Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Joutsenon Aholan koulu

Aholan lakkautetun kyläkoulun rakennukset. Etualalla vuonna 1925 valmistunut
ensimmäinen koulurakennus. Taustalla näkyy myös vuonna 1957 valmistunut
uudempi koulurakennus.
Viime sunnuntaina (23.4.2017) suuntasin pyöräretkeni Joutsenon kankaitten metsäautoteiden ja polkujen jälkeen Aholan kylään. Tavoitteenani oli kuvata vuonna 2012 lakkautettu Aholan kyläkoulu. Entinen koulukiinteistö, joita on itsea asiassa kaksi, näkyi olevan asumis- ja yrityskäytössä, joten tyydyin ottamaan kaukaa muutaman valokuvan. Sen sijaan vierailin lähistöllä olevassa talossa, jossa isäntäväki kertoili mielellään koulun ja kylän vaiheista. Talon isäntä oli ollut aikoinaan rakentamassa 1950-luvun puolivälissä uudempaa koulurakennusta. Hänen isosisänsä oli kuulunut koulun ensimmäiseen johtokuntaan. Olipa koulu toiminut kolme vuotta isovanhempien tuvassa ennnen kansakoulurakennuksen valmistumista vuonna 1925. Kylällä on pirteä nuorisoseura, jolla on oma komea talo, ja joka kesä valmistuu näytelmä komeassa kesäteatterissa esitettäväksi sadoille katsojille. Harvapa kylä Etelä-Karjalassa enää moiseen pystyy.

Aholan koulu 1922 - 2012

Korvenkannan "salopuolen" asukkaiden anomus omasta kansakoulusta ei
saanut tukea Joutsenon kuntakokouksessa 27.2.1915. Wiipuri 6.3.1915


Kun Joutsenon ensimmäinen koulupiirijako tehtiin vuonna 1901 kuuluivat Korvenkannan ja Meltolan kylät Korvenkylän koulupiiriin. 1800-luvun lopulla oli Joutsenon alapitäjän ja yläpitäjän välissä suurelta osalta asumaton Joutsenon salo. Pohjoisin osa tästä salomaasta oli Korvenkylän salo. Tämä seutu alkoi saada asutusta vähitellen ylisen Vuoksenlaakson teollistumisen vaikutuksesta. Tällä kyläyhteisöllä ei ollut edes nimeä, vaan puhuttiin salolaisista, salonpuoleisista tai Korvenkannan Salokylästä. Korvenkylään oli jopa 10 kilometrin matka tietöntä taivalta, joten oli ymmärrettävää, ettei monetkaan vanhemmat laittaneet lapsiaan sinne kouluun. Seudun asukkaat tekivät vuonna 1906 kuntakokoukselle anomuksen oman koulun saamiseksi. Se määräsikin vuonna 1907 koulun rakennettavaksi. Korvenkylän kansakoululle oli kuitenkin samanaikaisesti haettu päätöstä koulun laajentamiseksi. Molempia kouluja ei varojen puutteessa voitu rakentaa ja niin Salopuoli jäi tässä vaiheessa ilman koulua. Vuonna 1915 oli kuntakokouksessa jälleen esillä "salolaisten" kouluasia, mutta taas ilman tulosta.

Tammikuussa 1921 kunnanvaltuusto keskusteli Salopuolen koulusta kylän vanhempien aloitteesta. Kouluikäisiä lapsia oli alueella 50 ja Korvenkylään matkaa 8—12 km. Kansakoulujen piirijakosuunnitelma oli silloin vielä kesken, joten koulun perustaminen kylälle sai jäädä odottamaan. Kuitenkin jo vuoden kuluttua päätti valtuusto kuitenkin aloittaa koulun vuokrahuoneissa. Seudun asukkaiden itseluottamusta oli samoihin aikoihin lisäämässä kylän "ristiäiset", sillä kevättalvella vuonna 1922 oli kokoonnuttu tuumimaan kylälle nimeä. Eri ehdotuksista hyväksyttiin nimeksi Ahola.
Tässä näkymä vuonna 1925 valmistuneesta vanhemmasta koulusta

