Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Maatyömiehestä tohtoriksi 7,5 vuodessa. (Etelä-Saimaa 17.2.1958)



Aimo Murtonen papin tehtävissä
1950-luvulla.

Selaillessani jälleen kerran vanhoja sanomalehtiä huomasin alla olevan artikkelin. Se kertoo miehestä, josta kuulin aikoinaan lukemattomia tarinoita. Nousu maatyömiehestä kielineroksi sekä hänen uskomaton muistikapasiteettinsa synnyttivät yhä uusia ja uusia tarinoita.

Kuulemani tarinan mukaan muistinero Aimo Edvard Murtonen (1924 - 1996) oppi venäjän junamatkalla Moskovaan. Kerrotaan, että Murtonen muisti kaikkien vastaantulevien autojen rekisterinumerot. Ja jos hän luki sivun hepreaa, hän muisti sen heti ulkoa.

Tässä muutamia lisää hänen opiskeluajaltaan:

Murtonen oli saanut täydet pisteet saksan kirjallisesta esittämisestä, mutta suullisessa tentissä hän meni sanattomaksi. Tätä ihmeteltäessä asiaa Murtonen totesi: "Olen lukenut tätä kieltä vasta viikon. Tarvitsen vielä toisen suullisen ilmaisun hallitsemiseksi." Lupa tähän myönnettiin. Murtonen tuli ja nappasi täydet pisteet myös suullisesta kokeesta.

Murtonen nähtiin Helsingin yliopiston kirjastossa nenä kiinni kirjassa. Ohikulkija kysyi, että ”mitäpäs luet”. Murtonen kertoi lukevansa nuolenpääkirjoitusta.” Mutta siinähän on kymmeniä tuhansia merkkejä”, tiedustelija kauhistui. ”Entä sitten”, vastasi Murtonen.

Alla Etelä-Saimaassa 17.2.1958 ollut artikkeli Murtosen väitöstilaisuudesta:

-----

Maatyömiehestä tohtoriksi 7,5 vuodessa



Ruusuissa on aina piikkejä, sanoi assyrologian professori Armas Salonen vastaväittäjänä loppulausunnossaan Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa, jossa lauantaina tarkastettiin fil.tri Aimo Murtosen väitöskirja ”Materiaalia esimasoreettisen heprean kielioppia varten I. Ns. palestiinalaisella punktaatiolla varustettuja liturgisia tekstejä ja psalminkatkelmia.” Vastaväittäjä kohdisti nimittäin paikka paikoin ankaraakin kritiikkiä tätä suurelta osalta kielitieteellistä tutkielmaa vastaan, joka oli Raamattua sivuavan aiheensa johdosta jätetty teologiselle tiedekunnalle. Prof. Salosella oli paljon huomauttamisen aihetta väitöskirja syntaktisista hataruuksista. niitä seulottiin lähes kolme tuntia, kunnes vastaväittäjä lopuksi totesi, että tri Murtonen on alan uranuurtaja Suomessa. Tekstien kääntäminen on ollut urotyö ja väitöskirjan arvoa kohottaa lisäksi useiden ennen julkaisemattomien käsikirjoitusten mukanaolo. Hyväksytty julkaisu merkitsee tärkeätä askelta esimasoreettisen heprean koko kieliopin tutkimiseen.

Maatyömiehestä tohtoriksi 7 ½ vuodessa itsensä lukeneen tri Murtosen väitöstilaisuus oli houkutellut uteliasta yleisöä, joka ei kuitenkaan jaksanut kuunnella filologista väittelyä loppuun saakka. Väkeä oli luentosali 12:ssa aluksi niin paljon, että tilaisuus jouduttiin siirtämään yliopiston pieneen juhlasaliin

-----
Vuoden 1954 Kuka kukin on kertoo mm. seuraavat tiedot Aimo Edvard Murtosesta
Murtonen, Aimo Edvard,  pastori, fil. lisensiaatti, Hki. – s. 3.6.1924, vanhemmat maatyömies Juho Edvard Murtonen ja Hilja Pauliina Viitanen. Murtonen oli avioitunut vuonna 1948 ja hänellä oli neljä lasta. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1947, suorittanut fil. kand. tutkinnon 1950, teol. kand. tutkinnon 1951 ja fil lis. tutkinnon 1952. Hän oli lisäksi Hankasalmen seurakunnan armovuoden saarnaajana 1951 – 1951 ja Joroisten seurakunnan kappalaisen apulainen vuodesta 1951. Lisäksi Murtonen oli toiminut urheiluseura Mouhijärven mallin puheenjohtajana vuosina 1946 – 1947 sekä julkaisseen teoksen A Philological and Literary Treatise on the Old Testament Divine  Names ’El, ’Æloah, ’Ælohim, and Yhwh .
----
Yritin koota tietoja Aimo Murtosen myöhemmistä elämänvaiheista, ja löysin seuraavat tiedot:
- Vihitty papiksi 1951
- Teologian lisensiaatin tutkinto 1954
- Helsingin ja sen ympäristön Rauhayhdistyksen työntekijä 1955 – 1956
- Rovaniemen Meltauksen vt. kappalainen 1956 – 1957
- Alatornion kappalainen 1957 – 1960
- Melbournen yliopiston vanhempi lehtori 1960 - 1961
. Melbourne yliopiston luennoitsija 1961 - 1965
- Melbournen yliopiston vanhempi luennoitsija 1965 – 1971
- Melbournen yliopiston henkilökohtainen ylimääräinen professori vuodesta 1972

