Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. "Siiwolohwin" kansakoulu



Kutsu Lappeenrannan esikaupunkien kansakoulun perustamiskokoukseen.
Lappeenrannan Uutiset 10.11.1897
1800-luvun lopulla kaupungin ja varsinkin sen esikaupunkien nopea kasvu toi mukanaan ongelmia lasten kasvatuksen ja koulutuksen järjestämisessä. Lasten vanhemmat kävivät päivisin töissä, eikä pystyneet useinkaan järjestämään lasten hoitoa poissaolonsa ajaksi. Lappeenrannan kaupungin kansakouluun ei otettu Lappeen kunnan puolella esikaupungeissa asuneitten vanhempien lapsia. Taikinamäellä sijainneeseen Lappeen kunnan omistamaan kansakouluun eivät kaikki kouluikäiset lapset mahtuneet tilanahtauden vuoksi. Lisäksi suuri osa perheistä oli edelleen kirjoilla jossakin muussa kunnassa, eikä vieraskuntalaisilla ollut mitään mahdollisuutta päästä Lappeen ylikansoitettuun kansakouluun. Kansakouluun pääsemisen esteeksi nousi monilla lapsilla myös puutteellinen sisälukutaito. Kansakouluunhan pääsivät vain ne, jotka kouluun tullessaan osasivat jo lukea. Niinpä esikaupunkien lapsista todettiin, että vetelehtivät nämä valvomattomina ja hoitamattomina kaduilla ja kujilla monenlaisille kiusauksille ja turmeleville vaikutuksille alttiina. Vuonna 1888 perustetussa Rouvasväenyhdistyksessä huolestuttiin näiden lasten kohtalosta ja yhdistys toivoi viranomaisilta toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi.[1]

Kutsu varsinaiseen perustamiskokoukseen.
Itä-Suomen Sanomat 17.12.1897
Hankkeen vauhdittamiseksi kutsuttiin kaupungin kansakoulun juhlasaliin 14.11.1897 yleinen kokous. Esikaupunkikoulun aloittamista perusteltiin kokousta ennen laajalla artikkelilla Lappeenrannan Uutisissa 10.11.1897. Kokoukseen saapui väkeä noin 30 henkeä, mikä oli ilmeinen pettymys järjestäjille. Paikalla oli esikaupunkien asukkaita, rouvasväenyhdistyksen jäseniä ja joitakin kaupunkilaisia. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Carl Gustaf Swan, sihteeriksi Itä-Suomen sanomien toimittaja Kaarlo Forsgren. Ensimmäisen puheenvuoron käytti kirkkoherra Gustav Nordström, joka ilmoitti vastustavansa varsinaisen kansakoulun perustamista. Hän vetosi valtiopäivillä valmisteltavana olevaan kansakoulujen piirijakoon sekä esikaupunkiolojen uudelleen järjestämiseen, jotka toteutuessaan muuttaisivat myös kouluoloja. Lisäksi suuri oppilasmäärä edellyttäisi kahden opettajan palkkaamista ja suuren kouluhuoneiston hankkimista. Sen sijaan kirkkoherra ilmoitti kannattavansa jonkin muunlaisen valmistavan koulun perustamista. Kokous valitsi jatkoa suunnittelemaan toimikunnan, johon valitti kirkkoherra Nordström, kanttori Isak Ketonen, puuseppä K.J. Holmberg, rouva Ellinor Ståhle ja neiti J. Carling. Kirkkoherran kokouspuheenvuoroon sisältyi epäily siitä, löytyykö koulua käymättömiä lapsia Ellinor Ståhlen arvioima määrä eli satakunta lasta. Ståhle, jonka vastuulle rouvasväenyhdistyksessä kuuluivat pääosin esikaupunkialueet, selvitti nihkeästä asenteesta voimaantuneena tämän jälkeen koulupaikkaa vailla  olevien määrän kiertämällä mökistä mökkiin. Tämän laskennan tuloksena olikin entistä suurempi määrä eli 140 lasta.[2]

Siivolan koulun alkamiseen liittyviä uutisia.
Itä-Suomen Sanomat 11.1.1898
Esikaupunkikoulu, jota kutsuttiin myös Siivolan tai Siivoloffin kansakouluksi, sai nopeasti lupauksia taloudellisesta avusta. Kauppias Mikko Wolkoff ilmoitti lahjoittavansa koulua varteen 1000 neliösylin (3100 m²) maa-alueen ja myös rahallista tukea luvattiin. Jonkinasteisena varaslähtönä kouluhankkeelle käynnistettiin rouvasväenyhdistyksen toimesta sunnuntaikoulu joulukuun alussa. Kouluun saapui noin 60 oppilasta. Marraskuun 10. päivä valittu toimikunta kutsui 21.12.1897 kokouksen, jossa se aikoi esitellä ehdotustaan. Jostakin syystä kokous pidettiin kuitenkin vasta 10.1.1898. Silloin koulun ylläpitämistä varten perustettiin kannatusyhdistys, jonka jäsenet sitoutuivat tukemaan koulua kolmen vuoden aika kolmella markalla tai 20 markan kertamaksulla. Tehdyn selvityksen mukaan esikaupungeissa asui 98 koulua käymätöntä 6 – 12-vuotiasta lasta. Heistä 59 oli lappeelaisia. Kokous päätti perustaa esikaupunkikoulun, johon oppilaiksi otettaisiin kaikki riippumatta heidän kotikunnistaan. Koulu oli tarkoitus rahoittaa lahjoituksilla ja Lappeenrannan sekä Lappeen anniskeluvoittovaroilla. [3]

Tämän ns. Siivolan kansakoulu käynnisti toimintansa 24.1.1898. Oppilaita ilmoittautui ensimmäisenä päivänä jo 55. Opettajaksi saatiin keväällä Hämeenlinnan kiertokoulunopettajain koulusta valmistunut Hilja Massinen Nastolasta. Helmikuun alussa oppilasmäärä oli jo lähes 80 ja niinpä koululle tarvittiin toinen opettaja. Tehtävään valittiin neiti Selma Husari. Tammikuussa 1898 paikallisen säästöpankin isännistö lahjoitti koulua varten 1500 markkaa. Huoneistokysymyskin ratkesi nopeasti, sillä levyseppä Aleksanteri Kumpulainen tarjosi Pallossa rakentamastaan talosta ilmaiseksi koululle suuren huoneen, jota käytettiin myös lestadiolaisten rukoushuoneena. Tarjous otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta toimikunta korosti vielä erikseen oman koulurakennuksen hankkimisen tarpeellisuutta. Ensimmäisenä lukuvuonna 1898 – 1899 koulun menot olivat 1534 markkaa.[4]

Vaikka esikaupunkikoulun tarpeellisuus ymmärrettiin ja se saatiin käynnistettyä erittäin nopeasti, kohtasi koulu pian ylipääsemättömiksi muodostuneita ongelmia. Lappeen kunta, jonka asukkaiden lapsia suurin osa koululaisista oli, ei Itä-Suomen Sanomien mukaan pistänyt ”rikkaa ristiin” koulun hyväksi. Myös yksityisten antamat lahjoitukset eivät olleet riittäviä. Koululaisilta puuttuivat pöydät ja koulutarvikkeista oli huutava pula. Syksyllä 1898 kouluun ilmoittautui noin 70 oppilasta. Siivolan koulun hyväksi pidettiin ainakin yhdet iltamat. Näiden syksyllä 1899 pidettyjen iltamien tuotto jäi kuitenkin varsin vaatimattomaksi.[5]
Vasemmalla peltiseppä Aleksanteri Kumpulaisen talo Pallossa ennen
purkamistaan. Kuva: LKA.

Ilmeisesti varojen puute ja Lappeen kunnan toimettomuus veivät lopulta mahdollisuudet esikaupunkikoulun kehittämiseltä. Sen sijaan Lappeenrannan kaupunki tuki hanketta anniskeluvoittovaroista. Koulun kannattajien kokous pidettiin vielä lokakuussa 1898, muta sen jälkeen paikalliset sanomalehdet vaikenevat niistä. Toiminta jatkui ilmeisesti kirkollisena, paikallaan toimivana kiertokouluna ainakin vuoteen 1902 saakka. Viimeinen uutinen Siivolan koulun alkamisesta löytyy kirkollisista ilmoituksista syyskuussa kyseisenä vuonna. Lopullinen sinetti Siivolan kansakoululle lyötiin lokakuussa 1905, kun kaupunginvaltuusto päätti luovuttaa koulun jäljelle jääneet varat Rouvasväenyhdistykselle sen lastenkodin hyväksi.[6] Vaikka hanke pysyvän esikaupunkikansakoulun saamisesta hiipui, ei huutava pula koulupaikoista poistunut. Syksyllä 1905 oltiin tilanteessa, jossa 150 kouluikäistä ei mahtunut Taikinamäen kouluun.[7]