Näin syntyneen Aholan kylän kansakoulun ensimmäiseen johtokuntaan valitsi kunnanvaltuusto Paavo Miettisen, August Miettisen, Antti Pirhosen, Antti Pellisen, Aleks Vaittisen ja Tahvo Kankkusen. Koulun luokkahuoneeksi vuokrattiin Antti Pirhosen iso tupa ja opettajalle saatiin asunto vuokrattua Paavo Miettiseltä. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Olga Vauhkonen, jonka luotsaamana tupakoulua pidettiin kolme vuotta. Syksyllä 1922 koulutyö alkoi 32:n oppilaan voimalla. Osa koulun vanhimmista oppilaista oli jo ”koulukonkareita”, sillä he olivat aloittaneet koulutyönsä ennen kylän oman koulun käynnistymistä Korvenkylän, Leppälän ja Jääsken Penttilän kansakouluissa.

Oma koulutalo valmistui vuonna 1925 ja syksyllä voitiin aloittaa opiskelu uudessa koulutalossa. Koulupiirissä oli kyseisenä vuonna yhteensä 53 oppivelvollisuusikäistä lasta. Heistä kymmenen oli alakouluikäisiä eli 7 -9-vuotiaita ja 43 lasta oli 9-16-vuotiaita. Alakansakoulu käynnistyi yhdessä Jänhiälän koulun kanssa vuonna 1927. Opettaja toimi vuorotellen lukukauden (18 viikkoa) kummassakin koulussa vuoteen 1935 saakka. Alakoululuokkana toimi koulun käsityöluokka.

Sotien jälkeen Aholan koulussakin kärsittiin tila-ahtaudesta. Koululle saatiin vuonna 1948 keittolatilat, joihin kuitenkin pian oli sijoitettava yksi luokka opiskelemaan. Keittäjä erotettiin oppilaista ja opettajasta verholla. Niinpä ei nälkäisten oppilaiden tarvinnut tuntien aikana arvuutella, mitä ruokaa saataisiin vatsantäytteeksi.
Yksi kuvakulma vuonna 1957 valmistuneesta uudemmasta koulusta

Joutsenon kunnanvaltuusto teki vuonna 1955 päätöksen, jolla oli tarkoitus helpottaa tilaongelmaa.  Aikomuksena oli rakentaa voimistelu-veistosali koulurakennuksen ullakolle. Hanke näytti kuitenkin tulevan niin kalliiksi, että katsottiin lopulta tarkoituksenmukaisemmaksi rakentaa kokonaan uusi rakennus. Tähän saataisiin myös opettajille asunnot. Uuden koulurakennuksen valmistuttua päästiin syksyllä 1957 opiskelu aloittamaan upouusissa tiloissa. Mainittakoon tässä yhteydessä, että koulurakennuksen urakoinut rakennusliike teki konkurssin