Aimo Murtonen ensimmäinen avioliitto päättyi eroon vuonna 1968. Ensimmäisestä avioliitosta Murtosella oli kymmenen lasta. Vuonna 1968 solmitusta toisesta avioliitosta hänellä on yksi lapsi. Lisäksi Aimo Murtosella on lapsi suhteesta tunnetun australialaisen naisaktivistin ja kirjailijan Beatrice Faustin kanssa.
-----
Tässä listaa Murtosen julkaisuista:
Early Semitic. A diachronical inquiry into the relationship of Ethiopic to the other so-called South-East Semitic languages by A Murtonen( Book )
Hebrew in its West Semitic setting : a comparative survey of non-Masoretic Hebrew dialects and traditions by A Murtonen( Book )
Broken plurals; origin and development of the system by A Murtonen( Book )
A philological and literary treatise on the Old Testament divine names 'El, AElôah, AElohîm, and Yhwh by A Murtonen( Book )
Materials for a non-Masoretic Hebrew grammar by A Murtonen( Book )
The living soul; a study of the meaning of the word nœfœš in the Old Testament Hebrew language by A Murtonen( Book )
The appearance of the name YHWH outside Israel by A Murtonen( Book )
Materials for a Non-Masoretic Hebrew Grammar by A Murtonen( Book )
Materials for a non-Masoretic Hebrew grammar III : a grammar of the Samaritan dialect of Hebrew by A Murtonen( Book )
Hebrew in its West Semitic setting : a comparative survey of non-Masoretic Hebrew dialects and traditions by A Murtonen( Book )

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Tuohus. Lauritsalan kouluväen julkaisu



Tuohuksen kansikuva vuodelta 1965.
Eija Taina. VI a. Kaukaan kansakoulu
Vuosina 1964 – 1966 myös Lauritsalassa ilmestyi kouluväen kevätlehti. Sen kokoamisperiaate oli samanlainen kuin vuonna 1957 aloittaneen lappeenrantalaisen Opinsaunan. Lehdessä oli muutamia asiantuntija-artikkeleita. Ensimmäiseen numeroon kirjoittivat kansakoulutarkastaja Matti Linnaluoto, koululääkäri Enkkelä ja lääninrovasti Veli-Valio Kaukovaara. Linnaluodon kirjoitus ajankohtaisista koululaitoksen muutoksista oli Tuohuksen jokaisessa numerossa. Ensimmäisen vuosikerran toimituskuntaan kuuluivat päätoimittaja Timo Lahtisen lisäksi Helli Kivelä, Anja Pessi, Aarne Kotisalo, Armas Mielonen ja Uuno Pullinen. Valokuvat lehteen oli koonnut Esko Kivelä ja mainokset kerännyt Reino Saikkonen. Kustantajana oli 12.4.1944 perustettu Lauritsalan Opettajayhdistys. Pääkirjoituksessa Tuohuksen tehtäväksi todettiin kotien ja koulujen lähentäminen toisiinsa. Lehden tuotolla oli aikomuksena ostaa koululasten virkistykseen sopivaa materiaalia. Lehtisen hinta oli peräti yksi markka.

Tuohus oli koko ilmestymisensä ajan vahvasti Saipa-väritteinen. Ensimmäinen päätoimittaja oli paitsi opettaja, myös Saipan pelaaja. Vuoden 1964 numerossa oli kolmesivuinen, erittäin laaja ja perusteellinen haastattelu Saipan maajoukkuepelaajasta Yrjö Hakalasta. Vastauksena kysymykseen, kuka on Lauritsalan mielenkiintoisin henkilö, saatiin oppilailta lukuisa määrä Saipan pelaajia. Tässä muutama esimerkki:

- Leevi Ryhänen. Hän on poliisi ja jääkiekkoilija. Pelastanut kaksi ihmistä hengistä.
- Minä valitsen suosikikseni Lalli Partisen. Hän on hyvä kiekkoilija ja muutenkin puheissaan. Kerrankin hän sanoi, mailan lapa lautaa, varsi vaahteraa, ristiliitos yhdistää...
-Opettajista ei koskaan voi tietää, mitä he seuraavaksi keksivät, siksi he ovat niin mielenkiintoisia. Timo Lahtinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että hän pelaa jääkiekkoa ja on kertonut meille Yrjö Hakalasta ja muista huippukiekkoilijoita. Opettajana häneltä saa odottaa mitä tahansa ja milloin tahansa...
- Kauppalan mielenkiintoisin henkilö on Osmo Meilahti, ”Oskari”, jona hän itsensä poikien keskuudessa tuntee. Hän on pitkä mies ja hyvin toimelias. Nykyisin hän toimii Saipan junioreiden valmentajana ja pelaa Saipan reservijoukkueessa LaKissa.
 