[1] LU 13.11.1897. Vieläkin kansakouluista esikaupunkeihin; Ståhle 1929, 13-14 ; Kansonen 2006, 12-13
[2] LU 10.11.1897. Kansakoulu esikaupunkeihin; 13.11.1897. Vieläkin kansakoulusta esikaupunkeihin; 17.10.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; I-SS 16.11.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; Ståhle 1929, 13-14 ; Kansonen 2006, 12-13.
[3] LU 24.11.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; I-SS 3.12.1897. Sunnuntaikoulu on alkanut Siiwolohwissa
[4] I-SS 25.1.1898. Siivolan kansakoulu alkoi eilen; LU 2.2.1898.  Siivolan pienten lasten koulussa 80 oppilasta; 12.2.1898. Siivolan pientenlasten kouluun; Castrén 1957, 572.
[5] I-SS 18.2.1898. Lappeenrannan kuulumisia. Siivolan kansakoulu; 3.10.1899. Tili Siivolan esikaupungin kansakoulun hyväksi pidetystä iltamasta. Yksittäisistä lahjoituksista ainoa maininta on alkuvaiheen jälkeen kesäkuulta 1899, jolloin eversti von Haartman lahjoitti koululle 200 markkaa. Ks. I-SS 10.6.1899.
[6] LU 15.10.1898. Siivolan kansakoulun kannattajain kokous; I-SS 9.9.1902. Siivolan koulu avataan; 5.10.1905. Siivolan koululta jäänyt säästö; Castrén 1957, 572-573.
[7] I-SS 10.10.1905. Kouluolot Kiviharjussa ja Siiwolohwissa; 19.10.1905. Vieläkin kouluoloista Kiviharjussa ja Siiwolohwissa.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Venäläinen sotavanki surmasi vankilapastorin (Päivitetty 16.5.2016)

Kahlasin viime viikolla läpi paikallisen sanomalehden Etelä-Savon vuoden 1941 ja 1942 numeroita. Kyseinen lehti, nimestään huolimatta, ilmestyi Etelä-Karjalan Lappeenrannassa vuosina 1917 - 1945. Muun materiaalin ohella etsin uutisia Kivijärven kirkkoherran, kansanedustaja Väinö Havaksen kuolemasta Suojärvellä jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana 21.8.1941. Lehdessä oli uutisia korkea-arvosten sotilaiden, kenraalien ja everstien kaatumisesta kesällä ja syksyllä 1941, mutta lehti vaikeni täysin Havaksen kuolemasta rintamalla. Näin siitäkin huolimatta, että Etelä-Savo oli Havaksen puolueen, Kokoomuksen äänenkannattaja. Lisäksi Havas oli sotilaspastorina Lappeenrannassa papiksi vihkimisensä jälkeen vuonna 1921. Ilmeisesti uutista kaatumisesta pidettiin niin suurena kielteisenä uutisena, että asiasta vaiettiin.
Etelä-Savo 10.2.1942

Sen sijaan oli lehdessä helmikuun alussa (10.2.) 1942 toinen Kivijärveen liittyvä kielteinen uutinen. Kivijärveläissyntyinen Turun vankilapastori Johannes Kunila oli menehtynyt neuvostoliittolaisen sotavangin puukottamana 9.2.1942.  Kunila oli toiminut muun muassa vankilasaarnaajana Helsingin ja Turun lääninvankiloissa sekä merimiespastorina Saksassa. Papiksi hänet oli vihitty vuonna 1914 Savonlinnassa. Toimiessaan sisällissodan jälkeen Helsingin lääninvankilan pastorina Kunila laati 1410 nimeä käsittävän luettelon  Helsingin vankileireillä kuolleista punavangeista. Kunila muutti 1920-luvulla Hampuriin, jossa hän työskenteli kymmenen vuoden ajan Merimieskirkon pappina. 1930-luvun lopulta alkaen hän oli Turussa vankilapappina.

Atso Haapasen kirjassa "Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939 - 1944" kerrotaan sivuilla 127 - 129 vankilapastori Kunilan surmanneen desantin vaiheista. Surmaaja ei ollut venäläinen, kuten lehtiuutisessa väitetään, vaan virolainen. Heinäkuun 10.-11. päivien välisenä yönä 1941 käveli 18 desanttia heitä kuljettavaan puna-armeijan koneeseen, joka pudotti miehet itäiselle Uudellemaalle. Heidän joukossaan oli Viron Narvassa 7.8.1917 syntynyt kehruutehtaan työntekijä Meinard Johannes Kirs. Kirs pidätettiin melkein heti eli 12.7.1941 Ruotsinpyhtään Ruotsinkylässä ja sai 17.9.1941 kuolemantuomion. Hänet teloitettiin 14.2.1942. Kirs surmasi pastori Kunilan, 9.2.1942, kun tämä oli valmistamassa desanttia kohtamaan teloitustuomionsa.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Matkailulehdestä poimittua: Kuinka Koli joutui valtion haltuun


Arkistojeni aarteisiin kuuluu vanhoja vuosikertoja Matkailulehdestä. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1912 - 1921. Lehden vanhimpien vuosikertojen ilmestymisestä on kulunut jo yli sata vuotta, joten mitkään tekijäsuojarajoitteet eivät niitä enää koske. Aikomukseni on julkaista lehdessä olleita Karjalaa koskevia kirjoituksia. Ensimmäisenä on julkaisuvuorossa P.W. Hannikaisen artkkeli Kuinka Koli joutui valtion haltuun, joka oli Matkailulehden elokuussa 1915 ilmestyneessä numerossa. Artikkeli löytyy täältä.
Aihehan on mitä ajankohtaisin

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Suuren maailman "viettelykset" saavuttavat 1950-luvulla pikkukaupungin koulunuorison

"Amerikkalainen "hapatus" on saapunut Saimaan rannoille. Paikallisen vaatetusliike Ajan Nuorison farkkumainos. Mainostajana muusikko Kai Lind. Väiski-farkuista ja Vaaksa-yhtiöstä löytyy tietoa täältä
Lappeenrannan kouluissa alkoivat 1950-luvun lopulla näkyä lähinnä anglosaksisesta maailmasta saapuvat  muotivirtaukset. Nämä heijastuivat käyttäytymisen lisäksi oppilaiden musiikki- ja elokuvamaussa, pukeutumisessa ja hiusmuodissa.  Huolestuminen nuorisosta keskustelutti kovasti myös Lappeenrannan kansakoulujen johtokuntaa. Johtokunta piti tärkeänä kokoontua yhteiseen eri koulumuotojen neuvotteluun, johon ”kutsuttaisiin vielä mahdollisesti kotien edustajatkin”. Tällöin voitaisiin sopia yhdenmukaisista menettelytavoista varhaisnuorten ohjaamiseksi "terveempiin tapoihin”. Suurimmaksi huoleksi nousivat Linnoituksen kansalaiskoulun oppilaiden hiukset. Koulun johtaja esitti, että koulu maksaisi oppilaiden hiusten ”siistimistyön”. Johtokunta katsoi asian kuitenkin kuuluvan vanhemmille. Sen sijaan käännyttiin Kähertäjäliiton paikallisosaston puoleen ja pyydettiin heidän edustajiaan antamaan ”ohjausta hiusten hoidossa”.  Rouvat Anna-Liisa Pesonen (tytöille) ja Tyyne Kaikkonen (pojille) kävivätkin antamasta tunnin hiustenhoito-ohjausta.

Lähteet:
LKA. KJA. Ca:11, 17.4.1959, § 62; 20.10.1959, § 174; 12.11.1959, § 187.


P.s. Seuraavana vuonna kaupunkia ravisutti uusi huolenaihe; reikäenkeli

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Norja olisi laskenut Länsivaltojen joukot Suomeen, jos Ruotsi olisi suostunut läpikulkuun



Ranskalaisten kaatuneiden sotilaiden muistomerkki Narvikin pohjoispuolella, Bjerkvikin taajamassa olevan kirkon vieressä. Kuvasin muistomerkin kesäkuussa 1992, jolloin huomasin tämä laajan sotilashautausmaan. Saksalaiset valtasivat aluksi Bjerkvikin ja Elvegårdsmoenin hyökättyään Norjaan 9.4.1940. Toukokuun 13. päivän vastaisena yönä ampuivat brittiläiset sotalaivat Bjerkvikin tuleen.  Yhteensä 95 taloa paloi ja18 siviiliä kuoli. Myöhemmin samana päivänä hyökkäsivät muukalaislegioonan joukot Bjerkvikiin ja Elvegårdsmoeniin. Hyökkäys oli Liittoutuneiden ensimmäinen maihinnousuoperaatio toisen maailmansodan aikana.


