtokunta esitti kunnalle Tuomas tella Tilan ostamista Laamalan koulun käyttöön. Esitys ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin koulurakennuksen paikka oli esillä koulupiirin kokouksessa. Ehdolla olivat n.s Luukkosen kangas ja Pitkäjärven pää Kinnin maalla. Kokous valitsi koulun paikaksi Luukkosen kankaan. Maan omistanut Juho Luukkonen lupautui myymään tarvittavam maa-alan 1000 markan hehtaarihintaan. Esitetty paikka ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia. Kunnanvaltuusto määräsi kunnankirjuri Simo Keltasen pitämään uuden kokouksen Laamalan koulurakennuksen paikasta. Nimttäin ilmajärveläiset ilmoittivat, että mikäli koulu rakennetaan aijotulle paikalle, he haluavat oman koulupiirin. Huhtikuun kokouksessa johtokunta oli kutsunut keskustelmaan koulun paikasta Aleksander Tellan, Ilmajärveltä, Antti Kostiaisen, Iivari Kostiaisen, Juho Kostiaisen ja Johannes Pellisen Sikiölästä, sekä Antti Sikiön, Eenokki Lääperin ja Tuomas Tellan Laamalasta. Johtokunta kävi yhdessä kutsuttujen kylien edustajien kanssa katsomassa koulun paikaksi Tuomas Tellan omistamaa Tellanmäkeä. Tämä paikan sekä johtokunta että kylien edustajat lopulta hyväksyivät. Tuomas Tella lupasi myydä maa-alueen koulua varten samalla 1000 markan hehtaarihinnalla, jonka Juho Luukkonen oli pyytänyt omasta tontistaan. Heinäkuussa 1929 johtokunta esitti koulupaikaksi Tellanmäkeä ja töiden aloittamista samana syksynä. Kunnanvaltuusto teki myönteisen rakentamispäätöksen syyskuussa ja rakennustyöt tulisi aloittaa heti. Päärakennus piti tehdä Kansakoulujen piirustustoimiston valintavihkon mallin mukaan. Sauna- ja talousrakennuksissa käytettiin Sutelan kansakoulun piirustuksia. Koulun tontti erotettiin lokakuussa kantatilasta omaksi Koulumäki-nimiseksi tilakseen. Urakoitsijat valittiin ja ensimmäisenä rakennustoimenpiteenä koulutontille rakennettiin tie.

Rakentaminen pääsi vauhtiin, kun Kouluhallitus vahvisti vuoden 1929 viimiesenä päivänänä rakennuksen piirustukset. Hirsien vetäminen rakennuspaikalle tuotti ongelmia, sillä tammikuussa lumet sulivat pois. Länkiä katkeili, kun hevoset rehkivät sulassa maassa rakennushirsiä korkealle Tellanmäelle. Kellaritiloja louhiessa sattui ylimääräistä työtä aiheuttanut vahinko. Rakennuspiirustuksia luettiin väärin päin ja aluksi kellaritiloja louhittiin väärään paikkaan. Huolimatta edellä kerrotuista vastoinkäymisistä koulurakennus valmistui niin, että uusi lukuvuosi voitiin aloittaa syksyllä 1930 upouudessa koulussa. Komean ja korkean koulurakennuksen hinnaksi tuli valtuuston hyväksymän kustannuslaskelman mukaan 229 740 markkaa.

tiistai 15. elokuuta 2017

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Jukajärven kansakoulu Ruokolahdella

Jukajärven entinen kansakoulu
Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästäjä" suuntasi uskollisen Helkamansa sunnuntaina 13.8. Ruokolahden kunnan pohjoisosiin. Tavoitteena oli vierailla ainakin kolmella entisellä koululla: Laamalassa, Jukajärvellä ja Kemppilässä. Jokaisella koululla vierailu onnistui yli odotusten, sillä omistajat sattuivat olemaan paikalla ja esittelivät ylpeänä omistamiaan rakennuksia. Jukajärven koululla vierailun ajoitus sattui nappiin, sillä siellä oli samaan aikaan vierailulla koulun entinen opettaja Anja Koivuvaara.