Jääkiekkoilijoiden rinnalle nousivat ”tavallista kuolevaisista” mm. poliisi Tauno Nieminen, kauppalanjohtaja Leo Mether, kirkkoherra Veli-Valio Kaukovaara, pianotaiteilija Sohvi Korhonen, kauppalan ratamestari Antti Jokimies ja kansalaiskoulun 8 A-luokan huumorintajuinen luokanvalvoja Armas Mielonen.
Tuohuksen tunnuslause

Vuoden 1965 Tuohuksen päätoimittajana oli opettaja Juhani Partanen. Lehdessä kauppalanjohtaja Leo Mether valitteli kansakoulujen rakentamisen hitautta ja vaikeutta vaivalloisen byrokratian seurauksena. Lisäksi hän kertoi uudesta suunnitteilla olevasta Pikkalan kansakoulusta. Lehdessä jatkui vahva Saipa-panos, Lalli Partisen haastattelulla, jonka tekivät Lauritsalan keskuskansakoulun viidennen ja kuudennen luokan oppilaat. Vastauksista selviää, että Lalli on poikamies, haaveili aikoinaan lentäjän ammatista, ja että hän rakastaa kesäistä Saimaata sekä toimii Kaukaan tehtailla varastonhoitajana. Haastattelussa Lallilta kysyttiin lopuksi: Mitä voisit antaa neuvoksi tuleville jääkiekkotähdille? Tässä Lallin vastaus:

Pitää olla rehti ja reilu kaveri kaikkialla, valmentajiin pitää luottaa ja uskoa, elämäntavat pitää olla säännölliset ja harjoitella täytyy ahkerasti. Omasta kokemuksesta vielä: Ensin koulu ja sitten leikki.

Tuohuksen viimeinen numero ilmestyi vuonna 1966. Seuraavan vuonnahan Lauritsalan kauppalaa ei enää ollut. Lehden päätoimittajana oli opettaja Urho Mölsä ja sen teemana olivat 100-vuotias kansakoululaitos sekä 70-vuotta täyttäneiden Mustolan ja Kaukaan kansakoulujen historiat. Myös ”paperitelevisio" oli lukuvuoden puheenaihe. Syksyllä 1965 käynnisti Kansakoulun Kerhokeskus ”Kuvaruutu meidänkin kouluun” –toiminnan. Siinä jätepaperikeräyksellä hankittiin kouluille televisiovastaanottimia. Keräämällä 10 tonnia jätepaperia sai koulu Kerhokeskuksen kautta kotimaisen 23 tuuman television. Kouluhallitus hyväksyi hankkeen sillä ehdolla, että keräystyö tapahtui varsinaisen koulutyön ulkopuolella. Lauritsalassa asiasta innostui ensimmäisenä Lauritsalan kansakoulu, pian tarttui mukaan Mustola ja lopulta kaikki muut koulut. Paperit tuotiin kouluille vesikelkoilla, pulkissa, ahkioissa ja kottikärreillä, jopa autoilla. Pian olivatkin Lauritsalan koulu yhden uuden television omistajia, Kaukas ja keskuskansakoulu olivat saaneet kokoon kolme, Mustola ja kansalaiskoulu kaksi televisiota. Aiheesta kirjoittanut opettaja Kalevi Huikari totesi hanke oli vedonnut oppilaiden omatoimisuuteen, luonut yhteishenkeä sekä lisännyt kotien ja koulujen yhteystyötä. Myös vuoden 1966 Tuohus jatkoi ”Saipa-linjalla”. Tällä kertaa haastattelussa oli voimistelunopettaja Osmo Meilahti, joka toimi Saipan toiminnajohtajana, huoltajana ja valmentajana. Artikkelista ilmenee, että Meilahti oli paljasjalkainen lauritsalalainen ja aloittanut uransa Saipassa vuonna 1948 -jääpalloilijana.

Vuoden 1966 numerossa otettiin kantaa myös edessä häämöttävään kuntaliitokseen. Se ei juurikaan saanut oppilaiden ymmärtämystä. Tässä esimerkki:

- Suurkaupunki, on siinäkin ajatus! Ei siinä sittenkään niin älykkäitä valtion herrat ole kun metsästä tehdään kaupunki. Jos maalaiskylästä tehdään kaupunki niin aasista tehdään hevonen. Sitten verot nousee ja palkat laskee ja sitten on valtion herroilla mukavaa. (Jukka O., IVa)

Samalla tavalla kuin lappeenrantalaisten opinsauna, on myös Tuohus oivallinen kurkistusikkuna paikkakunnan koulu- ja muuhun elämään. Lauritsalan osalta tuo jäi vain turhan lyhyeksi ajanjaksoksi. Tässä lopuksi kakkosluokkalaisen Harrin kuvaus tippatädin eli terveydenhoitajan kohtaamisesta:

- Hän veti piikkinsä pahanhajuista ainetta. Hänellä oli nasevan näköinen pullo. Hän pyyhki ensin jalkani hyvin. Sitten hän I S K I tuon piikin minuun.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Opinsauna



Opinsaunan ensimmäisen numeron kansi vuodelta 1957. Kansikuvan oli piirtänyt opettaja Sinikka Pirkola.
Julkaisussa oli sama kansikuva myös vuosina 1958 - 1961, ainoastaan kannen väri vaihtui vuosittain.