Natsi-Saksan joukot hyökkäsivät 9.4.1940 Tanskaan ja Norjaan tukenaan noin 1 000 lentokonetta. Tanska antautui välittömästi, mutta norjalaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Länsiliittoutuneiden joukot osallistuivat Keski- ja Pohjois-Norjassa taisteluihin. Saksalaiset kärsivät liittoutuneiden tukemille norjalaisille tappion Narvikin taistelussa kesäkuun alussa 1940. Saksalaisten nopea läpimurto länsirintamalla Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa muutti tilanteen nopeasti. Norjan taisteluihin sitoutuneita joukkoja ja kalustoa tarvittiin kipeästi Keski-Euroopassa. Liittoutuneiden sodanjohto teki päätöksen joukkojensa evakuoimisesta Norjasta. Norjan Kuningas Haakon  ja hänen hallituksensa lähtivät maanpakoon Isoon-Britanniaan 7. kesäkuuta samaan aikaan, kun viimeiset liittoutuneet evakuoitiin Norjasta. Myös tuhannet norjalaiset sotilaat siirtyivät heidän mukanaan. Kuningas kehotti 9.6.1940 taistelemaan jääneitä norjalaisia antautumaan. Norja olikin tämän jälkeen saksalaisten miehittämä aina toukokuuhun 1945 saakka:

Saksalaiset julkaisivat melko pian Oslon vallattuaan paikallisista ministeriöistä löytämiään asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa. Niissä pyrittiin osoittamaan Norjan hallitus ja liittoutuneet kielteisessä valossa. Etelä-Saimaa julkaisi oheisen uutisen 28.4.1940, sodan vielä riehuessa Norjassa. Siinä kerrotaan Norjan hallituksen kannasta Liittoutuneiden joukkojen tuloon Suomen avuksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodan aikana. Avustusjoukot olisi tuotu pääosin Pohjois-Norjan ja Pohjois-Ruotsin kautta. Keskeinen reitti olisi kulkenut Narvikin satamasta Ruotsin malmikenttien kautta Tornioon. Samalla olisi otettu haltuun arvokkaat malmikentät. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 13.3.1940, joten Liittoutuneiden avustusretki Suomeen ei toteutunut. Jos se olisi toteutunut, toisen maailmansodan historia oli aivan toisenlainen kuin nyt. Euroopan karttakaan ei olisi luultavasti nykyisenlainen.

Tässä koosteena yhteenvetoa artikkelista:

Saksalaiset löysivät Norjan hallituksen kannasta kertovat asiakirjat Norjan ulkoasiainministeriöstä. Norjan hallituksen istunnossa 2.3.1940 oli käsiteltävänä länsivaltain esitys liittoutuneiden joukkojen marssista Norjan kautta Suomeen. Norja olisi suostunut läpikulkuun ainoastaan siinä tapauksessa, että Ruotsin hallitus puolestaan hyväksyisi tällaisen menettelyn. Pöytäkirjasta selviää lisäksi, ettei Norjan ulkoministeri Koht ollut halukas ryhtymään toimenpiteisiin läpikulun estämiseksi. Norjan olisi tullut Kohtin mielestä tyytyä esittämään muodollinen vastalause. Lisäksi ulkoministerin mielestä Norja ei tulisi omaksua kantaa, joka merkitsi sodan väärälle puolelle asettumista. Näin ollen Norjan hallitus olisi ollut valmis mukautumaan tilanteeseen ja kulkemaan käsi kädessä Englannin kanssa.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kannaksella tavataan!

Euroopan ylle nousivat yhä uhkaavammat sodan pilvet keväällä 1939. Myös Suomessa tajuttiin, että maamme on varauduttava entistä varmemmalta näyttävään sotaan linnoittamalla ennen kaikkea itärajaamme. Itärajalla painopiste oli Karjalan kannaksella. Vapaaehtoiset linnoitustyöt käynnistyivät 4. kesäkuuta 1939 ja ne jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin yhteensä noin 50 000 työviikkoa. Linnoitustöihin osallistui 60 – 70 000 vapaaehtoista miestä ja noin 2500 naista. Talkoojoukot työskentelivät noin 3000 miehen voimin viikon jaksoissa.

Karjalan kannakselle oli rakennettu 1920-luvun alussa ranskalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin koko ajan, mutta työ eteni hitaassa tahdissa. Vuoteen 1939 mennessä oli saatu valmiiksi 66 korsua 150 kilometrin matkalla.

Kesällä 1938 oli Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa syntynyt ajatus linnoittaa Karjalan kannasta lisää. Suojeluskunnat ottivat tehtävän omakseen ja ne organisoivat toiminnan. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi AKS:n tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä.

Kesän linnoitustöissä palkattu työväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennelmia. Vapaaehtoisten päätehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Kannaksen lisäksi töitä tehtiin Laatokan koillispuolella ja rannikkolinnakkeilla. Vapaaehtoisjoukon ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.

Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, mutta töitä jatkoivat ylimääräisiin (kertaus)harjoituksiin (YH) kutsutut reserviläiset. Näin syntynyt, Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja, koostui mm. 606 konekivääripesäkkeestä ja korsusta, 136 kilometrin pituisesta panssariestelinjasta ja 331 kilometristä piikkilankaesteitä. Puolustuslinjalla oli tärkeä merkitys siinä, että Neuvostoliitto joutui ottamaan Suomen valloitusaikeissaan aikalisän.

Mielenkiintoista oli huomata, että Lappeenranta oli tässäkin asiassa edelläkävijöiden joukossa. Toukokuun alussa, 5.5.1939 ilmestyneessä Etelä-Savo-lehdessä, lappeenrantalaisia kutsuttiin Kannaksen linnoitustöitä käsittelevään kansalaiskokoukseen, joka oli samalla vapaaehtoisten värväystilaisuus otsikolla Parempi kaivaa kuin katua!

Samaisen lehden mukaan (Etelä-Savo 6.5.1939) mukaan maamme ensimmäinen vapaaehtoisten värväystilaisuus. Taoahtuma pidettiin Lönnrotin kansakoululla 5.5.1939. Vapaaehtoisia ilmoittautui toista sataa. Lappeenrantalaiset vapaaehtoiset olivat lisäksi ensimmäisten joukossa 4.6.1939 käynnistämässä Kannaksella linnoitustöitä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Lappeenrannan piiskauspaalu oli nykyisellä Kino-Aulan tontilla (Päivitetty 26.3.2016)

Edessä näkyvän, vuonna 1938 rakennetun Kino-Aulan tienoilla sijaitsi Lappeenrannan piiskauspaalu. Ainakin vielä vuonna 1887 sen äärelle kokoontuivat ihmisjoukot seuraamaan, kun rikollista piiskattiin raipoilla.

Ainakin vielä syksyllä 1887 tällä paikalla suoritettiin raipparangaistus


Taustaa:
Maassamme oli aina vuoteen 1889 saakka voimassa vanha Ruotsin vuoden 1734 rikoslaki. Siinä yhtenä rangaistusmuotona oli ruumiillinen rangaistus, jonka oli tarkoitettu aikaansaamaan kärsimystä. Tähän rangaistusmuotoon oli yhdistetty joko raipparangaistus tai vesileipävankeus. Raipoilla rankaistiin vain miehiä, naisille annettiin vitsaa. Korkein määrä oli 40 paria raippoja miehille, naisille enimmäismäärä oli 30 paria vitsoja. Raippa- ja vitsarangaistuus oli määrätty ehdottomaksi muutamista rikoksista, mutta niitä käytettiin myös sakkojen sijasta. Vuonna 1807 oikeutettiin hovi- ja ylioikeudet muuttamaan nämä rangaistukset vesileipävankeudeksi. Yhtäjaksoista vesileipävankeutta ei saanut tuomita 28 vuorokautta pidemmäksi. Tämä vaihtoehto tuli myöhemmin yleisempään käytäntöön. Monet rikolliset ottivat mieluummin raipparangaistuksen, koska he sen jälkeen pääsivät heti vapauteen. Molemmat rangaistusmuodot jättivät jälkensä kyllä rikolliseen. Pitkät raipanjäljet miesten selässä todistivat useammastakin rangaistuskerrasta. Henkilöltä, joka oli ollut vesileipävankeudessa, leikattiin vankeudesta päästettäessä oikealta puolelta tukka aivan lyhyeksi, vieläpä erikoisesti haukkomalla. Tämä oli merkkinä vastaantulijoille siitä, mistä mies oli tulossa. Siihen aikaan miehet pitivät pitkää tukkaa, joten merkki oli selvä.

Lappeenrannan piiskauspaikka
Lappeenrannan kaupungin piiskauspaikkana oli silloisen kunnan viljamakasiinin takainen notkelma, eli nykyisen elokuvateatteri Kino-Aulan tienoo. Siinä oli noin parin metrin korkuinen pylväs, jonka yläpäässä oli rautarengas. Seudun piiskurina toimi eräs mustalainen, jota yleisesti kutsuttiin ”piiskuri –Hemmiksi”. Hän oli kookas, jo harmaantunut, kylmäverinen vanhus. Paikallisessa Etelä-Savo lehdessä oli 7.8.1942 nimineuvos K. Hämäläisen muistelua 1800-luvun Lappeenrannasta, jossa hän kuvaili 1800-luvun loppupuolen Lappeenrantaa. Siinä hän kertoili kaupungin piiskauspaalusta seuraavasti:

Muistojensa komeroista Hämäläinen kaivoi myös esiin Lappeenrannan kuulun piiskurimännyn. Se sijaitsi aikanaa nykyisen alkoholiliikkeen myymälärakennuksen vastapäätä, siis silloisen Karhukuopan liepeillä. Siihen sidottiin rangaistavat ja ruoskittiin heitä raipoilla. Erittäin vaarallinen rikollinen saattoi saada 40 pariakin raippoja. Se oli todella ankara rangaistus ja myös kerrassaan häpeällinen saajalle, sillä suuri yleisö useinkin seurasi raipparangaistusten toimeenpanoa piiskurimännyn luona.

