Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Karjalan Kansa: SKP:n ja SKDL:n äänitorvi Karjalassa


Karjalan Kansa-lehden yhteystiedot ja tilaushinnat 1949
Tässä blogimerkintä pian edessä olevan vapun kunniaksi:

Löysin Lappeenrannan maakuntakirjaston sanomalehtikokoelmasta parisen viikkoa sitten minulle täysin uuden paikallislehden, Karjalan Kansan. Kyseinen lehti oli paikallinen SKDL:n ja SKP:n äänitorvi. Selasin läpi vuoden 1949 vuosikerran, joka on sidottuna maakuntakirjaston arkistossa. Lehteä selaillessa lehahti tunkkainen tuulahdus sodan jälkeisestä sisä- ja ulkopoliittisesta ilmapiiristä. Tämän kommunistilehden päävihollinen on artikkelien perusteella, ei suinkaan porvarilliset puolueet, vaan selkeästi sosialidemokraattinen puolue. Kansainvälisessä politiikassa pääkonna on Yhdysvallat, joka lehden mukaan yrittää estää "rauhaa rakastavan, demokraattisen" Neuvostoliiton hyvät pyrkimykset kaikkialla maailmassa. Lehdessä oli runsaasti artikkeleita, joissa kerrottiin luovutetulta alueelta siirtyneen väestön ongelmista. Myös tämän väestöryhmän tyytymättömyyden toivottiin realisoituvan SKDL:n laariin äänestyskopeissa. Miten hyvin siinä onnistuttiin, on sitten toinen asia. Olihan tuo väestöryhmä joutunut siirtymään uusille asuinsijoille "rauhaa rakastavan" Neuvostoliiton toimien seurauksena.

Karjalan Kansaa julkaistiin aluksi Joensuussa vuodesta 1946 pienenä Pohjois-Karjalaa varten tarkoitettuna järjestölehtenä. Keväällä 1948 lehden painatus ja toimitus siirrettiin Lappeenrantaan. Siitä tuli tällöin kolme kertaa viikossa ilmestyvä varsinainen sanomalehti. Lehden levikki oli noin 3000 kappaletta. Karjalan Kansan päätoimittajina työskentelivät Viljo J. Turpeinen (1946–1948) ja Juho Kemppainen (1948–1949). Vuonna 1949 artikkelin pääpaino on Etelä-Karjalassa. Tosin lehdessä on silloin tällöin myös Pohjois-Karjalan eri kuntia esitteleviä sivuja. Kahden eri talousalueen kattanut maakuntalehti ei liene ollut kovinkaan kannattava, mistä kertoo lehden lyhyt elinkaari.

Lopuksi otteita lehden sisällöstä:

Lehdessä julkastiin 30.4.1949 satoja vapputervehdyksiä. Maksullisten tervehdysten avulla kerättiin rahaa lehden hyväksi. Samalla aatetoverit pystyivät listaa lukemalla tarkistamaan, oliko toveri edelleen "rivissä" puolustamassa sitä "oikeaa" työväenaatetta.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kun Myllysaaren tanssilava romahti juhannuksena 1945




Juhannuskokko Myllysaaren edustalla juhannuksena 2015. Paikalla oli satoja katsojia, huomattavasti vähemmän kuin vuonna 1945
Kävin tänään viemässä lapsenlastani Lappeen Riennon rastikouluun, jonka ensimmäinen kevään kokoontuminen pidettiin Lappeenrannan Myllysaaressa. Samalla kun katselin kymmeniä, innokkaina ja uteliaina odottelevia 6-9-vuotiaita, muistelin muutama viikko aikaisemmin lukemaani uutista vanhasta Etelä-Saimaa-lehdestä.  Artikkeli kertoi juhannusaaton vietosta Lappeenrannassa. Sotavuosien jälkeen olivat 1940-luvun loppu ja varsinkin 1950-luku tanssilavakulttuurin kukoistuskautta. Joka niemessä, notkossa ja saarelmassa oli jonkin paikallisen työväenyhdistyksen, nuoriso- tai urheiluseuran lava. Tanssilavojen suositumpia päiviä oli juhannusaatto. Tällöin tuhannet ja tuhannet sodan kokeneet miehet ja naiset hakeutuivat ”viihteelle” maksoi, mitä maksoi. Moneen jo hylättyyn lavaan olen tutustunut pyöräretkilläni ja samalla päivitellyt tämänkin paikalliskulttuurin auringonlaskua.