”Lasten suusta totuus kuullaan”

Lappeenrantalaisen koulumaailman jokakeväisiä kohokohtia on jo kuudenkymmenen vuoden ajan ollut Opinsauna-nimisen julkaisun ilmestyminen. Lehden kustantajana on ollut ensin Lappeenrannan opettajayhdistys, sen jälkeen Lappeenrannan opettajien ammattiyhdistys ja nykyisin Opetusalan ammattijärjestön Lappeenrannan seudun paikallisyhdistys. Tämän vuosijulkaisun syntyhistoriaa muisteli opettaja Eino Jakonen Opinsaunan 30-vuotisjuhlanumerossa seuraavasti:

Olimme Kalle Kunnassalon päivillä 28.1.1957 Saimaanlinnassa, jossa muun turinan yhteydessä keskusteltiin kansakouluväen keväisestä juhlasta Kesäteatterissa. Ehdotin vieressäni istuvalle Väinö Knuutiselle, että annettaisiin kaikkien oppilaiden kirjoittaa määrätyistä aiheista, joista parhaat luettaisiin tulevassa kevätjuhlassa sinä aikana, kun siirryttiin ohjelmanumerosta toiseen. Aiheista, jotka olen unohtanut, kirjoitettiin. Sain kokoojan tehtävän. Vastauksia tuli niin runsaasti ja ne olivat niin hyviä, että sain ajatuksen lehden tekemisestä. Kävin tarkastajalta pyytämässä kesäjuhlarahaa, jos lehti tuottaisi tappiota. Hän lupasi rahaa ja oli muutenkin innostunut asiaan. Minun lisäkseni toimitukseen kutsuttiin Väinö Knuutinen, Toivo Haavisto ilmoitusten hankkijaksi, Sinikka Pirkola ja Eila Paakkinen. Mitä kukin teki, en muista. Pääsiäisloman aikana hakkasin käytännöllisesti katsoen yötä päivää juttuja lehteen.


Opinsaunan kansi vuodelta 1964. Sama kansipiirros oli vielä
vuoden 1965 Opinsaunassa. Sen jälkeen kansi on
vaihtunut joka vuosi.
Ensimmäinen Opinsauna-lehti painettiin Karjalan kirjapainossa 20-sivuisena. Päätoimittajana oli Eino Jakonen. Pääkirjoituksen kirjoitti toimitussihteerin tehtävistä vastannut Eila Paakkinen. Eino Jakosen muistelusta olivat jääneet pois toimituskuntaan osallistuneista opettajista Elna Iivanainen, Helge Nokkala ja Paavo Tammivuori. Myös opettaja Sointu Ruokosella on ollut merkittävä rooli alkuaikojen Opinsaunojen toimittamisessa. Julkaisu sai heti suuren menestyksen. Lehden myyntihinta oli 50 markkaa, josta voittoa kertyi kolmekymmentä markkaa kappaleelta. Opinsaunan päätoimittajina ovat olleet Eila Paakkisen lisäksi Eino Jakonen, Liisa Nikkilä, Sinikka Pirkola, Anja Immonen, Leena Maijanen, Sakari Kontunen, Hannu Takala, Mauno Forsman, Mirja Sipiläinen, Säde-Sylvia Verho, Timo Nurmi, Jyrki Ylärakkola ja Matti Matikainen. Vastaavanlaisia koululaisten tuotoksista koottuja julkaisuja ilmestyi vuonna 1986 maassamme kymmenkunta. Myös Lauritsalan kauppalan koululaisilla oli oma kevätjulkaisu. Tuohus-niminen lehti ilmestyi vuosina 1964 - 1966. Lappeenrantalaisten Opinsaunaa kehuttiin kuitenkin 1980-luvulla maan parhaimmaksi.


Selailemalla vanhoja Opinsaunoja huomaa nopeasti, että julkaisu antaa hyvän poikkileikkauksen siitä, mitä eteläkarjalaisessa koulumaailmassa ja muualla yhteiskunnassa on tapahtunut vuosikymmenten kulussa. Tapahtunut muutos näkyy myös oppilaiden käyttämässä kielessä, heidän piirtämissään kuvissa ja myös keskustelunaiheissa. Lehden keskeisen aineiston ovat alusta asti muodostaneet oppilaiden tuotokset. Julkaisun toimituskunta on pyytänyt opettajia kirjoituttamaan ja piirrättämään oppilaita sopimistaan aiheista. Usein annetut aiheet ovat samoja, joista on kouluvuoden aikana puhuttu joko valtakunnallisesti tai paikallisesti. Esillä ovat olleet muna- ja kanavuoret, peruskouluun siirtyminen, kuntaliitokset, koulujen rakentamiset ja lakkauttamiset, poliorokotukset, lama, saastuminen, luonnonsuojelu, presidentinvaalit, euro ja EU, poliitikot, urheilusankarit ja jopa Karjalan palauttaminenkin. Kansainvälisiäkään tapahtumia ei ole unohdettu. Neuvoja on annettu kansainvälisiin kriiseihin ja ohjeita ovat saaneet niin George Bush kuin Saddam Husseinkin. Aiheina ovat olleet myös He-Man ja Batman, pipot ja Lauritsalan Reikäenkeli, isä ja äiti, koti ja perhe. Merkittävin osa annetuista aiheista on ollut ikuisia nuorten ja lasten elämään, opiskeluun ja koululaitokseen liittyviä teemoja. Opinsauna-lehdissä on ollut paljon myös haastatteluja. Lehtinen on sisältänyt lukuisan määrän koulujen esittelyjä ja pieniä historiikkeja. Alkuvuosina mukana oli myös asiantuntija-artikkeleita. Koulutarkastaja Väinö Knuutinen kirjoitti sellaisen jokaiseen numeroon aina vuonna 1970 tapahtuneeseen menehtymiseensä saakka. Koulutoimenjohtaja Rauno Penttinen jatkoi perinnettä muutamana seuraavana vuonna.