Vielä syksyllä 1887 tapahtui piiskausrangaistuksen täytäntöönpano. Etelä-Saimaa-lehdessä vuonna 1949 kirjoitti nimimerkki ”ikki” kuvauksen tuosta tapahtumasta.

Karjavarkaan rangaistus
Käsiraudoista oli mies kinnitetty pylvääseen. Kaikki oli hiljaista. Sanottiin, että mies kuunteli kelloja. Eli oli siis kaiketi ollut joku lehmä- tai hevosvaras, sillä niiden oli kuunneltava, missä päin se varastettu eläin oli. Tämä oli siis jonkinlaista häpeäpaalussa seisomista muun rangaistuksen lisäksi. Lähellä pylvästä oli vesiämpäri ja siinä kauha. Paikalle toikkaroi hieman hiprakassa oleva mies. Hän meni ämpärille, otti kauha ja alkoi juoda ämpäristä. ”Älä helvetissä juo minun saunavettäni, tiuskaisi piiskattava. Juoja säikähti pahanpäiväisesti.

Paikalle saapuivat nyt vallesmanni L[öfving] ja piiskuri. Raipat tarkastettiin, luettiin ja niiden pituus mitattiin. Niiden piti olla oksattomia, neljän korttelin eli 60 sentin pituisia. Toimitus alkoi. Raippanippu oli piiskurin vasemmassa kainalossa ja siitä hän otti niitä kaksi kerrallaan. Tällä parilla lyötiin kaksi kertaa, heitettiin pois ja otettiin uudet. Jo muutaman raippaparin jälkeen alkoi veri tihkua. Lyöntiä jatkettiin säännöllisin väliajoin. Vallesmanni seisoi kello kädessä ja antoi aina piiskurille lyöntimerkin. Kun piiskaus loppui, heitti piiskuri pari kauhallista vettä piiskatun selkään ja siltavouti päästi kädet irti. Rangaistus oli kärsitty ja mies pääsi hoitelemaan haavojaan. Tuttavat tai omaiset ottivat miehen hoiviinsa. Parhaana lääkkeenä tähän tautiin sanottiin olleen viinan sekä ulkonaisesti että sisällisestikin.

Tällä kertaa oli pienempi rangaistus kyseessä. Kerrotaan, että useammin raipat saaneen selkä siksi parkkiintunut, ettei se pahasti rikkoutunut 40 paria raipaniskuja saatuaan. Vasta-alkajalta saattoi nahka roikkua riekaleina vähemmänkin piiskauksen jälkeen.

Jos rangaistavarangaistava menetti tajuntansa, ei piiskausta saanut jatkaa, vaan rikollinen oli virvoiteltava. Muuten koko tuomio oli kärsittävä samalla kertaa.

Mutta kuuluivat ne rikolliset itsekin joskus ”voidelleen” piiskurin. Laki määräsi, että raipat oli lyötäessä pidettävä niin, että peukalo oli niiden päällä. Niitä ei siis saanut pitää peukalohangassa. Tämän huomioiden vallesmanni pian ärjäisi: ”Peukalo päälle”.

Lahjottu piiskuri oli tilaisuudessa antamaan muutenkin hellempiä lyöntejä, Jos vallesmanni huomasi, että lyönnit olivat velttoja ja lyhyitä, saattoi tämä huomauttaa: "Hemmi, korota kättä!" Toiset lyöjät olivat ovelia ja mursivat raippoja hieman peukalolla, jolloin ne hieman lysmähtivät, niin ettei niillä enää ollut täyttä iskuvoimaa.

Artikkelissa oli lisäksi muistelma noin 40 vuoden takaa eli siis 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä:

Mielummin vesileipärangaistus kuin sakot
M. oli tuomittu sakkorangaistukseen tai varojen puutteessa istumaan kahdeksaksi päiväksi. Kun suorituksen aika tuli, meni M. Viipurin lääninvankilan kansliaan ja ilmoitti tulleensa istumaan. Mies riisuttiin vaatteistaan ja tavarat luetteloitiin. Tällöin vankilanjohtaja huomioi, että miehellä on enemmän rahaa kuin mitä sakkomäärä oli.
- Kenen rahoja nämä ovat?
- Minun.
- Otetaan nämä sakkorahat ja saatte mennä.
- Ei oteta. Ne, jotka minun ovat tänne sakolla saattaneet, eivät tunne tyydytystä, ellen todellakaan istu täällä tuomittua aikaa, vastasi M.
Ja niin hän istui kahdeksan vuorokautta.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Matkustusrajoitukset talvisodan kynnyksellä 23.10.1939

Löysin alla olevan uutisen talvisodan alla 23.10.1939 voimaan astuneista matkustusrajoituksista Etelä-Savo-lehdestä (26.10.1939). Artikkelissa on kartta matkustusrajoitusalueista. En muista sitä nähneeni aikaisemmin.

Toinen maailmasota oli alkanut 1.9.1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon Neuvostoliitto liittyi 17.9.1939 hyökkäämällä idästä puolalaisten selustaan. Pian 23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropp-sopimuksen solmimisen jälkeen jo aikaisemmin Neuvostoliiton Suomelta vaatimat alueluovutukset saivat lisävauhtia. Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan. ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, joista ensimmäinen oli 12.–14. lokakuuta, Maassamme oli käynnistetty ylimääräiset kertausharjoitukset, jotka toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa 9. lokakuuta 1939 perustettiin muun muassa suojajoukot ja joitakin Neuvostoliiton-rajan lähialueiden divisioonia. Toisessa vaiheessa 14.10 alkaen perustettiin ja keskitettiin loput kenttäarmeijasta. Baltian maat olivat alistuneet Neuvostoliiton kiristykseen ja luovuttaneet puna-armeijalle satamia, lentokenttiä ja muita maa-alueita sotilastukikohdiksi. Suomi oli valitsemassa toisen tien. Tien, joka vaati suuria uhrauksia, mutta joka osoittautui viisaaksi ratkaisuksi.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Muhamettilaiset suunnittelevat lapsilleen omauskoista kansakouluopetusta. (Etelä-Savo 1.8.1933)



Maassamme elettiin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa lapuanliikkeen terrorin aikaa. Kommunisteja tai sellaiseksi kuvilteltuja, sosialidemokraatteja ja jopa maltillisia oikeistolaisia kyydittiin, pahoinpideltiin, uhkailtiin ja pakotettiin eroamaan luottamustoimistaan. Yliopistosta yritettiin tehdä pelkästään suomenkielistä ja  Saksassa valtaa nousseen Adolf Hitlerin ihailu ei sunkaan ollut harvinaista. Niinpä on yllättävää löytää juuri tuolta ajalta oheisenlainen, positiivinen artikkeli Etelä-Savo-lehdestä pienestä uskonnollisesta ja kielellisestä maahanmuuttajavähemmistöstä.

Minulle oli uutta artikkelissa se,
1. että jo noinkin kauan sitten puuhattiin maahamme koulua, jossa uskonnonopetus olisi ollut islaminopetusta. 2. Toinen yllätys oli islaminuskoisten tataarien määrä 1930-luvun alussa  Lappeenrannan seudulla
 

M.m. Lappeenrantaan 2 kk. kestävä haarakoulu. Täällä oppivelvollisia 24. Koko maassa muhamettilaisia 650 henkeä.

Saatuaan kuulla, että Suomessa asuvat muhamettilaiset ovat viime aikoina innokkaasti yrittäneet saada järjestetyksi lapsilleen heidän äidinkielensä ja uskontonsa opetusta omissa kansakoulujamme vastaavissa oppilaitoksissa, kääntyi edustajamme asiassa Suomen muhamettilaisen seurakunnan puheenjohtajan B. Shamaledtinin puoleen pyytäen häneltä yksityiskohtaisia tietoja hankkeesta. Herra Shamaledtin lausui tällöin:

- Suomen muhamettilaiseen seurakuntaan kuuluu nykyisin 650 henkilöä. Olemme tänne saapuneina saaneet nauttia täysiä kansalaisoikeuksia ja harjoittaa omaa uskontoamme. Kuulumme turaanilaiseen kansanheimoon, johon uskontunnustuksemme pääkansakin, turkkilaiset, kuuluu. Sortovuosina oli n.s. kagaaleilla läheinen kosketus tataarilaisiin kansoihin. Suomen itsenäistyttyä herpaantui tuo kosketus. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että Suomella on hyvin lämpimiä ystäviä Turkissa y.m. ja että Suomen ulkomaankaupalle olisi hyvin edullista saada syntymään suhteita myös näiden maiden kanssa. Suomessa toimiva Turan-yhdistys työskentelee mainittujen kansojen lähentämiseksi.