Vuonna 1945 Lappeenrannassa järjestettiin juhannusjuhlia useissa paikoissa. Suurin tapahtuma oli Myllysaaressa, jonne tilaisuuden oli järjestänyt LUM ja LrTU. Sää oli kaunis ja paikalle saapui peräti 6500 hengen yleisöjoukko. Miten tuo joukko on kyseiselle niemelle mahtunut, on ollut varmaan pakkautumisen maakunnallinen ennätys. Huvitilaisuudessa esiintyivät tuon ajan kuuluisuudet, kuten Henry Theel, Ansa Ikonen ja Viljo Vesterinen. Kuuluttajana toimi Hannes Häyrinen pitäen samalla huolen huumorista. Lisäksi esiintyi kuuluisa 12-jäseninen (en ollut tästä aikaisemmin koskaan kuullut) Al Manuelin (= Salomon Manulkin) tanssiorkesteri. Yleisöllä oli mahdollisuus tanssia kyseisen orkesterin sävelten tahdissa. Illan mittaan tanssin pyörteeseen innostuttiin niin, että

puolen yön jälkeen lienee mainittu tanssilava jo kestänyt tarpeeksi, koskapa se kesken erästä kappaletta romahti kokonaisuudessaan alas. Yleisö ei tästä hakeltynyt, vaan jatkoi tanssia edellee muutama kymmenisen senttiä alempana.


Eipä tainneet turvallisuusmääräykset silloin menoa haitata.
Onneksi voimassa oli kuitenkin huvivero (vuosina 1915 - 1981) , joka parhaimmillaan nappasi 50 % pääsylipputuloista. Tanssitilaisuudet kuuluivat korkeimman huviveron luokkaan. Miten tuota veroa kierrettiin (siinähän me kansalaiset olemme taitavia), on jo toinen juttu.

Myllysaaren lisäksi myös Lappeenrannan Kasinolla oli ohjelmallinen ilta, jossa esiintyivät esittain samat henkilöt (Henry Theel ja Viljo Vesterinen) kuin Myllysaaressa. Ilmeisesti jo tuohon aikaan muusikot ymmärsivät, että keskikesän juhlaa kannattaa rahastaa kunnolla.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Koiviston kirkkoherran 250 kilometrin evakkomatka - jalkaisin



Tämä blogimerkinnän aiheena on Karjalan kannaksella väliaikaisen kirkkoherrana toimineen Mauno Koivunevan (1904 – 1989) evakkomatka. Elokuussa 1944 ainakin kaksi sanomalehteä, Viipurista evakkoon lähtenyt Karjala sekä lappeenrantalainen Etelä-Savo julkaisivat Mauno Koivunevan kertomuksen 250 kilometrin evakkomatkastaan. Alla kyseinen lehtijuttu sekä myös yhteenvetoa Mauno Koivunevan elämänvaiheista.


*******************************************************************************

Kirkkoherra taivalsi jalan 250 kilometriä ja kokosi lepohetkinään evakot hartaustilaisuuksiin.

Juoksi tunnin lehmän perässä kunnes lehmä väsyi.



Kun lähtökäsky tuli Koivistolle, oli kirkkoherralla neljä mahdollisuutta evakuoida itsensä länteen: lähteä kirkonarkiston mukana ensimmäisellä laivalla, astua autoon, ajaa polkupyörällä tai lähteä jalkaisin taluttamaan lehmiä, jotka laitumen veräjällä odottivat mukaan pääsyä.