Opinsauna lahjoitti keväällä 1963 soutuveneen koulujen kesäsiirtolaa varten.
Kuvassa venettä luovuttamassa Taikinamäen koulun pihalla vasemmalta
opettaja  Juhani Sipiläinen, talouspäällikkö Urho Pesonen, tarkastaja
Väinö Knuutinen ja opettaja Eino Julkunen.
Julkaisun hyvä menekki on taattu sillä, että innokkaat oppilaat kiertävät myymässä lehteä usein kulkien ovelta ovelle. Näin heillä on mahdollisuus pieniin lisäansioihin ja samalla oppia myyntityötä. Koska lehti on ilmestynyt jo kohta kuudenkymmenen vuoden ajan, on siitä tullut traditio, joka takaa sille tasaisen levikin vuodesta toiseen. Monen oppilaan omat isovanhemmat ja vanhemmat esiintyvät vanhojen Opinsauna-lehtien sivuilla kirjoittajina ja piirtäjinä. Julkaisusta saadut varat käytetään oppilaille jaettuihin stipendeihin. Viime vuosina stipendejä on jaettu noin 4500€ vuodessa. Vaikka tehokas myyntityö on ollut yksi lehtien suosion tae, tärkein syy siihen on ollut kuitenkin julkaisun sisältö. Samat asiat kiinnostavat koulumaailmassa sukupolvesta toiseen. Opettajat (ja varsinkin sijaisopettajat), kurinpito, oppiaineet ja kouluruoka, niistä puhutaan kouluissa aina. Kun tämä tapahtuu oppilaiden (ja opettajienkin) huumorin ja kommellusten ryydittämänä, on tulos taattu. Lasten kynästä ja suusta esiin pulpahtaneet viattomat, mutta niin rehelliset totuudet saattoivat joskus sekä itkettää että naurattaa. Mutta ne molemmat kuuluvat elämään, myös kouluelämään. Opinsaunan sivuille kootuissa tarinoissa, tuokiokuvissa, vitseissä ja sattumuksissa esiintyvät lukemattomat opettajat, mutta myös vahtimestarit, keittäjät, lääkärit, hoitajat, kauppiaat, taiteilijat, työmiehet sekä paikalliset kuuluisuudet ja joskus myös omituisuudet. Lehtien avulla on mahdollisuus – edes hieman – siirtyä ”aikakoneella” eteläkarjalaiseen pikkukaupungin tunnelmaan 1950- ja 1960-luvuilla, kasvavaan yliopistokaupunkiin 1980-luvulla tai vaikkapa kiivasta kouluverkkotaistelua käyvään, kansainvälistyvään 2000-luvun alun maakuntakeskukseen.

Lukemattomia ja lukemattomia hykerryttäviä arvioita ja kipeitä totuuksia on lasten kynistä vuosien varrella syntynyt. Niitä lukiessa ovat varmaan monet opettajat ja vanhemmat punastelleet. Vuonna 1962 kyseltiin lapsilta kuka on kaupunkimme paras ammattinsa taitaja:

- Minun isäni on ainakin hyvä työmies, mutta ei hän varmaankaan kaupungin paras työmies ole. Olen usein seurannut hänen työtään. Kyllä ihan sääliksi käy.
- Minusta meidän isä on kaupungin paras työmies. Meidän isän nimi on Onni. Minusta meidän isä on kivan näköinen ihminen hän on pitkä ja laiha vyötäröstään ja hänellä on tekohampaat.
-... kirvesmies on meidän isä. Koska hänellä on niin pitkät päivät, ei hän voi sitten paljon rähistä.. Mutta on hän mukavakin.
- Minun mielestäni lääkärit saavat välillä palkkansa liian helpolla. Joskus ne eivät sano muuta kuin suu auki ja tuhat markkaa. Minun mielestäni paras lääkäri on Lemola.
- Kaupunkimme paras on kaupungin johtaja. Kuulin kun hän piti puheensa. Hän osasi oikein paisuttaa sanojansa.
- ... laulaja on Pauli Helkiö hän vetää sooloja minkä kerkee vaikka se ei kunnon osaa vielä laulaa.