Jukajärven koulupiiri sijaitsi Ruokolahden kunnan pohjoisosassa. Koulupiiriin kuului Torsantaan kylä, joka muodostui seuraavista kylänosista: Pellisenkylä, Savonkaita, Kemppilä, Jukajärvi, Kontunen, Marjamäki, Torsansalo, Sarajärvi ja Ryhmä. Koulupiiriin kuului myös alueita Sulkavan ja Säämingin kunnista. Jukajärven koulun nimi oli alkuaan Ihalan koulu ja se sijaitsi Sulkavan kunnan alueella. Vuonna 1931 aloittanut koulu toimi Korholan talossa ja oli Sulkavan kunnan hallinnassa. Kun Imatra irtautui vuonna 1948 Ruokolahdesta, siirrettiin koulu Ruokolahden puolelle. Se toimi aluksi Toivo Lampisen talossa ja seuraavaksi Toivo Raijaksen talossa. Kunnanvaltuusto hyväksyi koulupiirin rajat 6.11.1948. Koulupiirissä oli tällöin 27 oppilasta.

Oma koulu rakennettiin koulupiirille vuonna 1951 Jukajärven rantaan, paikkaan jonka oli määritellyt kunnanvaltuusto. Rakennus nousi erittäin luonnonkaunille paikalle, kirkasvetisen ja kalaisan järven hiekkarannalle laskevalle tontille.  Koulurakennukseen tehtiin kaksi luokkahuonetta, keittola, opettajien ja keittäjän asunnot. Koulun lämpöeristäminen epäonnistui ja ensimmäisinä vuosina koulussa oli talvipakkasilla niin kylmä, että oppilaat istuivat luokissa ulkovaatteet päällä ja lapaset käsissä. Koululle rakennettiin erillinen saunarakennus, ei kuitenkaan rantaan, kuten koulun johtokunta esitti. Nimittäin silloinen kunnanjohtaja oli sitä mieltä, että koska koulun sijainti on niin syrjäinen, opettajiksi sinne ei saada kuin vanhoja naisihmisiä. Näille on kunnan sitten talvella hakattava ja ylläpidettävä avantoa, mikä tulisi kunnalle kalliiksi. Niinpä sauna pystytettiinkin lähelle koulun päätyä kaivon viereen. Saunarakennuksesta tehtiin kaiken lisäksi auttamattoman pieni. Uusi hirsinen saunarakennus nousi järven rantaan vuonna 1963. Se koottiin Pohja-Lankilan puretun vanhan kansakoulun hirsistä.

Koulurakennuksen valmistuttua siitä muodostui harrastustoiminnan keskipiste. Siellä kokoontuivat martat ja maa- ja kotitalousnaiset sekä Ruokolahden Rajun Jukajärven osasto.  Erityisen innokkaasti seudulla harrastettiin suunnistusta. Koulupiirin alueelle muodostettiin suunnistusseura "Kontusen Köntys", joka muutettiin myöhemmin muotoon Ruokolahden Suunnistajat. Seura nousi maankuuluksi suunnistusseuraksi.

Jukajärven koulun nykyinen omistaja Elvi Rita kotiovellaan. Oikealla koulun
viimeinen opettaja Anja Koivuvaara.
Vähitellen oppilasmäärän supistuminen vaikutti myös Jukajärven kouluun  Vuoden 1968 syyslukukauden alusta Kemppilän koulupiirin oppilaat aloittivat koulutiensä Jukajärvellä. Tässä vaiheessa oppilaita oli 45.  Jukajärvellä viimeinen kouluvuosi oli 1970 - 1971. Oppilasmäärän pudotus oli muutamassa vuodessa raju, sillä koulun lopettaessa oppilaita oli enää alle 20. Koulun lopetettua toimintansa, entiset oppilaat hajaantuivat jatkamaan koulutietään Virmutjoen ja Pohja-Lankilan kouluihin Ruokolahdella, Lohikosken kouluun Sulkavalla sekä Särkilahden kouluun Säämingissä.