Kirkkoherra valitsi viimeisen mahdollisuuden. Niin alkoi 250 kilometrin mittainen jalkataival, jonka katkaiseminen kesti toista viikkoa. Sen aikana joutui kirkkoherra kokemaan kaikki evakion surut ja ilot, näkemään ”vaivaa enemmän kuin Suomi muu”. mutta tekemään matkan varrellakin tinkimättömästi velvollisuutensa evakkona ja sielunpaimenena. Mutta annammepas hänen itsensä kertoa.

Piiska toisessa ja polkupyörä toisessa kainalossa taivalsin evakkomatkaa 250 kilometriä Koivistolta Selnpäähän, josta matka jatkui junalla.. Piiska oli siksi, että ajoin kahta lehmääni, jotka katsoin viisaammaksi ottaa mukaan. Vasikka jäi pihamaalle ja neljä lammasta saareen.

Matkareitti kulki Koivistolta Sommeen ja Tammisuon kautta Juustilaan, edelleen Lappeenrantaan, Luumäelle, Viuhkolaan, Tuohikottiin ja Selänpäähän. Kengät sillä matkalla menivät hajalle, niin että varpaat pilkistelivät. Muuten matka oli minulle vain hyvää harjoitusta
[ Tässä kohden saanemme mainita, että kirkkoherra Koivuneva on akateeminen murtomaamestari ] ja olinkin erittäin hyvässä kunnossa perille päästyäni. Matkaa ei suinkaan tehty koko aikaa kävelle, vaan juostava oli myös paljon lehmien perästä, jotka tavattomassa kaaoksessa olivat hävitä käsistä. Kerrankin toinen lehmä päätti palata takaisin Koivistolle, mutta minä päätin, että et mene. Niin juoksimme peräkkäin kokonaisen tunnin – kunnes lehmä väsyi. Monet, jotka eivät jaksaneet juosta, menettivät elukkansa.

Matkalla ehti nähdä yhtä ja toista

Kaikkein raskaimpia näkyjä oli, kun lehmät kiinnitettyinä kärrien perään puoliksi kuristuneina laahautuivat eteenpäin. Jalat olivat kuluneet verille ja monet kaatuivat matkalla. Tavattoman jyrkissä mäissä hevoset eivät jaksaneet pidättää kärryjä, vaan ne vierivät lehmien päälle. Alamäissä vauhti oli liian kova. Erään yläsommeelaisen emännän näin jäävän kärrien alle. Häneltä katkesi jalka ja hevonen vielä astui päälle. Hauskaa ei ollut myöskään nähdä sateen kangistamia vaeltajia lapsineen kyyröttämässä yölevollaan kankaalla nuotion ääressä. Ei myöskään kulkemassa tukahduttavassa pölyssä kilometrien mittaisissa jonossa, joka ruuhkautumisen vuoksi saattoi seistä paikoillaan tuntikausia.

Maanteiden varret olivat kuin heinäsirkkakolonna olisi kulkenut ja syönyt kaiken vihreän mennessään. Tottui niin arvostelemaan syöttömahdollisuuksia, että vielä täällä sijoituspaikkakunnallani Perniössäkin vaistomaisesti katselen pelloille, onko siellä hyvää heinää.

Minulle oli omituinen elämys nukkua toiset kanssa lattioilla, kankailla ja ulkorakennuksissa. Kerran eräs isäntä ihmetteli, kun virkamiehet, talonpojat ja kaikki pannaan samalle lattialle.. Mutta samalla asiallahan oltiin. Erään yön vietin Luumäen pappilassa. Pappilan vieraskirja sai niihin aikoihin monenlaisia merkintöjä. Eräänä yönä siihen kirjoitti nimensä piispa ja maaherra, seuraavana yönä puoliksi paljasjalkainen lehmipaimen-pappi.

Erään mieluisampia elämyksiäni koin Viuhkolan kylässä. Siellä oli opettaja ottamassa evakkoja vastaan. Hänellä oli lääkkeet ja sidetarpeet ja vailla jalkineita astuneet joutuivat hänen hoitoonsa. Toisilta oli kengät kuluneet kokonaan, toiset astelivat sukkasillaan ja toiset kävelivät paperiin käärityin jaloin länttä kohti.