Samassa julkaisussa kyseltiin oppilailta ihmettelyn aiheita. Tässä muutama poiminta:

- Sitä minä ihmettelen, kun minulle aina sanotaan: Ei, ei.
- Minä olen aina ihmetellyt, että miten niin minä en muista läksyjäni, kun kotona osaan, mutta koulussa en muista milloinkaan
- Minä ihmettelen, miten tämä maalima on niin ihana.

Vuonna 1963 kyseltiin suosituinta lappeenrantalaista. Äänestyksen voitti moukarinheiton Suomen mestari Kalevi Horppu. Kolme seuraavaksi suosituinta olivat myös kaikki urheilumiehiä, nimittäin Otto Kestola, Lalli Partinen ja Rauno Ruotsalainen. Suosikkien kirjo oli kuitenkin laaja:

- Urheilun kannalta on Kalevi Horppu, mutta poliittisesti katsoen on Kansakoulun tarkastaja Knuutinen. Lapset pitävät hänestä, koska hän on mukava ja reilu. Hän käy usein tarkastamassa kouluilla onko siellä siistiä, ja osaavatko lapset läksyjään. Kun hän tulee, ei kukaan tiedä sitä niin moni pelästyy ja alkaa hosua ja yrittää siivota pulpettiaan, ja sitten meneekin kaikki tavarat sikin sokin. (Esko V lk)
- Suosituin on mielestäni opettaja Juhani Sipiläinen. Hän osaa järjestää asiat niin taitavasti, ettei niitä tavallinen ihmisjärki pysty selvittämään. Tavallisesti opettajia sanotaan vähän keljuksi olennoiksi, mutta hän ei ole sitä lainkaan. (Timo IV lk)
- Valokuvaaja Rumpu. Kun kolari sattuu on Rumpu jo ottamassa kuvia vaikkei autoilija itsekään ole kerennyt autosta ulos. Rumpu on aina tuntia ennen kolaria kyttäämässä kamerat valmiina (Mikko VI lk)

Oppilaiden aineista poimittua:
1962
- Meillä on vain hyvin pieni metsä. Siellä ei kasva kuin yksi kuusi ja sekin on mänty.

Tunneilla lausuttua:
1962
Pekka ei saanut kuin pihisevää ääntä kurkustaan.
Opettaja: Siinä kolmannessako erässä sinun äänesi meni?
Pekka kuiskaa: Nii, sillo ko Saipa tasotti.

Vuoden 1963 opinsaunassa vastattiin kysymykseen, mitä eroa on kaupunkilaisella ja maalaisella. Tässä muutamia eroja:

- Vielä tänäkin päivänä on maailmassa kaksi heimoa kaupunkilaiset ja maalaiset.(Irmeli IV lk)
- Maalaiset ovat paksuja ja kaupunkilaiset laihoja. Markku V.
- Hän kumpi on enemmän syöneen näköinen on maalainen ja tämä kärsineen näköinen on kaupunkilainen.
- Jokaisessa koulussa (maalla) ei puhuta kirjan kieltä. Johtuu siitä että oppilaat puhuvat murretta murre tarttuu helposti opettajiin. (Timo V lk.)
- Maalainen niistä nenänsä pellolle, mutta kaupunkilaisella ei ole peltoa niin, ne niistävät nenäliinaansa. (Seija II lk.)
- Maalaiset taluttavat lehmiä kaupunkilaiset taluttavat koiraa. (Liisa II lk.)
- Maalaiset katselevat illoin ikkunasta maisemia. Sen sijaan kaupunkilaiset katsovat televisiota. (Arto IV lk.)

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”


Lappeenrannan ensimmäisen kansakoulun
johtokunnan pöytäkirjat
Otsikossa oleva "kansanviisaus" ymmärrettiin pitkään niin, että ilman ruumiillista kuritusta lapsista ja nuorista kasvaa kunniattomia/kunnottomia aikuisia. Tällainen käsitys vallitsi myös koululaitoksessa.

1800-luvun loppupuolella vahvaksi pedagogiseksi virtaukseksi tuli maamme kansakouluissa herbart-zilleriläinen koulukunta.  Siinä opettajan oli pyrittävä kehittämään oppilas niin ymmärtäväiseksi, että tämä omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan teki oikein. Tämä oli ihanne, joka ei kuitenkaan käytännössä toteutunut. Maamme kansakouluväen selvä enemmistö, puhumattakaan kansamme ”syvistä riveistä”, oli vielä 1900-luvuin alussa selkeästi ruumiillisen rangaistuksen kannalla. Kun tuusniemeläinen opettaja J.T. Heiskanen ehdotti yleisessä kansakoulukokouksessa vuonna 1911 ruumiillisen rangaistuksen poistamista, vain muutamat opettajat kannattivat hänen ehdotustaan.  Olihan julkiset raipparangaistuksetkin oli poistettu maamme rikoslainsäädännöstä niinkin myöhään kuin vuonna 1889. Sanomalehdissä oli kuitenkin ajoittain kirjoituksia, joissa vaadittiin ”vitsan vallan” poistamista. Monet kasvatusteoreetikot näkivät ruumiillisen kurituksen haitallisena. Suomalaisen koulujärjestelmän keskeiseksi uudistajaksi Uno Cygnaeuksen jälkeen nousseen August Mikael Soinisen (1860 – 1924) mukaan ruumiillista rangaistusta käyttävä opettaja teki huonon palveluksen kasvatustyölle. Ruumiinrangaistus olikin jo kielletty joissakin kansakouluissa, mm. Viipurin, Oulun, Helsingin suurissa kansakouluissa ja Lahden kansakoulussa, tai se oli sallittu vain koulutarkastajan luvalla.