- Muhamettilaisen seurakunnan varoissaan olevat jäsenet ovat koettaneet voimiensa mukaan avustaa heikommassa asemassa olevia seurakuntalaisia sekä taloudellisesti että henkisesti. Uskontomme opetusta on näihin asti annettu seurakunnan puolesta, mutta nyttemmin on pyrkimyksemme saada opetus järjestetyksi entistä tehokkaammalla tavalla. Suomen voimassa oleva uskonnonvapauslaki myöntää vapautuksen uskonnonopetuksesta muihin kuin koulun uskontokuntaan kuuluville lapsille ja lisäksi antaa mahdollisuuden saada omaa uskonnonopetusta, mikäli vähintään 20 samaan uskontokuntaan kuuluvaa sitä pyytää. Kun meillä on maassa n. 150 oppivelvollista lasta, on herätetty kysymys uskontomme opettamisesta eri aineena lapsillemme. Olemme valmiit tekemään asian hyväksi uhrauksia. Tarkoituksemme on aikaansaada kansakouluja, joissa rinnakkain valtakunnan pääkielen kanssa opetetaan turkin kieltä, Turkin historiaa, sen kansallislauluja ja ennen kaikkea uskontoa, jota n. 350 miljoonaa ihmistä maapallolla uskoo ja kunnioittaa. Lisäksi kuuluisivat oppiaineisiin kaikki muut, joita nykyinen oppivelvollisuus edellyttää.

- Mikäli varoja saadaan kokoon, aloittaa ensimmäinen koulu aluksi vain uskonto aineena toimintansa Helsingissä. Ensi vuoden syyskuusta lähtien toimii koulu täydellisenä kansakouluna. Jos valtiovalta suhtautuu piakkoin jätettävään anomukseemme suosiollisesti – olemme jokseenkin kaikki Suomen kansalaisia – perustamme myöhemmin kouluja Helsingin ohella Tampereelle ja Turkuun, joissa annetaan suunnitelman mukaan opetusta 6 ½ kuukautta sekä ns. haarakouluja Lappeenrantaan, Terijoelle ja Hyvinkäälle, joiden kurssiaika olisi vuosittain 2 kuukautta. Helsingin koulun oppilasmäärä olisi 27, Tampereen 30, Turun 22, Lappeenrannan 24, Terijoen 22 ja Hyvinkään 21.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Mies joka veisti keisarille veneen





Lappeenrantalainen käsityönopettaja Herman Koli (1863 – 1953) muisteli kohtaamistaan tsaari Aleksanteri III:n kanssa tämän vieraillessa Lappeenrannassa kesällä 1890.  Pitkähkö artikkeli oli Savo-Karjala-lehdessä 25.1.1947. Herman Koli oli syntynyt kuusipäiseen sisarusjoukkoon Taipalsaaren Saikkolan kylässä 6.9.1863. 24-vuotiaana hän lähti hakemaan ansioita kotitalonsa ulkopuolelta ja työskenteli 1880--luvun lopulla kirvesmiehenä Lappeenrannan sotilaskasarmeja rakentaen. Tämän jälkeen hän veisti kotitalossaan veneitä, kunnes pääsi syksyllä 1890 Lappeenrannan mieskäsityökouluun, jota hän kävi kaksi vuotta. Vuonna 1901 Koli valittiin Viipurin kiertävän käsityökoulun opettajaksi. Herman Koli joutui perheineen lähtemään vuosikymmeniä kotikapunkina olleesta Viipurista talvisodan sytyttyä ja asettui entiselle kotiseudulle, ei kuitenkaan Taipalsaarelle, vaan Lappeenrannan Peltolaan. Poimin artikkelista edellä mainitusta lehdestä Herman Kolin muistelun veneen lahjoittamisesta ja tsaarin kohtaamisesta. Kertomus osoittaa Kolin erinomaisen tilannevainun.

------

Oli kesäpäivä Lappeenrannassa vuonna 1890. Hiljainen ja unelias pikkukaupunki oli täynnä kansaa, jota oli tullut aika kaukaa Savonmaasta saakka. Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri III:n jättiläishahmo oli saapunut seurueineen kaupunkiin. Ennen puolta päivää ilmestyi kaupungin rantaan veneineen Taipalsaaren Saikkolan kylästä myös nuorukainen Herman Koli tuodakseen raatimies Rundbergin ja merikapteeni Cederhvarfin kehotuksesta tekemänsä’ veneen toimitettavaksi vapaaherra Langhoffille.

Nuorukainen nousi maihin venerannassa, samalla paikalla, missä nyt on Kauppatori. Siihen aikaan oli paikka suurimmaksi osaksi metsikkönä. Nykyisen Jaakkolan kirkon paikalla oli kauppias Haikalan vilja-ampaari eli makasiini ja kaupungin uimahuoneet. Rannassa ei näkynyt ihmisiä ja melkein tyhjät olivat kadutkin. Kansa oli virrannut Leirikentälle, jossa parhaillaan oli keisarin kunniaksi järjestetty paraati.


Veneentekijä lähti tapaamaan raatimies Rundbergia, mutta ei löytänyt tätä eikä myöskään kapteeni Cederhvarfia, jota kävi tavoittamassa Paldosta. Täällä hän sattui kuulemaan – tietysti sielläkin puhuttiin keisarillisesta vieraasta – että Virolahdella oli keisarille lahjoitettu vene. Silloin pälkähti Saikkolan pojan päähän tarjota uutta venettään lahjaksi keisarille. Eihän Langhoffin veneellä ollut toimitusaikaa. Nuorukainen lähti tavoittamaan kruununvouti Holmia saadakseen tämän kautta lahjansa toimitetuksi, mutta tämä neuvoi kääntymään kuvernööri Gripenbergin puoleen ja tämä taas puolestaan käski puhumaan asiasta, senaattori, ent. hovitallimestari Tudeerille, jolla oli välitön yhteys keisariin. Ja hänen avullaan asia järjestyikin. Oli kysynyt Tudeer: "Onko oma käsi tehnyt", tarkoittaen venettä, ja kun kuuli, että Herman oli itse tehnyt veneen ja hyvin oli tehnytkin, käski tuoda lahjan Lönnrotin koulun luo.


Nuorukainen teki työtä käskettyä ja vei veneensä määrättyyn paikkaan. Siellä hän kuuli, että keisari on parhaillaan paraatia vastaanottamassa. Nuorukainen juoksi koululta yli heinäpeltojen, joiden paikalla on nyt 5. kaupunginosa, paraatikentälle ja näki siellä keisarin ratsun selässä paraatin juuri päättyessä. Herman juoksi samaa tietä takaisin ehtiäkseen veneensä luo ajoissa. Keisarin piti sama päivänä lähteä paluumatkalle kaupungista ja lahjan luovuttamisella oli kiire. Ja sitten se tapahtui. Keisari astui alas koulun portaita seurassaan kenraalikuvernööri, kreivi Heyden, senaattori Tudeer ja monia muita seurueeseensa kuuluvia. Senaattori puhui jotain keisarille ja viittasi veneeseen päin. Keisari asteli sen luo ja samalla senaattori viittasi myös veneentekijään, jolle keisari armollisesti nyökkäsi. Saikkolan poika kumarsi syvään Hänen Majesteetilleen. Keisari tarkasteli hetkisen hetkisen venettä, nyökkäsi hyväksyvästi nuorukaiselle lausuen pari sanaa venäjäksi. Portilla vartiossa seisova palokuntalainen Jakovlevin Nikolai tulkitsi ne myöhemmin: ”Hyvä vene!” Majesteetti nousi  odottaviin vaunuihin ja ajoi pois. Lahjavene kuljetettiin myös keisarilliseen junaan. Myöhemmin tuli keisarin vastalahjana veneentekijälle 50 ruplaa, joka Suomen rahassa vastasi 130 markkaa – sen aikaisen hintojen mukaan veneen kaksinkertainen hinta.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Sisällissota 1918 ja Lappeen kansakoulut