Tylyä kohteluakin sai, mutta se väheni kun sattui niin, että tuli evakuointimääräys usein kylään samaan aikaan, kuin mekin saavuimme. Yleensä on sanottava, että kuta pitemmälle saavuimme, sitä paremmin hoidettiin muonitus, karjan ruokinta sekä yleensä evakuoitujen huolto. Poikkeuksia oli.

Erikoislaatuisia hartaushetkiä

Pyörä oli matkassani siksi, että lepoaikoina ajoin eteenpäin kymmeniä kilometrejä tapaamaan seurakuntalaisiani. Iltaisin yöpymispaikoissa kokoontuivat kaikki evakot koolle ja vietettiin erikoislaatuisia hartaushetkiä, joihin ei voi verrata mitään kotiseudulla pidettyjä. Täällä sijoituspaikoissa on koivistolaisille pidetty myös yhteisiä hartaustilaisuuksia. Suurin joukoin seurakuntalaiset niihin tulevat; heistä on hauskaa, kun pääsevät yhteen. Mieliala on luottavainen ja toivorikas. Sijoituspaikat ovat vain kovin hajallaan. Kerrankin jouduin juosten tekemään 30 kilometrin taipaleen jumalanpalvelusta pitämään, kun ei ollut kulkuneuvoja. Nyt on evakkomatkan harjoitus tarpeen.




*********************************************************************************

Mauno Koivuneva syntyi 9.3.1904 Viipurissa herännäishenkiseen kotiin. Koivuneva tutustui 1910–1920-lukujen vaihteessa kristilliseen partiotoimintaan ja innostui samoihin aikoihin myös urheilusta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Lyseosta keväällä 1926 ja aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot kuitenkin viivästyivät, kun Koivuneva toimi järjestötehtävissä, mm. SNMKY:n urheiluliiton sihteerinä vuodesta 1930. Näissä tehtävissä hän sai vaikutteita kansainvälisen NMKY:n piiristä vierailemalla mm. Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1920–1930-kukujen vaihteessa. Tämä kaikki etäännytti hänet heränneistä ja kiinnitti hänet NMKY:hyn ja sen toiminnallisuutta korostavaan kristinuskonnäkemykseen. Koivuneva kuitenkin pettyi SNMKY:n piirissä harjoitettuun urheilutoimintaan ja erosi kaikista SNMKY:n ja SNKL:n tehtävistään 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen hän jatkoi teologiset opintonsa loppuun ja suoritti erotutkinnon teologisesta tiedekunnasta joulukuussa 1933. Papiksi hänet vihittiin Viipurissa 3.1.1934.

Pappisuran alussa Koivuneva hoiti lyhytaikaisia pappistehtäviä eri puolilla Viipurin hiippakuntaa. Vuonna 1936 tuomiokapituli määräsi Koivunevan Viipuriin tehtävänään hiippakunnan nuorisotyö. Samana vuonna Koivuneva avioitui ja hänet määrättiin Säyneisen seurakuntaan vt. kirkkoherraksi.. Talvisodassa Koivuneva oli lyhyen aikaa rintamapappina, mutta loukkaantui ja palasi seurakuntatyöhön. Säyneisten papinvaalissa 6.9.1942 Koivuneva hävisi vastaehdokkaalleen ja joutui jättämään Säyneisen seurakunnan.
Tämän jälkeen tuomiokapituli määräsi Koivunevan Koivistolle Suomenlahden pohjukkaan. Koivuneva muisteli myöhemmin runsaan vuoden kestänyttä ajanjaksoaan Koivistolla rannikon kalastajien, laivanrakentajien ja viljelijöiden parissa yhdeksi elämänsä parhaista jaksoista. Niinpä Koiviston jättäminen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vyöryessä ja evakkotielle joutuminen merkitsivät Koivunevalle aineellista ja henkistä kriisikokemusta. Koivuneva kulki evakkomatkan alkuosan (250 kilometriä) monien muiden koivistolaisten tavoin jalkaisin kujettaen mukanaan kahta lehmäänsä. Evakkotaipaleen fyysiset ja henkiset rasitukset, traagiset ja koomiset sattumukset sekä monimuotoiset kohtaamiset merkitsivät Koivunevalle ainutkertaista, järisyttävää kokemusta. Myöhemmin hän muisteli evakkotaivaltaan valtavana elämyksenä. Samalla se lähensi häntä seurakuntalaisiinsa. Yhteinen evakkomatka seurakuntalaisten kanssa syvensi kirkkoherran ja seurakuntalaisten välejä entisestään. Se, että kirkkoherra jakoi seurakuntalaistensa kanssa evakkomatkan rasitukset, loi hänelle legendaarisen maineen. Evakkomatkan jälkeen
Koivuneva kulki jatkuvasti koivistolaisevakkojen keskuudessa, ensin Lounais-Suomessa ja siirtoväen lopullisen sijoittamisen jälkeen eri puolilla Suomea.