Maaltapako alkoi vähentää oppilasmääriä Aholassakin. Helpotusta toi Kuurmanpohjan koulun lakkauttaminen vuonna 1978. Tällöin kuurmanpohjalaiset siirtyivät opiskelemaan Aholassa ja sen koulupiiri liitettiin Aholan koulupiiriin. Lopulliset kuolinkellot Aholan koululle löivät 2010-luvulla. Kun Joutseno liittyi Lappeenrantaan vuoden 2009 alussa, Aholan koulussa oli vielä 27 oppilasta. Kuntaliitossopimuksen mukaan Aholan koulu voitiin sulkea, jos sen oppilasmäärä jää kahtena peräkkäisenä vuonna alle 25:n. Lukuvuonna 2010-2011 oppilaiden määrä oli pudonnut juuri tuolle rajalle, eli Aholassa opiskeli 25 oppilasta. Seuraavana lukuvuonna oppilasmäärä (24) oli jo alle tuon rajan, ja ennusteen mukaan niin tulisi käymään tulevanakin lukuvuonna. Tällä perusteella Lappeenrannan kaupunki teki lakkauttamispäätöksen kevättalvella 2012. Aholan koulun oppilaat jatkoivat opiskeluaaan tämän jälkeen Korvenkylän koulussa. Kaupunki laittoi koulukiinteistön myyntiin jo kesäkuussa 2012. Vanhassa koulurakennuksessa oli myynti-ilmoituksen mukaan huoneistoalaa 220 neliömetriä ja vuonna 1957 valmistuneessa uudemmassa koulurakennuksessa noin 670 neliömetriä. Rakennukset siirtyivätki tämän jälkeen yksitysiomistukseen. Näin päättyi 90 vuotta kestänyt opetustyö Aholan kylässä.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 1925, 2011 – 2012
Wiipuri 1915
Lappeenrannan Kasvatus- ja opetustoimi. Oppilasmäärätilastot 2009 – 2012.
Joutsenon koululaitoksen historia. Toivo Laivo & Pertti Vuori/1984

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Johan Rännäri: Pohjanmaan lento-uskoisuuden synty ja vaikutus



Perehtyessäni liminkalaissyntyisen kirjailijan, kansanvalistajan ja sanomalehtimiehen Johan (Juho) Rännärin elämänvaiheisiin, tutustuin ohessa seuraavaan Rännärin nimimerkillä J. Suomela julkaisemaan painatteeseen Pohjanmaan Lento-uskoisuuden synty ja vaikutus. Kyseinen vuonna 1866 ilmestynyt 16-sivuinen vihkonen löytyy kansalliskirjastosta, jossa se on myös mikrofilmattu. Christian Evert Barckin kirjapainossa Oulussa painetussa kirjasessa Rännäri kuvaa lestadiolaisuutta, joka oli tuohon aikaan nopeasti leviämässä Lapin perukoilta Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen. Kuvaus on yksi varhaisimmista herätysliikettä kuvaavista julkaisuista. Rännäri esittelee kirjoituksessaan äärettömän synkkänä Lapin väestön moraalisen tilan ennen lestadiolaisen herätyksen syttymistä. Mieleeni nousi epäilys siitä, olivatko asiat todella niin huonosti. Tässä lainaus Rännärin tekstistä:

Juoppous, huoruus, petos, v
ääryys, varkaus ja kaikki lihan työt olivat heidän pääomaisuutensa.

Laestadiuksesta kirjoittaja antaa varsin my
önteisen kuvan. Sen sijaan lestadiolaisten kokousmeno ja liikkeen kannattajien hengellinen kiivaus saavat voimakkaan tuomion. Kirjasen lopussa on runoilija H. M-sen pilkallinen runo lestadiolaisten seuroista.
 ------


Aluksi



Se on kyll
äkin tarpeetointa ja vaarallista ryhtyä uskonnollisten asiain taisteluksiin, mutta kun näiden lento-uskoisten villitys, joista tässä kirjassa puhutaan, on niin selvästi vastaansotiva raamatullista uskoamme, niin siksi ei haitanne, että sen alkuperäisyydestä ja vaikutuksesta puhelen muutamia sanoja niille, joilla ei ennestään ole siitä tietoa ja koettelemusta, että sitä paremmin voisivat varjella itsensä joutumasta semmoiseen hengelliseen sokeuteen, jossa nämät vaeltavat:

Apostoli k
äskee kristityn ihmisen koetelemaan henget ja eroittamaan niitä vääristä. Lento-uskoisten henget ovat koetellut, sillä niissä hallitsee, liikkuu ja vaikuttaa lihallinen kiivaus, jolla vaativat suruttomilta syntein tunnustusta ja jonka voimasta lentävät lakkaamattomassa muka hengellisessä ilossa.