Koulun opettajat vaihtuivat usein, useimmat viipyivät 1 - 2 vuotta. Ennen viimeisinä opettajina toimineita Anja ja Matti Koivuvaaraa, ehti koululla olla yhteensä 16 opettajaa. Koivuvaarat vastasivat opetuksesta yhdeksän vuotta aina koulun lopettamiseen saakka. Anja Koivuvaara muisteli heidänkin pohtineen aluksi siirtymistä syrjäiseltä kylältä ensimmäisen kouluvuoden jälkeen jonnekin muualle. Mutta kyläläisten lämmin vastaanotto, välitön kanssakäyminen ja osallistuminen monenlaiseen harrastustoimintaan sai heidät jäämään. Yhtenä esimerkkinä kylän asukkaiden ja opettajaperheen lämpimistä väleistä Anja Koivuvaara kertoi mm., että heidän oli ostettava 500 litran pakastin, koska kyläläiset toivat niin runsaasti rotinoita.

Jukajärven koulu oli Ruokolahden kunnan omistuksessa vuoteen 1989 saakka. Silloin sen ostivat Elvi ja Aarre Rita, jotka lopettivat kaupanpidon Lohja-Lankilan kylässä. Elvi Rita muisteli, että koulurakennuksesta jätettiin yhteensä 12 tarjousta. Noin kahden hehtaarin tontti oli päässyt pahasti pusikoituimaan, joten edessä oli raivaustöitä. Ostamisen jälkeen rakennuksessa tehtiin muutostöitä sisätiloissa. Ulkonäkökin hieman muuttui, kun yksi ikkuna siirrettiin päätyseinältä järvenpuoleiselle seinälle. Tontti ja sen rehevä puutarha näkyivät olevan erittäin hyvässä kunnossa.

Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästäjällä" vierähti parisen tuntia taroinoidessa Jukajärven entisellä koululla. Lämmin kiitos teille Elvi Rita ja Anja Koivuvaara!

Lähteet:
Sulo V. Siitonen. Ruokolahti. Kotiseutulukemisto II.
Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit.
Anja Koivuvaaran haastattelu
Elvi Ritan haastattelu.

maanantai 14. elokuuta 2017

Ruokolahden Kemppilän Myllykoski

Kemppilän Myllykoski Ruokolahdella
Eilen löysin sattumalta pyöräretkelläni eteläisessä Suomessa harvinaisen vesiputouksen. Se sijaitsee Ruokolahden Kemppilän Myllykoskella. Putouksessa on korkeuseroa peräti 17.1 metriä. Ihalanjärvestä (98,1 metriä) laskevan Myllyjoen vedet syöksyvät alas Jukajärveen (81,1 metriä. Jukajärvi on saanut nimensä kyseisestä koskesta, sillä sen nimi on alkuaan ollut Juvajärvi. Sana juvahan tarkoittaa loivaa, aaltoilevaa koskea. Tosin Kemppilän Myllykoski ei ole loiva.
 
Myllyjoen vesi syöksyy Jukajärveen kahden vanhan patoaukon
välistä.

Koski on seudun suurin ja on keväisten tulvavesien aikana ja runsaiden kesä- ja syyssateiden jälkeen mahtava, kauas kohiseva nähtävyys. Tämänkesäiset runsaat sateet ovat pitäneet huolta siitä, että näin elokuun alussakin koskessa riitti vettä ja kosken kohina kiiri järven toiseen päähän. Jälleen kerran kotimaakunnastani löytyi minulle uusi, luonnonkaunis paikka, jonka tulisi ehdottomasti saada laajempaa huomiota.
 
Kosken yläosassa on sijainnut Kemppilän mylly, joka oli vielä 1900-luvun alkupuolella oli kuuluisa tuotantolaitos ja veromylly. Kosken partaalta löytyy vielä myllyn ja siihen liittyneiden rakennusten raunioita ja kivijalkoja. Myllyn verotusarvoksi laskettiin 1900-lun alussa 8/100 manttaalia. Kun tieyhteydet olivat tuolloin vielä erittäin heikot, jauhettavat viljat tuotiin myllylle pääosin vesitse.  Myllyn sijainti jyrkän kosken ylösassa merkitsi jauhattajille hikistä kipuamista jauhosäkki selässä jyrkkää rinnettä ylös.
Koskessa on putouskorkeutta lyhyellä matkalla 17 metriä

Mylläreinä toimivat mm. Vilho Korhonen, Luukkonen, Hakulinen ja Kantele. Vuonna 1945 Vilho Korhonen rakensi Kemppilän Myllykoskeen sähkölaitoksen. Se jakoi virtaa Ihalan ja Jukajärven taloihin. Kun Jukajärvi jäätyi talvella, sen yli vedettiin piikkilangasta sähkölinja Jukajärven kylään. Tämä kylän oma sähkölaitos palveli tehtävässä lukuisia vuosia. Tosin sähkölaitoksen toiminta oli täysin myllärin meileliikkeiden armoilla, vaikka toisin oli sovittu. Niinpä mylläri saattoi nukkumaan menessään laittaa koneet seis ja jättää kylän pimeäksi.