Kun hän huomasi, ettei voi ahkerasta kulkemisestaan huolimatta pitää yhteyttä kaikkiin seurakuntalaisiinsa, Koivuneva perusti loppuvuodesta 1944 Koiviston Viesti -nimisen lehden perustamiseen koivistolaisten yhdyssiteeksi. Lehti muodostui alusta asti tärkeäksi tiedonvälittäjäksi koivistolaisevakkoja koskeneissa asioissa. Ratkaisuna uskonnolliseen kriisiinsä kääntyi Mauno Koivuneva kesällä 1945 vanhoillislestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten kanssa hän oli ollut kosketuksissa tiiviisti koko Koivistolla toimimisensa ajan.

Sodan jälkeen Koivuneva toimi vuosina 1945–1951 evakkopappina. Tämän jälkeen hän siirtyi Haapavedelle viralliseksi apulaiseksi (1951–1952) ja sieltä Utajärven kirkkoherraksi (1953–1971). Utajärvellä Koivuneva muistetaan persoonallisena pappina, joka samaistui, kuten Koivistolla osaksi tavallisia seurakuntalaisia. Fyysisestä kunnostaan Koivuneva huolehti koko elämänsä ajan. Se ilmeni vielä yli 80-vutiaana kymmeniä kilometrejä pitkinä jalkaisin tehtyinä taipaleina.

Koivuneva tunnettiin vanhoillislestadiolaisten lehden Päivämiehen pakinoitsijana nimimerkillä ”Paimenpoika”. Lisäksi hän toimi myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimitusneuvoston puheenjohtajana. Jäätyään eläkkeelle Koivuneva muutti ensin Oulunsaloon (1971–79), sitten Nurmijärvelle (1979–85) ja viimeksi Helsinkiin (1985–1989).

 


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Viikatemiehen sato oli runsas vuonna 1944 (Päivitetty 3.5.2016)

Sankarihautajaiset Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.

Sankarihautajaiset Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.
Suuri oli omaisten suru. Sankarihautajaiset
Lappeenrannassa 19.5.1940. SA-kuva.
Kesän 1944 torjuntataistelut antoivat pahan suoneniskun Lappeenrannan seudun miespuoliselle aikuisväestölle. Itselleni se konkretisoitui jälleen lukiessani tänään Lappeenrannan lähikuntien vuoden 1944 väestötilastoja. Tuon pelottavan, kammottavan ja surullisen ajan aistii joka kerta myös kulkiessa Lappeenrannan ydinkeskustassa. Harvassa kaupungissa sankarihautausmaa on samalla tavalla kuin Lappeenrannassa aivan keskustassa. Lisäksi tämä sankarihautausmaa on suuri, Suomen toiseksi suurin ja siihen on haudattu 1508 vainajaa.

Sankarihautausmaan massiivisuutta lisää vielä sen yhteydessä oleva Äiti – Karjala monumentti. Se koostuu kuvanveistäjä Kauko Räsäsen Äiti Karjala- patsaasta  ja sitä kolmelta suunnalta ympäröivästä, 70 metriä pitkästä graniittimuurista. Muuriin on kaiverrettu Neuvostoliitolle luovutetun Etelä- ja Keski- Karjalan sankarihautoihin haudattujen tai kadonneina siunattujen 5500 sankarivainajan nimet.