Limingassa helmikuun alussa 1866.
J. Suomela


Lento-uskoisuuden synty ja vaikutus



Suomen ja Ruotsin valtakuntain pohjoisimmalla perukalla Karesuannon, puoleksi suomalaisessa ja puoleksi lappalaisessa seurakunnassa, alkoi Ruotsin puolella Muonion jokea vuosina 1848 ja 1849 ilmesty
ä kansassa suuria hengellisiä herätyksiä ja liikutuksia. Provasti Laestadius saarnasi siellä Herran sanaa niin suurella menestyksellä, että tuhansittain sieluja saivat siitä sydämmeensä murheen Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumuksen autuudeksi. Joka päivä virtaili joukottain hänen tykönänsä Herran sanalta runnelluita syntisiä, valittaen raskaan syntikuormansa tunnon alla synteinsä suuruutta. Kansa, jolle Laestadius saarnasi, oli mitä törkeintä, kristillisen seurakunnan helmassa, synnin ja saatanan palveluksessa tavataan: Juoppous, huoruus, petos, vääryys, varkaus ja kaikki lihan työt olivat heidän pääomaisuutensa, sanalla sanottu: synkiä suruttomuus ja tietämättömyys vallitsi heidät. Ainoastansa joku lunonnonsiivokin löytyi joukossa, jotka farisealaisella pyhyydellä luulivat olevansa onnelliset. Niistä sanoi Laestadius, että olivat siviöitä huoria, rehellisiä varkaita, kunniallisia murhamiehiä, raittiita juomareita, leikillisiä valehtelijoita jne., jotka luulivat olevansa likimäiset ystävät Jumalan kanssa, ehkä he olivat saatanan paraita ystäviä, jotka kuolleella uskolla ovat rohkioita armon varkaita. Kaikille kuvasi Laestadius monenkaltaisten vertausten kautta, kuinka he ilman totista synnin surua, ilman kääntymystä ja uudesta syntymättä elävään uskoon, olivat kastetuita pakanoita kristillisen seurakunnan helmassa. Vanhoja ja nuoria, köyhiä ja rikkaita tuli lyödyksi Mooseksen sauvalla, jota välikappaletta Laestadius käytti kiivaimmassa muodossa, semminkin ensimmäisinä vuosina. Tämmöistä saarnaa ja hengellisten- ehkä kyllä usiastikin petollisten näköin ja ilmestysten selvittämistä käytti Laestadius sen suruttoman kansan herättämiseksi, joka saarna sanakuulijoissa vaikutti kauhian vihan syntiä vastaan. Paloviina-asiat särjettiin, ja viina laskettiin riettaan kusena maahan; koreat vaatteet hävitettiin tulella ja repimällä; lihalliset huvitukset hyljättiin; kirjoja ostettiin ja niitä luettiin yöt päivät; sanalla sanottu: koko ulkonainen ja sisällinen elämä sai kansassa suuren muutoksen. Kirkossa, kotona ja joka paikassa missä ihmisiä oli, sai Laestadius kuulla lakkaamatointa valitusta ja voivotusta syntiviheliäisyyden tunnon alla olevilta sieluilta, joita hän suurella ahkeruudella koki taluttaa Jesuksen Kristuksen lasareetiin, jossa kaikki synti-sairaat tulivat terveiksi, jos vaan eivät kesken sieltä pois karanneet. Väsymätöin oli Laestadius suuren kuninkaansa palveluksessa, joka ei myöskään ollut turhaa työtä, sillä muutamain vuosien kuluessa vaikutti Herran henki suuria herätyksiä koko Tornionjoen varrella sekä kaikissa Lapin seurakunnissa Ruotsin ja Suomen puolella aina Norjan valtakuntaan asti. Mutta tämä siunattu aika ei pysynyt kauvan alkuperäisessä puhtaudessaan; monta suurta villitystä on sitte perkele istuttanut ja vaikuttanut Herralta herätettyin sieluin seassa, josta on nähtävä, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.