Johtavien suomalaisten kasvatusteoreetikkojen ja monien kasvatusalan virkamiesten keskuudessa toivottiin yleisesti kurinpitolainsäädännön muuttamista tältä osin. Tämä tapahtuikin nopeasti 1910-luvulla parin vuoden kuluessa. Vuonna 1911 kansakoulutarkastaja Hjalmar Basilier (1857 – 1927) totesi, että kansakouluopettajien tulisi olla asiassa edelläkävijöitä ja kypsiä ruumiillisen rangaistuksen poistamiseen. Samana vuonna tehtiin valtiopäiville anomus (Anomusehdotus n:o 58/1911) ruumiinrangaistuksen poistamisesta kouluissa. Kansankoulutarkastajat esittivät kokouksessaan vuonna 1912, että ”vitsan valta” poistettaisiin vihdoinkin virallisesti. Kouluylihallitus puolestaan katsoi, että ruumiillinen kuritus oli tarpeellista silloin, jos opettaja ja johtokunta sitä yhdessä vaativat, ja jos vanhemmat sen toimeenpanivat. Eduskunnan sivistysvaliokunta asettui mietinnössään kannattamaan tehtyä anomusta, jonka eduskunta sitten hyväksyikin. Ruumiillisen kurituksen kansakouluissa kieltävä asetus annettiin 24.6.1914. Vaikka lainsäädäntö muuttuu, toiminta arjen tilanteissa jatkuu usein pitkään samoja vanhoja latujaan. Näin kävi myös kouluissa käytetyn ruumiillisen rangaistuksen suhteen. Siihen turvauduttiin vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. ”Nostin minä muutaman oppilaan seinällekin, kun mikään puhe ei tehonnut”, kuten eräs lappeenrantalainen rehtori muisteli kirjoittajalle.

Oppikoulussa oli käytössä yhdeksän luvallista rangaistusta, jotka olivat:
1. Varoitus ja nuhtelu luokkalaisten edessä,
2. eroittaminen tovereista,
3. muutto alimmaiseksi luokassa,
4. jälkeenpito koulussa viikon lopulla,
5. nuhtelu ja moite koulun kokoontuneiden opettajain ja nuorison läsnä ollessa,
6. aresti eri huoneessa eli karcerissa,
7. kehoitus koulusta lähtemään,
8. karkoitus oppilaitoksesta vissiksi lyhemmäksi tahi pitemmäksi ajaksi,
9. karkoitus ikuiseksi ajaksi.

Neljää ensimmäistä rangaistusta saattoi käyttää jokainen opettaja, rangaistuksia 5 -8 oppilaitoksen rehtori yhdessä luokanjohtajan kanssa ja karkotus ikuiseksi ajaksi voitiin tehdä vain opettajakunnan yhteisellä päätöksellä. Rangaistus numero seitsemän voitiin korvata joko holhoojan tai rehtorin antamalla ruumiillisella kurituksella. Jos sen seurauksena oli havaittavissa ”parannus”, jäi eroamiskehotus sikseen. Kun ruumiillinen kuritus kiellettiin valtion ylläpitämissä ja kannattamissa kouluissa asetuksella vuonna 1914, sen soveltaminen eroamiskehotuksen sijasta kumoutui. Se ei kuitenkaan poistanut käytäntöä, jossa kotona annetulla kurituksella korvattiin koulussa annettu ankara rangaistus. Oppikoulun käyttämistä rangaistusmuodoista oli merkittävä yllä mainittu karsseri. Karsseriin eli eräänlaisen koulun vankilaan / putkaan voitiin tuomita enintään 14 vuotta täyttäneitä oppilaita korkeintaan kolmeksi päiväksi. Karsserissa oltiin klo 8 – 20:n välisenä aikana, yleensä neljä – kuusi tuntia päivässä. Karsserirangaistus oli voimassa aina 5.5.1972 annettuun koulujärjestyksen muutokseen asti. Sen soveltaminen oli tosin sotavuosien jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla harvinaista.