Linnoituksessa surmattujen punaisten muistomerkki

Vuoden 1918 alkukuukausina käyty sisällissota jätti Lappeenrannan seudulle syvät jäljet. Molempien osapuolien tekemät vääryydet, julmuudet ja järjettömät veriteot myrkyttivät yhteiskunnallista ilmapiiriä pitkään. Lappee sijoittuu sodan tappiolukujen osalta maan synkimpien kuntien joukkoon. Valkoisia kuntalaisia menehtyi sodassa 26 ja punaisia 393. Sodan molemmat osapuolet syyllistyivät raakoihin sotarikoksiin. Joukkojen kouluttamattomuuden takia sodankäynti muistutti enemmänkin aseistettua kylätappelua. Kummallakaan osapuolella ei ollut käsitystä sodankäynnin normeista. Kun sotarikoksiksi luonnehdittaviin tekoihin ei puututtu, niistä tuli nopeasti sodankäyntitapa.[1] Sisällissota ei voinut olla heijastumatta myöskään kunnan koululaitokseen. Osa kouluista lopetti toiminta pitkiksi ajoiksi helmikuun ja maaliskuun aikana, osa vasta sodan loppuvaiheessa huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa. Useat miesopettajat pakenivat valkoisten hallussa olleille alueille ja liittyivät suojeluskuntiin. Monet heistä olivat mukana – vähemmän kunniallisessa roolissa - sodan verisessä loppuselvittelyssä. Kouluissa oli myös muutamia työväenliikettä kannattavia opettajia, mutta nämä eivät näy ottaneen aktiivisesti osaa sotatapahtumiin. Kansakoulujen johtokunnista erotettiin kaikki punaisia sodan aikana tukeneet tai myötäilleet. Osa johtokuntien jäsenistä oli siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle vankileireillä tai teloitettuna. Veljesvihan seurauksena sadat koululapset olivat jäänet joko puoli- tai täysorvoiksi. Puutetta oli kaikesta, mutta ennen kaikkea ruuasta ja vaatteista. Huomattava osa koululapsista näki nälkää. Hälyttävää ravintotilannetta kuvaa Juvakan kansakoulun vuosikertomus seuraavasti:

Ruokatarpeiden saaminen [koulukeittolaan] oli hyvin vaikeaa ja paljon aikaa vievää. Sai hakea ja tiedustella kirjottamalla sekä suusanallisesti eikä tahtonut välistä mitenkään saada. Useimmat [myyjät] pelkäsivät yksikköhintojen määräämistä ja vasta yleissummaa vastaan suostuivat tavarat luovuttamaan. Ennen koulukeiton (= koulukeittolan) alkamista olivat lapset niin heikkoja, ettei työteosta tahtonut tulla mitään, mutta koulukeiton käyntiin saatua alkoi työ sujua ja lapset vahvistua, vaikka suurimmalla osalla ei ollut mitään muuta syötävää, kuin minkä koululta saivat.
Ei ruokia valitettu, eikä tähettä jäänyt, kaiken söivät mitä suinkin sai hankituksi ja ehtimiseen kävi toisten koulujen oppilaita kyselemässä, eivätkö he saisi lähteä sieltä pois ja tulla tähän kouluun, kun täällä ruokaa annetaan.[2]

Kun työväenliikkeen perustama Suomen kansanvaltuuskunta julisti 28.1.1918 ottaneensa vallan Suomessa, se sai haltuunsa lähes koko eteläisen Suomen. Sekä Lappeenrannan kaupunki että sitä ympäröivä Lappee jäivät Kansanvaltuuskunnan hallitsemalle alueelle. Kansanvaltuuskunnan yhteyteen perustettiin kulttuurielämän johtoa varten Valistusasianosasto. Koulutoimen johtoa varten luotiin 9.2.1918 Suomen Kouluneuvosto, jonka johtoon valittiin tohtori Nils af Ursin, joka kuitenkin kieltäytyi sairauteensa vedoten. Kansaopetusosaston ylijohtajaksi nimitettiin kansakouluntarkastaja Jaakko Pärssinen. Koska af Ursin ei voinut vastaanottaa tehtävää, tuli filosofianmaisteri Jaakko Pärssisestä neuvoston puheenjohtaja. Kouluneuvosto ilmoitti ensimmäisessä kiertokirjeessään kouluille 10.2.1918 ottaneensa koulutoimen johdon käsiinsä.  Samalla lähetettiin Otto Ville Kuusisen allekirjoittama Valistusasiainosaston julistus. Julistuksessa puhuttiin opetuksen perinpohjaisesta uudistuksesta, uskonnonopetuksen poistamisesta ja muiden aineiden opetuksen uudistamisesta. Lisäksi piti kansakoulujen johtokunnat valita uudelleen. Eräillä Etelä-Suomen paikkakunnilla ryhdyttiinkin muutoksiin. Koulukokouksissa päätettiin poistaa uskonnon opetus, muuttaa historian opetusta ja ottaa yhteiskuntaoppi oppiaineeksi. Monin paikoin opetus kuitenkin lamaantui vastoin Otto Ville Kuusisen toiveita opettajien ryhtyessä lakkoon tai siirtyessä valkoisten hallitsemille alueille. Esimerkiksi Helsingin 395 opettajasta vain kolme suostui yhteistoimintaa punaisten hallinnon kanssa. Opettajien lakko oli kaupungeissa maaliskuun puoleenväliin mennessä jo lähes täydellinen, sillä 1006 opettajasta vain 34 jatkoi opetustyötä. Myös kaupunkien kansakouluntarkastajat olivat muutamaa lukuunottamatta lakossa. Sen sijaan maaseudulla tilanne oli toinen ja useimmat koulut jatkoivat toimintaansa. Tällainen oli tilanne myös Lappeella aivan sisällissodan loppuvaiheisiin saakka. Punaisen vallan romahtaessa myös Suomen Kouluneuvosto muun punaisten johdon kanssa pakeni ensin Viipuriin ja sieltä pian Pietariin.[3]

Keväällä 1918 käydyn sisällissodan tapahtumat heijastuivat Lappeenrannan seudulla voimakkaimmin teollisuustaajamien kansakouluissa. Vähän ennen sodan alkua myönsi Luukkaan kansakoulun johtokunta paikalliselle sosialidemokraattiselle nuoriso-osastolle luvan ”ohjelmallisten viikkokokousten järjestämiseen”. Lappeenranta sekä Lappee olivat sodan alkuvaiheesta lähtien kokonaan punaisten hallitseman alueen sisällä. Niinpä Kansanvaltuuskunnan perustaman Suomen Kouluneuvoston kiertokirjeet ja päätökset saapuivat koulujen johtokunnille. Luukkaan koulun johtokunnassa kirjeet luettiin ja siirrettiin koulun arkistoon. Pöytäkirjoissa ei ole minkäänlaista mainintaa kirjeiden mahdollisesti aiheuttamista toimenpiteistä. Huhtikuun alussa päätettiin kaikilla luokilla lyhentää koulupäivä nelituntiseksi, sillä Luukkaan koulun opettajat kävivät antamassa opetusta myös Lauritsalan kansakoulussa. Koulun toiminta oli keskeytyksissä 15. – 16.2.1918, kun punakaarti majaili rakennuksessa. Koulutyö seisahtui uudestaan sisällissodan loppuvaiheessa 22.- 30.4. Sotatilanteen nopea muutos ja ”siitä johtuvat muutokset, kuten lasten pakoileminen vanhempiansa seurassa pois paikkakunnalta” estivät koulun pitämisen. Luukkaan koululla toimi kunnallinen keittola ja etupäässä sen toiminnasta seuranneiden vaikeuksien vuoksi koulun johtokunta päätti lopettaa kevätlukukauden jo 11.5. Sisällissodan jälkiselvittelyssä Luukkaan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja Emil Salmi joutui eroamaan tehtävästään. Hänen katsottiin olevan sopimaton luottamustoimeensa ”kapinaliikkeeseen osanoton takia”. Koulun johtajaopettajana vuodesta 1913 toiminut Jalmari Saarinen oli valittu sosialidemokraattien tuella syksyllä 1917 Lappeen kunnanvaltuustoon. Sodan jälkeen 3.6.1918 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin ”äsken kukistuneeseen kapinaan tavalla tai toisella osaa ottaneiden jäsenten tilalle” yhdeksän uutta jäsentä. Yksi valtuustopaikkansa menettäneistä oli opettaja Saarinen. Hän katsoi tässä tilanteessa parhaimmaksi siirtyä pois paikkakunnalta. Anoessaan toukokuussa 1918 todistusta viranhakua varten hän sai johtokunnalta kiitettävät arviot, mikä todistanee, ettei Saarinen syyllistynyt sisällissodan aikana mihinkään laittomiin toimiin.[4]

Lauritsalan kansakoulun johtokunnassa oli työväenliikkeen kannattajilla selkeä enemmistö. Kun Lauritsalan kansakoulussa avautuivat syksyllä 1917 apuopettajattaren ja alakansakoulun opettajattaren virat, niistä ilmoitettiin vain vasemmistolaisissa Kansan Ääni ja Työmies-lehdissä[5] Lauritsalan tienoon ollessa punaisten hallussa kokoontui kansakoulun johtokunta vain kerran. Kokouksessa päätettiin kääntyä Kouluneuvoston puoleen opettaja Hannes Pulkkisen palkka-asiassa. Sodan päättymisen jälkeen vaihdettiin koko koulun johtokunta puheenjohtajaa lukuunottamatta 9.6.1918 pidetyssä piirikokouksessa. Koulun taloudenhoitaja David Thure oli kadonnut sodan loppuselvittelyissä koulun rahavarojen kanssa. Thuren mukanaan viemä summa nousi lähes 2800 markkaan. Thuren piileskellessä seudun metsissä, hänen jälkeensä jättämä omaisuus määrättiin takavarikkoon. Thure jäi lopulta kiinni syyskuun 8.9.1919 Kiteellä ja häneltä löytyi koulun varoja 2208 markkaa, jotka tilitettiin koululle lokakuussa.[6] Lauritsalan työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja rahastonhoitajanakin toiminut Thure oli myös Lappeen kunnanvaltuutettu. Hänestä tuli Lappeella punaisen hallinnon keskeisiä toimihenkilöitä. Thure valittiin pitäjän järjestysasioista vastaavaksi komissaariksi ja hän oli lisäksi vallankumousoikeuden jäsen. Lauritsalan Työväenyhdistyksen historiikin mukaan hän menehtyi tammikuussa 1921 kansalaissodassa saamansa vamman seurauksena.[7]