Enimm
ältä osalta tämä provasti Laestadiuksen puhdas kylvö on nyt täytetty ohdakkeilla ja orjantappuroilla. Monta saarnaajaa on sekä Ruotsin että Suomen puolen talonpoikaisesta kansasta nosnut, jotka ihmisjärjen ja luonnollisten halujen huvituksilla, järjettömillä hypyillä, tanssilla, horroksiin menemisillä, käsien taputtamisilla sekä muilla lihallisilla ilveillä ja ilettävillä tempuilla ovat seppelöineet uskonsa tunnustuksen, joka on että: ihmisen pitää ruumiin ja sielun kanssa uskoa itsensä pyhäksi, autuaaksi Jumalan lapseksi, jossa tilassa hän tuntee itsensä aina valmiiksi kuolemaan, josta onnesta sitte sopii iloita hengellistä iloa, joka ilmoittaa itsensä lihallisissa huvituksissa, sillä liha on nyt pyhä, jonka työt ja toimet, ilot ja ilveet ovat myöskin pyhitetyt uskon kautta, sillä uskovaisella ei ole yhtään syntiä, jota vastaa uskottomain paraimmatkin työt ovat kauhistus Herralle, sillä kaikki kuin ei ole uskosta, on synti.

N
äin kauniisti ja kavalasti ne Herramme Kristuksen sairashuoneesta kesken karanneet armon varkaat ja hengelliseen ylpeyteen kohonneet selvittävät Raamattua ja eksyttävät arkoja tuntoja kesken pois tarpeellisesta parannuksen murheesta, nöyryydestä ja hengen köyhyydestä. Heillä on kiivaus totuuden puoleen, mutta ei taidon eikä Kristuksen hengen jälkeen; heillä on jumalinen meno olevanansa, mutta sen voiman he poiskieltävät, nimittäin he kiivastelevat uskottomuutta ja suruttomuutta vastaan luonnollisella kiivaudella, joka kiivaus aina jääpi niihin sieluihin, jotka herättyänsä synnin unesta kyllästyvät Jumalan isällisen hoidon alla olemiseen nöyryytetyllä sydämmellä siihen asti, kuin vanhurskauttaminen elävän uskon sytyttämällä tapahtuu sydämmessä, jolloin Jumalan nöyryyttävä henki ottaa ihmisen armon välikappalten viljelemiseen oheessa hoitonsa alle ja elävän, jos kohta heikonkin, uskon Kristuksen välikappaleena ollessa, kuljettaa ihmisen köyhänä ja nöyränä autuaalliseen ijankaikkisuuteen. He hyppäävät omalta lihalliselta mieleltänsä neuvoa kysymään, joka aina on valmis ohjaamaan ihmistä niihin harjoituksiin, jotka kurituksen alta poisjohdattavat, ennekuin ihminen ehtii käsittää itselleen muistosetelin Kristuksen sairashuoneesta, jossa tarpeellisen ajan ollut sielu tulee sitä nöyremmäksi, mitä enemmän Kristuksen armo ja rakkaus uskon kautta ilmestyy hänelle, joka tuntee olevansa suurin syntisten seassa:

Sellaisista karkureista t
äällä Pohjanmaalla on syntynyt villiuskoisten seura, joita siis oikeen ansiollisesti kutsutaankin Lento-uskolaisiksi.

Er
äs runoilija H. M-nen Oulussa laulaa heistä, sitte kuin oli nähnyt heidän seuroissansa heidän tavallisen tervehdystapansa, seuraavasti:

Samalla he tarttuivat
Toisiansa kaulaan,
Syleiliv
ät, suutelivat,
Rupesivat laulaan.

Niin kuin sudet ulvoivat
he sitten hetken aikaa,
Sanoja he huutivat,
Ei nuotist
ollut taikaa.

Toiset silloin nauroivat
Niin kuin mielipuolet
Kamalasti, heill
ä oli
Monellaiset juonet

Huojuivat ja heiluivat,
Ja polit jalkojansa
Haparoivat käsillään
Ja makasivat kanssa.