Lappeenrannassa järjestettiin sekä talvisodan että jatkosodan jälkeen suuret sankarihautajaiset, joissa suurin osa haudatuista oli kotoisin luovutetulta alueelta Karjalasta. Toukokuun 19 päivä 1940 haudattuja oli 487. Tilaisuutta seuraamassa oli lähes 10 000 henkeä. Jatkosodan jälkeen pidetty suuri siunaustilaisuus oli 30.10.1945. Tällöin maanpoveen tai kentälle jääneenä siunattiin runsaat 300 sankarivainajaa.

Lopuksi palaan takaisin alussa kertomiini väestötilastoihin. Kokosin niistä taulukon, josta ilmenee, että varsinkin Joutsenon, Lemin ja Luumäen miehet maksoivat raskaasti hengellään isänmaansa puolustamisesta. Näissä kunnissa miesten kuolleisuus oli vuonna 1944 yli kolminkertainen verrattuna naisten vastaavaan. Eikä Lappeenrannan, Lauritsalan ja Lappeen vastaava tilasto ole paljonkaan lohdullisempi. Näissä kunnissa miespuolisia asukkait kuoli yli kaksi kertaa enemmän kuin naispuolisia.


Väestömuutokset Lappeenrannassa ja sen  ympäristökunnissa vuonna 1944


syntyneet kuolleet/
miehet
kuolleet/
naiset
kuolleet
yhteensä
muutto
voitto/
tappio
Väkiluvun
muutos
Joutseno
135
99
28
127
-83
-75
Lappeenranta
272
162
79
241
-26
+5
Lauritsala/
Lappee
335
251
116
367
-195
-227
Lemi
61
75
23
98
-68
-105
Luumäki
136
116
35
151
+12
-3
Savitaipale
129
91
61
152
-44
-67
Suomenniemi
37
30
18
48
+2
-9
Taipalsaari
63
59
22
81
+13
-5
yhteensä
1168
883
382
1265
-389
-486

Yllä oleva tilasto ei ole vielä koko totuus viikatemiehen sadosta, sillä se oli vielä runsaampi. Monet sotilaat olivat kadonneet sodan aikana (varsinkin kesällä 1944), mutta olivat vielä vuosia väestötilastoissa. Nämä sotilaat julistettiin kuolleeksi, kun saatiin tietoa heidän kuolemastaan joko asetovereilta tai sotavangiksi joutuneiden osalta Neuvostoliiton viranomaisilta. Vuonna 1950 julistettiin suurin osa kadoksiin jääneistä sotilaista kuolleiksi ja heille järjestettiin sankarihautajaiset. Tosin vielä 1950-luvulla palaili joitakin vangiksi jääneitä suomalaissotureita vankeudesta Neuvostoliitosta ja näin kuolleeksijulistaminen peruuntui.  Lokakuussa 1950 haudattiin Lappeenrannan sankarihautausmaalla taistelukentälle jääneenä yhdellä kertaa 26 lappeelaista sotilasta. Alla lyhyt artikkeli kyseisestä sankarihautaustilaisuudesta (Etelä-Saimaa 3.10.1950).


Sota on AINA raakaa, järjetöntä ja epäoikeudemukaista.