Myllyn lisäksi koskesta sai voimansa saha ja pärehöylä. Paksuja tukkeja sahatessa terä ei jaksanut purra puuhun, joten välillä oli pysäytettäva tukin syöttö ja nostettava sirkkelin terän kierroksia.
Koskessa oli myös uittoränni, jossa viimeinen uitto tehtiin vuonna 1963.

Kosken vesi ryöppyää Jukajärven pintaan
Kosken partaalle kohonneet laavu ja terassi ovat lähes valmiit.

Kemppilän Myllykoski on kokemassa "uuden heräämisen". Myllykosken alueelle on rakentumassa  laavu, varastorakennus ja huussi. Samoin palstalle rakennetaan noin viisi metriä kanttiinsa oleva hirsikota, johon tulee myös tulisija. Rakennukset näuttivät olevan jo melkein valmiita. Rakennukset tehdään yleiseen virkistyskäyttöön sekä kyläläisille, että kaikille muille halukkaille, Projektista vastaa vuonna 2014 perustettu Torsantaka—Jukajärven kyläyhdistys.Yhdistys on myös sitoutunut hoitamaan alueen kunnossapidon, kuten siivoukset, polttopuuhuollon ja huussin tyhjennyksen.

Lähteet:
Sulo V. Siitonen: Ruokolahti. Kotiseutulukemisto I ja II.
Uutisvuoksi 22.8.2016


torstai 10. elokuuta 2017

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla
Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666
Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.
Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet erist
äytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeril
äisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita


Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873
Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.

maanantai 7. elokuuta 2017

"Valvoa, ettei ylensyödä ja -naida pyhäpäivinä ja pitoloissa"

Hietamäen kirkko Inkerissä.


Kirkkoherran ja lukkarin lisäksi seurakunnan hallinnon tärkeimpiä toimihenkilöitä olivat 1700- ja 1800-luvuilla kuudennusmiehet eli kylänvanhimmat. Heitä kutsuttiin Inkerinmaalla ja entisen Käkisalmen läänin alueella venäläisen tavan mukaan myös staarostoiksi. Kuudennusmiesten tehtäviin kuului valvoa, että kinkeripiirin asukkaat maksoivat veronsa ja papiston kymmenykset sekä elivät Herran kurissa ja nuhteessa. Staarostojen vastuulla oli näin ollen kyläyhteisöjen moraaliin ja tapakulttuuriin liittyvä valvonta. He olivat samalla kertaa luottamus- ja virkamiehiä, kylä- ja siveyspoliiseja sekä moraalin, uskonnon ja tapakulttuurin kaitsijoita. Inkerinmaan Hietamäen seurakunnan lastenkirjan (1792 – 1821) lopusta löytyy oheinen kuudennusmiesten ohjesääntö.

 Kylän Wanhimbain welwollisuudet owat seuraawaiset: heidän pitä ottaman tarcka waari

1) että aamu- ja ehtoorukoukset sunnuntai- ja pyhäpäiwinä pidetään hartaudella
2) että awiowäki elää kristillisessä rakkaudessa
3) että wanhemmat kaswattawat lapsensa herran nuhteessa
4) että lapset kohtelewat wanhempiaan lapsellisella cunnioituksella
5) estää riitoja ja tappeluita, walwoa ettei ylensyödä ja -naida pyhäpäiwinä ja pitoloissa
6. etteiwät lapset juokse pitkin katuja pyhäpäiwinä waan perheet kotona lukewat kirjaa ja kristillisiä awuja oppiwat; ja jos näitä ohjeita ei noudateta on siitä ilmoitettwa seurakunnan papille