Jo tuli heid
än pappinsa,
Se oli Torniosta;
Kas! Silloin vasta el
ämä
Nyt alkoi siell
ä nosta.

He r
äpyttivät käsiään,
He huutivat kuin hullut:
Nyt on meidän autuutemme
Antaja jo tullut!
Kun he vähän vaikkenivat
T
ästä innostansa,
Niin se pappi saarnata
Nyt alkoi voimastansa.

H
än sanaa pyhää selitti
Vaan omaan tapahansa,
H
än synnit heille julisti
Anteeksi antavansa.
Hän olevansa taivaassa
jo laumanensa luuli,
Enkeleiden soitonkin
H
än korvissansa kuuli

H
än huuti: Lapset riemuitkaat
Nyt t
äällä taivahassa,
Nyt teill
on kyllin autuutta
Valossa kirkkahassa!


Kas silloin
äänet kaikuivat,
Jo monet hypp
äsivät,
Ja k
ädet yhteen paukkuivat,
Kas n
äin he riemuitsivat.

He huutivat:
Hih! Taivassa!
Kas t
ääll on ilo suuri,
He hyppiv
ät nyt raivossa,
Kuin mielett
ömät juuri.

He kynttil
änkin sammuksihin
Puhalsit usiasti
Ja toisiaan halasivat
Eritt
äin hartahasti.

Ja uikuttivat muutamat,
Kuin had
äss oisi olleet;
Ja toiset kaaduit lattialle
Juuri niin kuin kuolleet.

Siit
ä kuin he virkoisit,
He toivat terveisi
ä
Taivahasta yst
ävilleen
Sangen suloisia.

--------

He huusivat:
kas kätemmekin
Kirkkahasti paistaa
Katsokaa, kuin taivaallinen
Kruunu meill
ä loistaa!

-------

Itse pappi lakkiansa
Puisti kourassansa,
Siit
ä sanoi taiaallista
Mannaa jakavansa.

Sit
ä kaikki ahmivat
Ja suiotaan maiskuttivat;
K
äsiänsä kilvassa
He taasen taputtivat.

Muuan akka lattialla
Ry
ömi kontallansa,
Toinen istui selj
ässä
Se oli kumma kansa.

Min
ä kysyin: mitä tämä
meno merkitseepi?

Niin ne sanoi:
Aasin tammall
T
ämä ajeleepi.

Suuni meni nauruhun,
Vaikka surkialta n
äytti,
Kuinka n
ämät Herran sanaa
Raukat v
äärin käytti.

Toiset taasen uskottomain
Kanssa torasivat:
He riettahaksi haukkuivat,
Ja miten osasivat

N
äin kuvailee runoilijamme Lento-uskoisten seuraelämän tapoja ja lopettaa laulunsa kehoittaen itse kutakin varomaan joutumasta sellaiseen hengelliseen sokeuteen, sanoen:

Ne viettelevät kansaamme
Ja tyhm
ät siihen taipuu,
Tarvitessa uskontonsa
Tomuks
kerta vaipuu.

Se h
äväiseepi Jumalan;
On vastoin uskontomme
Ei vie se meit
ä taivaaseen,
Ei anna autuutamme.

Siis v
älttäkäämme seurojans,
Elk
äämme menkö niihin;
He kavalasti uskohonsa
Kietoilevat kiini.


Suruttomuus ja hengellisen kuoleman tila, jossa ihminen ennen k
ääntymystänsä elää saatanan palveluksessa, on totisesti onneton tila, josta Jumala meitä monella tavalle pyytää herättää viheliäisen tilamme totiseen tuntoon, katumukseen ja elävään uskoon Kristuksen päälle; mutta jos ihminen ei kiintiästi ri[i]pu sanassa ja pidä sitä ojennus-nuoranansa sisällisen ikävöimisen kanssa Kristukseen, niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi ensimmäistä, sillä ihmisen oma sydän on kaikissa Aatamin lapsissa kavala ja petollinen.