Tammikuussa 1919 nousi johtokunnassa keskustelunaiheeksi koulun opettajien Sofia Kalanderin ja Hannes Pulkkisen toiminta. Opettaja Pulkkinen oli kuulunut Lappeen kunnanvaltuustoon vuodesta 1915 alkaen ja näyttää olleen aktiivinen valtuutettu. Pulkkinen oli erotettu Luukkaan koulun johtajan Jalmari Saarisen tavoin valtuuston jäsenyydestä kesäkuun alussa 1918 kapinaan osallistuneena. Kansakouluntarkastaja oli kehottanut seuraamaan Pulkkisen ja Kalanderin opetustunteja sekä heidän toimintaansa koulun ulkopuolella. Lauritsalan Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys oli käynnistänyt sisällissodan jälkeen uudestaan toimintansa joulukuussa 1918. Yhdistykselle valittiin uusi johtokunta 21.12. pidetyssä kokouksessa. Johtokuntaan valittiin myös Lauritsalan kansakoulun johtajaopettaja Hannes Pulkkinen. Tämä poliittinen aktiivisuus sai työväenliikkeen edustajista puhdistetun johtokunnan ärsyyntymään. Johtokunnan jäsen D. Laakso ilmoitti ”laajoissa piireissä olevan sellaisen käsityksen, ettei opettaja Pulkkinen ole sovelias lasten opetukseen, koska hän toimii puoluemiehenä sosialidemokraattisessa puolueessa ja on taas lähtenyt työväen järjestöjä johtamaan”. Laakso totesi lisäksi, että Pulkkisen toiminnan johdosta oli pidetty kokouksia ja kirjoitettu kirjelmä. Kyseinen kokous ei kuitenkaan tehnyt asiassa mitään päätöksiä. Kaksi viikkoa myöhemmin syytökset opettaja Pulkkista vastaan uudistettiin ja yksilöitiin neljän oppilaan kurinpitoasian käsittelyn yhteydessä. Kokouksessa olivat johtokunnan jäsenten lisäksi ”omalla oikeudellaan Lauritsalan sahan konttoristi G.A. Wittenberg ja poliisi Vartiainen.” Väitteiden mukaan opettaja Pulkkinen oli antanut oppilaiden leikkiä välitunnilla punakaartilaista ja kutsua toisiaan bolsevikeiksi. Lisäksi opettaja oli kieltänyt lapsia kuulumasta suojeluskuntaan.[8]

Opettajien ja joidenkin oppilaiden välit olivat lisäksi pahoin tulehtuneet. Neljä oppilasta erotettiin 2.2.1919 pidetyssä johtokunnan kokouksessa, johon oli saapunut myös piiritarkastaja Emmanuel Suhonen.  Oppilaiden kuulustelussa nämä myönsivät haukkuneensa opettaja Pulkkista punikiksi, uhkailleet häntä pistinmiehillä ja sanoneet tämän joutuvan vielä tekemisiin kiväärin kanssa. Lisäksi he olivat tuoneet koululle ammuksia ja lyöneet opettaja Sofia Kalanderia. Oppilaat selvisivät yllättävän vähillä rangaistuksia kyseisistä vakavista rikoksista. Yksi heistä erotettiin koulusta kahdeksi viikoksi, toinen viikoksi ja kaksi selvisi ”ankaralla” varoituksella. Lievät rangaistukset  selittänee johtokunnan antipatiat molempia opettajia kohtaan. Sen sijaan piiritarkastaja Suhonen katsoi, ettei hän voi ryhtyä toimenpiteisiin opettaja Pulkkista vastaan kuultuaan johtokunnan jäsenten esittämät syytökset. Piiritarkastajan poistuttua johtokunta päätti kuitenkin toimia. Se kutsui Pulkkisen puhutteluun ja kehotti häntä eroamaan virastaan. Lisäksi opettaja Pulkkista varoitettiin toimimasta ”rikollisissa poliittisissa kokouksissa”. Hannes Pulkkinen pyysikin johtokunnan seuraavassa kokouksessa virkatodistusta viranhakua varten. Seuraavalla viikolla hän anoi virkavapautta lukuvuoden loppuun. Se myös hänelle myönnettiin. Erotodistuksen opettaja Pulkkinen sai pyynnöstä syyskuussa 1919. Myös opettajat Sofia Kalander sekä Elma Räsänen pyysivät niin’ikään virkatodistusta siirtyäkseen pois paikkakunnalta.[9]

Kaikkein kohtalokkain näyttää sisällissota olleen myös koululaitoksen näkökulmasta Rovon (Rutolan) sahalla olevalle kansakoululle.  Lukuisa määrä koulun oppilaita jäi sodan ja sen jälkiselvittelyiden seurauksena orvoiksi tai puoliorvoiksi. Koulun johtokunnan pöytäkirjoista ei löydy merkintöjä sota-ajalta. Vuosikertomuksessa sen sijaan mainitaan, että koulu oli suljettuna kymmenen viikon ajan. Kolmen päivän ajan oli opetusta antanut punaisten opettajaksi asettama työmiehen vaimo Lyydia Sipinen. Valkoiset valtasivat Lappeenrannan 26. huhtikuuta 1918. Tämän jälkeen sortavalalaisen seminaarilaisen Armas Kokon johtama ”Lentävä osasto”[10] saapui Rutolaan ja ryhtyi etsimään punaisia talo talolta. Punakaartilaisten etsinnässä oli mukana sodan alkuvaiheessa valkoisten puolelle Joutsenoon paenneen kansakoulunopettaja Onni Makkosen vaimo Aino Makkonen, joka oli ollut sotatalven ajan Rutolassa. Todennäköisesti hän ei aavistanut, mitä hänen nimeämilleen miehille myöhemmin tapahtuisi. Muutama Rutolan punakaartilaisista oli paennut Viipuriin, mutta valkoiset ottivat kylästä kiinni 47 miestä. Iitiän (Kären) koululla istunut kenttäoikeus, johon kuului Kären koulun opettaja Brynolf Hako, kuulusteli miehet 27.4. ja lähetti heidät vangittuina Lappeenrantaan vankileirille. Siellä istui varatuomari Toivo Tapanaisen johtama sotaoikeus, joka jakoi pikaisesti lähes ainoastaan kuolematuomioita. Syyksi riitti työväenyhdistyksen tai punakaartin jäsenyys. Kolmen päivän aikana 30.4. - 2.5.1918 teloitettiin Lappeenrannan Linnoituksessa ainakin 45 Rutolan miestä. Heidät haudattiin muiden teloitettujen mukana joukkohautaan, joka sijaitsi rinteessä nykyisen Etelä-Karjalan museon takana.[11]

Koulun johtokunta kokoontui tammikuun alun jälkeen seuraavan kerran 14.7.1918. Kokouksen ensimmäisessä pykälässä todettiin: Koska viime talven aikana olleen kapina johdosta oli koululta hävinnyt johtokunta, tänään pidetyssä piirikokouksessa valittiin tilalle uusi johtokunta. Pöytäkirja jätti häveliäästi kertomatta, mitä edelliselle johtokunnalle oli tapahtunut. Johtokunnan esimies, työmies August Laurikainen kuoli 5.7.1918 vankileirillä Viipurissa, koulun taloudenhoitaja ja Lappeen kunnanvaltuuston jäsen, sahatyömies Rickard Kukkonen menehtyi 13.7. Käkisalmen vankileirillä ja johtokunnan jäsen, työmies Oskar Sipinen mestattiin 5.5. Lappeenrannassa. Johtokuntaan lisäksi kuuluneiden Rutolan Työväen Osuuskaupan hoitajan Antti Päivärinnan ja Lyydia Ronkaisen kohtalo jää epäselväksi. Molemmat ilmeisesti säilyttivät henkensä, mutta heidät todettiin erotetuiksi kapinaan osaa ottaneina.[12] Kaukaan kansakoulun toiminta pysähtyi marraskuussa viikon ajaksi lakon vuoksi. Koulun toiminta seisahtui uudestaan helmikuun 24 päivästä aina lukukauden loppuun saakka sodan ja sen jälkiselvittelyjen seurauksena. Vuosikertomuksessa todetaan koulun kaikkien opettajien astuneen vapaaehtoisesti suojeluskunnan palvelukseen valkoisten puolella. Opettaja August Kärävä oli sen lisäksi keskeinen henkilö paikallisille punaisille kohtalokkaissa toimissa. Valkoisten vallattua Kaukaan kuulusteli Kärävä tehtaan ruokalaan koottuja punaisia Lappeenrannan sotilaskomendantin sijaisen Uno Sereniuksen kanssa. Osa heistä koottiin erilleen ja Serenius, yliluutnantti Inge Pipping sekä Kärävä määräsivät miehistä 21 ammuttaviksi. Nämä kuljetettiin Lappeenrannan linnoitukseen, josta heidät vietiin iltayöstä kohti Korkkitehtaan rantaa, määrättiin kahteen riviin kuopan reunalle ja ammuttiin. Kärävä oli toinen teloitusosaston johtajista ja tapatti näin joukon entisiä oppilaitaan.[13]