Kyläkoulujen kierros: Kasukkala




Kasukkalan koulu 10.4.2016
Kuulutus Kasukkalan koulupiiriläisille.
Lappeenranta no 36, 28.3.1912
Tämänkertaisen kyläkoulukierroksen yhtenä kohteena oli 10.4.2016 uskollisella Kulkurillani Kasukkalan koulu. Henkilökohtaistakin tarttumapintaa kouluun minulla on, sillä joskus, kauan, kauan sitten, oli allekirjoittanut kyseisessä koulussa joitakin päiviä sijaisopettajana. Koulun historia juontaa vuoteen 1899. Lappeen kuntakokous asetti 2.1.1899 14-miehisen piirijakovaliokunnan, joka ehdotti pitäjän jaettavaksi 13 kansakoulupiiriin. Ehdotus hyväksyttiin 15.7.1899 pidetyssä kuntakokouksessa sillä lisäyksellä, että piirien lukumäärää lisättiin vielä yhdellä. Yhden koulupiirin nimeksi tuli Kasukkala. Kasukkalan kansakoulupiiristä tuli pinta-alaltaan suuri. Sen reunamilla olevista kylistä tuli matkaa koululle jopa kymmenen kilometriä. Kouluikäisiä oppilaita laskettiin piirissä olleen yhteensä 135.

Piirijakopäätöksen jälkeen Kasukkalan kansakoulun perustaminen vietti hiljaiseloa vuoteen 1906. Nimittäin vasta 22.12.1906 pidetyssä valtuuston kokouksessa oli Kasukkalan koulu keskustelunaiheena. Pöytäkirjamerkinnät kertovat erimielisyydestä koulun sijaintipaikasta. Koulupaikkaratkaisuun vaikutti se, että merkittävä osa koulupiirin alueesta oli liitetty vasta perustettuun Nuijamaan kuntaan. Osa koulupiirin asukkaista halusi koulun Jeremias Taalikan maalle Taalikkalan kylään, osa Antti Kivistön maalle Kasukkalaan. Kunnanvaltuuston asettama valiokunta ja kouluviranomaiset tutkivat koulupaikkoja, mutta silti ei saavutettu yksimielisyyttä. Lopulta päätti valtuusto kokouksessaan 9.3.1907 koulun rakennettavaksi Kivistön maalle äänin 14 – 7. Päätöksestä valitettiin ensin Kuvernöörinvirastoon ja lopulta Senaattiin saakka. Virastot asettuivat kannanotoissaan Jeremias Taalikan maa-alueen kannalle, Senaatin päätös on päivätty 25.5.1910. Lappeen kunnanvaltuusto taipui nyt Senaatin päätökseen ja 26.11.1910 pöytäkirjaan kirjattiin: Kasukkalan piiriin Taalikan kyläosaan sopivalle paikalle perustetaan suomenkielinen kansakoulu tyttöjä ja poikia varten niin aikaiseen, että se voi lukuvuoden 1911 alussa alkaa toimensa. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin seuraavat jäsenet: J. Koskelainen, Antti Räihä, Pekka Räihä, Sylvester Kola, Fred. Kaipia ja Ville Lempiäinen.


Kasukkalan koulupiirin asukkalla oli velvollisuus vetää
lantaa opettajan puutarhaan. Kuulutus
Lappeenranta-lehdessä  29.3.1913

Uuden kansakoulun vihkiäisiä vietettiin 20.8.1911 ja seuraavana päivänä koulutyönsä aloitti 38 oppilasta Ensimmäisenä opettajana toimi Niilo Hemminki Visakanto (vuosina 1911—1917) ja tyttöjen käsitöiden opettajana Hanna Visakanto. Pitkään koulussa opettajina ovat olleet Augusta Aspinen (26 vuotta) sekä Pauli ja Marjukka Matikainen.


Kasukkalan kansakoulun oppilasmäärä vaihteli ensimmäisellä toimintavuosikymmenellä 29:n ja 40:n välillä. Mainittakoon, että koulu oli piirilääkärin määräyksestä syyslukukaudella 1918 kaksi viikkoa suljettuna. Syynä oli seudulla riehunut isorokkoepidemia



 Kasukkalan kansakoulun oppilasmäärät vuosina 1911-1920


vuosi
1911-
1912
1912-
1913
1913-
1914
1914-
1915
1915-
1916
1916-
1917
1917-
1918
1918-
1919
1919-
1920
oppilasmäärä
37
35
40
38
32
29
31
36
36






  1920- ja 1930-luvuilla koulussa oli oppilaita kaikkein suurimmat määrät vuosina 1922 ja 1923, jolloin 50 lasta kävi Kasukkalan kansakoulua. Sotavuosina oppilasmäärä laski ja oli vain 21 vuonna 1943.


