Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

maanantai 31. elokuuta 2015

Lemi - onnellisten asukkaiden kunta

Lemin kirkon kellotapuli heinäkuussa 2015
Helsingin Sanomien paperiversiossa oli tänään laaja artikkeli otsikolla Onnen salaisuus löytyy Lemistä (se löytyy kylläkin LemiLTÄ). Myös lehden nettiversiosta löytyy kaksi artikkelia:

Ruotsikieliset kunnat jyräsivät HS:n onnellisuusvertailussa, mutta sekaan kiilasi lupsakka Lemi
ja
Korsnäs on Suomen onnellisin kunta – katso oman kuntasi sijoitus HS:n vertailusta


Siinä vertailtiin eri kuntien asukkaiden onnellisuutta. Mittareina olivat
1. Masennuslääkkeiden syöminen
2. Lastensuojelun tarve
3. Sairauspäivärahan saaminen

4. Humalassa tai huumeiden vaikutuksenalaisena tehdyt rikokset

Näillä kriteereillä onnellisuuden paremmusjärjestys on seuraava:

1. Korsnäs  2. Pyhäntä 3. Vöyri 4. Karvia 5. Närpiö 6. Kauniainen 7. Luoto 8. Kumlinge 9. Maalahti 10. Ypäjä 11. Koski 12. Miehikkälä 13. Mustasaari 14. Lemland 15. Lemi

Vertailussa menestyivät ruotsinkieliset kunnat, kärjessä Korsnäs,  jälleen erittäin hyvin. Niin menestyivät myös eteläkarjalaiset kunnat, kahta poikkeusta lukuunottamamatta. Hesari oli haastattelut onnellisuustutkija Antti S. Mattilaa, jonka mukaan
"Lemin salaisuuden täytyy olla sama kuin ruotsinkielisen Pohjanmaan pikkukuntien. Siellä on verkostot kunnossa ja ihmiset huolehtivat toisistaan. Ilman sitä on turvattomampi olo."
Lähikunnista korkeimmalle, jopa siis Lemin edelle sijalle 12,  pääsi Miehikkälä. Savitaipale on myös onnellisten asukkaiden kunta, sillä se on sijalla 21, sija 48 kertoo myös taipalsaarelaisten oleva melko onnellisia. Ruokolahti on sijalla 58, Luumäki löytyy sijalta 67 ja Lappeenrantakin on tässä vertailussa pärjännyt hyvin eli on 84. sijalla. Eteläkarjalaisista kunnista menestyi vertailussa erittäin hyvin myös Parikkala sijaluvullaan 40. Sen sijaan Rautjärvi löytyy vasta sijalta 199 ja Imatra sijalta 243. Vertailun vuoksi kerrattakoon isojen kaupunkien menestys. Helsingin sijaluku oli 228, Turun 235 ja Tampreen 267.

Näin eteläkarjalaisena ja lähes lemiläisenä voin todeta, että tämän vertailun tulos on ehdottomasti OIKEAN suuntainen. Täällä on HYVÄ asua!
HYVÄ LEMI ja ETELÄ-KARJALA!

perjantai 28. elokuuta 2015

Lestadiolaisuus ja tupakointi

Lestadiolainen herätysliike on asennoitunut ehdottoman kielteisesti alkoholiin. Sama linjaus on tehty myös muihin huumaaviin aineisiin - paitsi tupakkaan. Niinpä lestadiolaisten keskuudessa tupakointi on edelleen varsin yleistä. Ainakin yksi yritys on tupakoinnin tuomitsemiseen paheena tehty jo vuonna 1909 Torniossa ja Haaparannalla pidetyissä suurissa kokouksissa, mutta sai siellä täystyrmäyksen.

Tässä on suora lainaus Kotimaa-lehdestä no 102/ 20.10.1909. Artikkeli kertoi vanhoillislestadiolaisten  suurista kokouksista Torniossa ja Haaparannalla lokakuun 4. - 7. päivinä 1909.