Sisällissodan tapahtumat lienevät heijastuneet vahvasti myös Lappeenrannan esikaupunkiasutuksen liepeillä sijainneessa Juvakan kansakoulussa. Kansakoulun arkisto paloi 19.11.1918 kokonaan. Tällöin tuhoutuvat sekä pöytäkirjat että vuosikertomukset. Myöhemmissä pöytäkirjoista ei löydy mitään mainintoja kevään 1918 tapahtumista.[14] Mustolan kansakoulun pöytäkirjoissa on vain niukkoja merkintöjä vuoden 1917 – 1918 levottomuuksista. Työmiehet Soppi ja Loiri kävivät koululla 15.11.1917 ja ilmoittivat työmiesten lakkokomitean määränneen koulun suljettavaksi. Lakkovaatimus liittyi sosialidemokraattien julistamaan yleislakkoon (14.11. – 20.11.1917).  Johtokunta päätti, että koulu avataan samaan aikaan, kun koulut avautuvat Lappeenrannassa. Tämän jälkeen koulun toiminta jatkuin ilmeisesti keskeytymättä lähes sodan loppuun saakka, sillä toimintakertomuksen mukaan koulu oli keväällä 1918 suljettuna toista viikkoa sodan takia.[15] Vainikkalan kansakoulussa koulun toiminta jatkui sisällissodasta huolimatta huhtikuun lopulle saakka. Koulun johtokunta teki seuraavan päätöksen: Koska vallassa olevan punakaartin taholta ei vaatimuksia ole esitetty, koulun toiminta jatkuu niin kauan kuin saadaan rauhassa olla.  Punakaarti ei puuttunutkaan millään tavalla koulun toimintaan. Lappeen pitäjän eteläosat joutuivat huhtikuun lopulla sotatoimien piiriin ja koulun toiminta oli keskeytyksissä 26.4. – 7.5.1918. Kevätlukukausi päätettiin lopettaa 18.5. epävarman tilanteen takia.[16]


[1] Tikka 2006, 28 – 29; Tikka 2011, 170-171.
[2] LKA. JuvKA. Toimintakertomus 1918 – 1919.
[3] Halila 1949, 384 – 385; Rinta-Tassi 1986, 198 – 201. Sodan alettua vaativat punakaartit paikoin koulun (mm. Kären kansakoulu) keskeytettäväksi. Ks. Arponen & Tikka 1999, 165.
[4] LKA. LapKA. Ca:11. 29.7.1917, § 3; 3.6.1918, § 1; LuuKA. Ca:2. 6.1.1918, § 3; 14.3.1918, § 1; 1.4.1918, § 1; 9.5.1918, § 3; 13.5.1918, § 1; 18.6.1918, § 3.
[5] LKA. LauKA. Ca:2. 15.10.1917, § 2
[6] LKA. LauKA. Ca:2. 3.3.1918, § 4; 29.9.1918, § 2; 1.12.1918, § 1-2, 9; 14.9.1919, § 2.; 8.10.1919, § 2; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 26; Riska 1996, 113; Arponen & Tikka 1999, 295; Thuren hallussa ollut rahasumma ei ollut vähäinen, sillä Lauritsalan koulun tulo- ja menoarvion loppusumma vuodelle 1919 oli 9400 markkaa.
[7] Tikka 2011, 163.
[8] LKA. LapKA. Ca:11. 3.6.1918, § 1; Cb:3 – Cb:4; LauKA. Ca:2. 13.1.1918, § 8; 28.1.1919, § 2; 6.2.1919, § 3; 9.2.1918, § 1; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 22 – 23.
[9] LKA. LauKA. Ca:2. 2.2.1919, § 1-5; 14.5.1919, § 2; 28.9.1919, § 2.
[10] Lentävät osastot oli muodostettu pääosin koulupojista. Etelä-Savon rintamalla nuorimmat heistä olivat 12 – 13-vuotiaita. Ks. Tikka, 29
[11] Arponen & Tikka 1999, 164, 225 – 226.
[12] LKA. LapKA. Ca:11. 30.11.1916, § 11; RutKA, Ca:1. 14.7.1918, § 1; 18.8.1918, § 1-2. Vuosikertomus 1917 – 1918; Päivärinnan tapauksessa hengissä säilyminen on suoranainen ihme, sillä hän oli ollut Lappeen vallankumouksellisen kunnallisneuvoston jäsen sekä Rutolan punakaartin esikuntapäällikkö. Ks.  Arponen & Tikka 1999, 111, 164; Tikka 2011, 163.
[13] LKA. KauKA. Toimintakertomus 1917 – 1918; Arponen & Tikka 1999, 51 – 52, 205 – 206.
[14] LKA. JuvKA. Ca:1. 24.11.1918, § 1.
[15] LKA. MusKA. Ca:3. 17.11.1917, § 2; Toimintakertomus 1917 – 1918.
[16] Keskisaari 2006, 10.


-------
Monien kansakoulujen lähes häiriötön toimiminen punaisten hallussa olleilla alueilla aiheutti epäluuloja sekä opettajia että koulujen johtokunnan jäseniä kohtaan. Epäluulojen ja syytösten torjumisesta esimerkkinä oheinen Mustolan koulun johtokunnan lausunto puheenjohtajansa toimista punaisten pitäessä seudulla valtaa.

Annettiin seuraava lausunto koulun puheenjohtajan D.A. Larickin suhtautumisesta punaiseen hallitukseen. Me allekirjoittaneet Mustolan kansakoulun johtokunnan jäsenet ja opettajat todistamme täten, että Mustolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja , rakennusmestari D. Larick, on ollessansa Lappeen Mustolan kansakoulun johtokunnassa kokonaan toiminut maan laillisen hallituksen kannattajana sekä vastustanut punaisen hallituksen kansakoulualalla esittämiä uudistuksia ja muutoksia.

LKA. MusKA. Ca:3. 22.9.1918, § 2.


[1] Tikka 2011, 170-171.
[2] LKA. JuvKA. Toimintakertomus 1918 – 1919.
[3] Halila 1949, 384 – 385; Rinta-Tassi 1986, 198 – 201. Sodan alettua vaativat punakaartit paikoin koulun (mm. Kären kansakoulu) keskeytettäväksi. Ks. Arponen & Tikka 1999, 165.
[4] LKA. LuuKA. Ca:2. 6.1.1918, § 3; 14.3.1918, § 1; 1.4.1918, § 1; 13.5.1918, § 1; 18.6.1918, § 3.
[5] LKA. LauKA. Ca:2. 15.10.1917, § 2.
[6] LKA. LauKA. Ca:2. 3.3.1918, § 4; 29.9.1918, § 2; 1.12.1918, § 1-2, 9; 14.9.1919, § 2.; 8.10.1919, § 2; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 26; Riska 1996, 113; Arponen & Tikka 1999, 295; Thuren hallussa ollut rahasumma ei ollut vähäinen, sillä Lauritsalan koulun tulo- ja menoarvion loppusumma vuodelle 1919 oli 9400 markkaa.
[7] Tikka 2011, 163
[8] LKA. LauKA. Ca:2. 13.1.1918, § 8; 28.1.1919, § 2; 6.2.1919, § 3; 9.2.1918, § 1; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 22 – 23.
[9] LKA. LauKA. Ca:2. 2.2.1919, § 1-5; 14.5.1919, § 2; 28.9.1919, § 2.
[10] Arponen & Tikka 1999, 164, 225 – 226.
[11] LKA. RutKA, Ca:1. 14.7.1918, § 1; 18.8.1918, § 1-2. Vuosikertomus 1917 – 1918; Päivärinnan tapauksessa hengissä säilyminen on suoranainen ihme, sillä hän oli ollut Lappeen vallankumouksellisen kunnallisneuvoston jäsen sekä Rutolan punakaartin esikuntapäällikkö. Ks.  Arponen & Tikka 1999, 111, 164; Tikka 2011, 163.
[12] LKA. KauKA. Toimintakertomus 1917 – 1918; Arponen & Tikka 1999, 51 – 52, 205 – 206.
[13] LKA. JuvKA. Ca:1. 24.11.1918, § 1.
[14] LKA. MusKA. Ca:3. 17.11.1917, § 2; Toimintakertomus 1917 – 1918.
[15] Keskisaari 2006, 10.