Kasukkalan kansakoulun oppilasmäärät vuosina 1920-1944

vuosi
1920-
1921
1921-
1922
1922
1923
1924
1925
1926
1927
1928
oppilasmäärä
39
44
50
50
35
43
35
29
35
vuosi
1929
1930
1931
1932
1933
1934
1935
1936
1937
oppilasmäärä
37
37
44
48
47
40
37
45
38
vuosi
1938
1939
1940
1941
1942
1943
1944
oppilasmäärä
41
27
47
27
30
21
31



Kasukkalan kansakoulu vuonna 1949 laajennuksen ja peruskorjauksen jälkeen.
Syksyllä 1945 oli Kasukkalan kansakoululla kunnia kantaa Lappeen kunnan pienimmän kansakoulun titteliä. Silloin Kasukkalassa oli 32 oppilasta.  Kevättalvella 1949 aloitettin koululla laajennus ja peruskorjaus. Sen valmistumista juhlittiin marraskuussa 1949. Koulupiirin alueella oppilasjoukko ei kasvanut sodanjälkeisten suurten ikäluokkien takia samalla tavalla kuin monissa muissa Lappeen ja Lappeenrannan kouluissa. Suurimmillaan kansakoululaisten määrä Kasukkalassa oli vuonna 1958, kun koulumäelle taapersi päivittäin 64 oppijaa. Vuonna 1966 kansakoulun opplasjoukko oli pudonnut jo 22 oppilaaseen. Alimmillaan se oli vuonna 1973, jolloin koulussa oli vain 20 oppilasta.
Kasukkalan kansakoulun oppilasmäärät 1945 – 1975

vuosi
1945
1946
1947
1948
1949
1950
1951
1952
1953
oppilasmäärä
43
46
36
34
49
48
54
52
52
vuosi
1954
1955
1956
1957
1958
1959
1960
1961
1962
oppilasmäärä
52
56
53
62
64
57
55
52
48
vuosi
1963
1964
1965
1966
1966-
1967
1967
1968
1969
1970
oppilasmäärä
43
38
28
22
28
30
31
30
27
vuosi
1971
1972
1973
1974
oppilasmäärä
25
26
20
23

Maaseutukouluilla pitkään olivat ongelmana kunnon pesu- ja wc-tilat. Aikoinaan niille oli rakennettu koulupihan perälle ulkohuussit. Kasukkalassa ulkohuussikaudesta päästiin eroon vuonna 1984. Kun selailee vanhoja paikallislehtiä 1980- ja 1990-luvuilta, nousee Kasukkalan koulu artikkeleissa usein esille. Koulu oli aktiivisesti mukana monenlaisissa kokeiluissa.

Uutinen sisävessojen saapumisesta Kasukkalan koululle

2000-luvulle siirryttäessä keskusteluun nousi Kasukkalan koulukiinteistön huono kunto. Vaihtoehtoina olivat vanhan koulun saneeraaminen tai sen purkaminen ja uuden rakentaminen entiselle paikalle. Lopulta päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka purkamisesta vastustivat sekä Kaakkois-Suomen ympäristökeskus ja Etelä-Karjalan museo. Niiden mielestä rakennus olisi pitänyt säilyttää. Rakennuslautakunta teki purkupäätöksen marraskuussa 2009. Vanhan koulun purkaminen käynnistyi maaliskuussa 2010. Purkamisen ja uuden koulun rakentamisen ajan Kasukkalan koulun oppilaat kävivät koulu kylätaloksi muutetussa entisessä Haapajärven koulussa. Uuden koulun harjannostajaisia vietettiin lokakuussa 2010 ja vihkiäisiä, jotka olivat samalla koulun 100-vuotisjuhlat, maaliskuussa 2011.



Kasukkalan vanhan, jo pureutun koulun julksivupiirustus


Uusi koulurakennus 10.4.2016
Uusi koulurakennus 10.4.2016
Uusi koulurakennus 10.4.2016