Mielenkiintoista on huomata, että Lappeenrannan
ensimmäisen suomenkielisen kansakoulun
varhaisimmat pöytäkirjat on kirjoitettu på svenska


Ruumiillinen kuritus ja karsserirangaistus olivat käytössä myös lappeenrantalaisissa kouluissa. Lappeenrannan yhteislyseoon rakennettiin karsseri ullakolle ensimmäisen laajennuksen yhteydessä vuonna 1907. Karsseri oli vuosittain käytössä muutamia kertoja, yleensä puoli päivää eli kuusi tuntia. Rangaistu oppilas vietti nuo tunnit pimeässä kopissa syömättä. 1920-luvulla karsserirangaistuksen aiheuttivat mm. dynamiitin varastaminen, röyhkeä ja sopimaton käytös, ilkivalta ja pitkäaikainen luvaton poissaolo. Seuraavalla vuosikymmenellä puolenkymmentä poikaoppilasta joutui karsseriin ravintolassa oleskelemisesta. Vuonna 1914 kielletyn ruumiillisen rangaistuksen kitkemisessä riitti vielä kansakouluntarkastajilla pitkään työtä. Joissakin tapauksissa rangaistuksissa oli kyse paitsi julkisesta nöyryyttämisestä myös jopa pahoinpitelystä. Toisaalta on hyvä muistaa, että lasten fyysisen kurittamisen kieltävä laki tuli voimaan vasta vuonna 1984, eli 70 vuotta myöhemmin kuin kouluissa. Alla muutamia pöytäkirjoista poimittuja rangaistusten soveltamisia:

----------
Lappeenrannan kaupunginarkisto. Kansakoulun johtokunnan arkisto. Ca.1. Pöytäkirjat.

1.10.1878, § 1
Kun walmistuskoulun oppilas K. L. on jo tätä ennen huonosta käytöksestään saanut monta helpompaa rangaistusta, vaan ei niistä ole ottanut vähääkään parantuakseen, niin päätti Johtokunta  wiime kokouksessa rangaista häntä 12 tunnin arestissa pidolla. Mutta tätä päätöstä täytäntöön pannessa, nousi satulamaakari W. vastustamaan sanoen itseänsä L:n holhojaksi ja kopeasti väitellen ettei mainittua poikaa saa koulun kopissa pitää eikä myöskään eroittaa koulusta, tunkeutuen tällä tavoin ikäänkun koulun hallitsiaksi. Johtokunta haetutti W:n saapuville vielä tarkemmin kuulustellakseen hänen mielipidettään asiassa, vaan kun hän samalla uhmalla vastusti Johtokunnan määräämää rangaistusta ja oli peräti tyytymätön siihen, niin suostui Johtokunta yksimielisesti viime kokouksessa tehdyn päätöksen mukaan eroittamaan tänä päivänä L:n iäksi koulusta.

8.12.1881, § 3
Johtokunta päätti rangaista työmies P:n poian Robertin, joka oli varastanut rouva F:n kultaisen lakkarikellon sekä tutkia josko F:n pikku Kalle, joka, niinkun Robert P., käy lapsitarhassa, on ollut myös asiaan syypää. Siinä tapauksessa, jos Kalle F. syylliseksi havaitaan, vaaditaan hänen äitinsä häntä kurittamaan, mutta jollei äiti sitä tekisi, niin pidetään poika silloin koulusta eroitettuna. P:n poian kuritustavan ja laadun määrääminen jätettiin tohtori Ilmonin ja opettaja J. Pelkosen huoleksi. Sama on seuraus Robert P:lle elleivät vanhemmat antaisi häntä johtokunnan käsiin. Koulun loppujuhlasta kielletään P.  ja F. silloin, jos syylliseksi havaitaan.

5.3.1883, § 1
Poikakoulun oppilas A. S., joka jo tätä ennen on tehnyt itsensä syylliseksi moneen rikokseen ja nyt viimeksi varkauteen, päätettiin eroittaa täksi lukukaudeksi koulusta sekä vaatia vanhempiansa antamaan jonkun Johtokunnan jäsenen läsnäollessa ruumiillisen rangaistuksen. Ellei mainittua kuritusta annettaisi, pidetään hän siinä tapauksessa ijäksi eroitettuna.

-------

Lappeenrannan kaupunginarkisto. Kansakouluntarkastajan arkisto. Ca. Kuulustelu ym. pöytäkirjat 1937 – 1961. 

Ote vuodelta 1937:
P. ja muut pojat kertoivat, että jokaista II luokan poikaa on seisotettu korokkeen reunalla. Syy seisottamiseen on ollut milloin väärä vastaus, väärin lasketut laskut tai kirjoitusvirheet tai kuiskaamiset toverille. Tukistaminen on vieläkin yleisempää. Tuon tuostakin sattuu, että opettaja A. kurittaa heitä joko karttakepillä tai hakaviivoittimella. Iskut annetaan takapuoleen ja samalla opettaja sanoo ottavansa housunmittaa.

Ote vuodelta 1945:
IV B-luokan oppilas E.V. kertoi, että opettaja käski hänen pyytämään kotoaan luvan, jotta opettaja saisi häntä tukistaa. Hän oli tuonut kirjallisen luvan ja häntä oli sitten muutamia kertoja tukistettu, kun oli ollut vallaton.

Ote vuodelta 1954:
Oppilas E.R. kertoo: Opettaja ottaa aina niskasta kiinni takaa päin ja puristaa kovasti. Tämä on tapahtunut useita kertoja ja eilen maantietotunnilla viimeksi. Hän otti meitä pari poikaa, jotka emme osanneet läksyjämme ja sanoi: Jos minä lyön teidät yhteen, niin tytöt saavat korjata imupaperilla tähteet