.... Samoin käsiteltiin heti Kestilän alustama:
Tupakinpolttopaheesta kristittyjen keskuudessa
Yhä yleisemmin suomen kristittyjen keskuudessa on tupakinpoltto kirkastunut synniksi. niinpä esimerkiksi vapaakirkollisten ja metodistien seurakuntiin kuuluminen edellyttää, että jäsen muiden julkisten syntien hylkäämisen ohella on luopunut myöskin tupakinpoltosta. Vähimmän tai ei ollenkaan tämä katsantokanta on saanut kannattajia lestadiolaisten vanhoillisessa suunnassa. Tämä johtunee siitä, ettei Laestadius itsekään joko voinut vapautua tupakinpolttopaheesta, tai se ei ollut kirkastunut hänelle synniksi. Kun keskustelukysymyksen ehdottaja muutamin sanoin mainitsi, kuinka yleinen tämä pahe on uskovaisissa miehissä ja naisissa, niin syntyi kokouksessa melkoinen hälinä. Puheenjohtajan oli vaikea palauttaa hiljaisuutta. Kysymys heti hyljättiin pöytäkirjaan merkitsemättä.
...
Tätä keskustelusta ei löydy riviäkään kyseisen kokouksen virallisesta painetusta pöytäkirjasta.

Johannes Häyhän "Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista"

Johannes Häyhä
Kuten aikaisemmassa blogikirjoituksessani 1.6.2015 kerroin, tein toukokuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2015 kierroksen Simpeleen ja Rautjärven seudulla. Pysähdyin myös Rautjärven komealla kirkolla, jossa kirkon vasemmalla puolella seisoo Johannes Häyhän muistopatsas, jonka on pystyttänyt 17.6.1989 Häyhän sukuseura. Johannes Häyhä oli opettaja ja kirjailija, joka keräsi eteläkarjalaista kansanperinnettä ja julkaisi keräämänsä aineiston pohjalta lukuisia teoksia. Niissä avautuu rikkaana seudun sellaisena, kun sitä elettiin 1700- ja 1800-luvuilla Rautjärven, Jääsken, Hiitolan, Kurkijoen, Antrean, Kirvun, Parikkalan ja Joutsenon pitäjissä. Häyhän teokset otettiin aikanaan innostuksella vastaan. Kuvaelmissa viehätti sekä kansanperinne että juonellinen kaunokirjallinen ilmaisu. Häyhän kirjat painettiin aikoinaan fraktuuralla, joka  teki niistä nykylukijalle vaikeasti luettavia. Niinpä Häyhän sukuseurassa heräsi vuonna 1981 ajatus kirjojen  uudellen painattamisesta. Vuonna 1982 sukukokous hyväksyi tämän yksimielisesti. Kirja Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana kahtena niteenä: Vuodenajat ja Perhe ja kylä

Poimin alle näytteeksi ensimmäisestä niteestä Vuodenajat Johannes Häyhän lapsuutta ja kouluvuosia kuvaavan osan. Tämä kirjoitus on Johannes Häyhän omaeläkerrasta vuodelta 1897. 1800-luvun puolivälissä oli lahjakkaankin pojan koulutielle lähtö riippuvainen siitä, löytyikö sille vaikutusvaltainen tukija. Johannekselle sellaiseksi tuli Ilmeen hovin isäntä Rafael Tavast. Ilman Tavastin tukea ja ennen kaikkea Johannes Häyhän innostusta suomalaisen ja eteläkarjalaisen kansanperinteen kuvaukset olisivat huomattavasti köyhempiä.



Johannes Häyhän omaelämäkerta vuodelta 1897 (alku)

Vuonna 1982 Johannes Häyhän kuvaelmista
otettiin uudet painokset kahtena niteenä. Tässä ensimmäisen
niteen kansi


Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä, Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.

Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin, erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.

Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: ”Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan.” Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.

Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.
Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.

Vuonna 1982 ilmestyneen kirjan ensimmäisen niteen
Vuodenajat
takakannen teksti
Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.

Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huuta van äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoma kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.

Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: ”Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa.” Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.

Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia ”harakanvarpaita” . Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväs-pussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.

Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan ”nuorelle herralle”, ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.

Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: ”Oppisit ehk’edes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia.” Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.

Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.
Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun. Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni, joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin. Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: ”Nyt rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan.” Isänikin oli kovin liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.

Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran, sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle. Tuomas-setäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään. Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.
Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856 ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa, olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin, ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja luteiden kanssa.

Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: ”Tässä on nyt se maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi.” Minua harmitti ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen. Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.

Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik Stählberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin luettiin ruotsia. Uskontoja matematiikka olivat mieliaineitani. Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856...

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Lemin Urolan uhrikivi


Lemin Urolan uhrikivi kylätien vieressä
Uhrikiven päällä on selkeästi näkyvissä
siihen kaiverrettuja kuppeja

Lemin lenkin ehdottomiin kuvauskohteisiin kuului jälleen uusi kivi. Nimittäin kunnasta löytyy myös muinaisia uhrikiviä.  Lemin Urolassa, Urolantien varrella, Keskitalon maalla on tien vieressä komea kivi, jonka yläpinnalla on yhteensä 15 uhrikuoppaa. Rapakivi on kooltaan  1,5 x 4,3 x 2 metriä. Uhrikivi tuli tutkijoiden tietoon vasta vuonna 1977, kun paikallislehti Yhteissanomat julkaisi siitä kirjoituksen. Kivi on uhrikiville luonteenomaisesti keskellä viljelysmaisemaa.

Uhrikiviä on kautta aikainen selitetty yhdistämällä ne primitiiviseen kaskiviljelyyn ja istutuskepin käyttöön. Kuopat kuvaisivat kaivinkepillä tehtyjä kuoppia, joihin kylväminen tapahtui. Kuoppien tekemiseen uskottiin avaavan tien maan hedelmälliseen kohtuun ja jyvien, rasvan tms. sijoittaminen kuoppaan symbolisoi viljan kylvämistä maahan. Kuopat ovat siis hedelmällisyyden merkkejä. Mikäli ne ovat siis jo primitiivisen kaskiviljelyn ajalta, ne ovat peltoviljelyä ja kyläasutusta edeltävältä ajalta eli rautakaudelta.
 

Suomessa kuppikiviä on löytynyt varsinkin maan länsi- ja eteläosista. Suomesta tunnetaan yhteensä yli 350 kuppikiveä. Niiden käyttö on jatkunut historialliseen aikaan, syrjäisillä paikoilla jopa 1900-luvulle saakka. Tällöin niiden käyttö on liittynyt esimerkiksi sairauksien parantamiseen. Suomesta löytyneitä kuppikiviä pidetään pääasiassa rautakautisina, mutta osin myös keskiaikaisina.
Lähikuva Urolan kuppikiven yhdestä kupista

Kivien kuoppien merkityksestä on monenlaisia oletuksia ja suomalaisia kansanperinteitä. Usein kivet ovat olleet uhripaikkoja. Uhreja, kuten viljaa, jätettiin kiven koloihin suvun vainajille, haltijoille tai maahisille sato- ja pyyntionnen toivossa. Jotkut uskoivat, että kuoppiin jääneellä sadevedellä on parantava vaikutus. Loitsuissa karkotettiin kipuja ja vaivoja kivien reikiin.

Vainajien uskottiin vaikuttavan ihmisten jokapäiväiseen elämään, viljan kasvuun ja karjan menestykseen. Kylillä ja suvuilla oli omia pyhiä paikkoja, joissa vainajille uhrattiin menestyksen saavuttamiseksi.  Uhripaikkoja ovat olleet haudat sekä kuppikivet ja -kalliot, jotka sijaitsivat usein rautakautisissa kalmistoissa ja vanhojen viljelysmaiden reunoilla.  Hedelmällisyysriitissä kuppikiviin on uhrattiin mm. viljaa.

Urolasta, Vanhan Keskitalon pihapiiristä, löytyi myös toinen kuppikivi vuonna 2008. Sen kuvaaminen sai tällä kertaa jäädä odottamaan parempaa tilaisuutta.

Post scriptum artikkeliin "Veriteko Savitaipaleella" (Päivitetty 29.2.2016)


29.2.1884 ammuttiin viipurilainen nikkari Emanuel Välikangas Savitaipaleen Karhulan kylässä tässä pihapiirissä. Nykyinen rakennus on pystytetty sotavuosien jälkeen
Kiertelin 16.8.2015 pyörälläni Savitaipaleella niillä kylillä ja kujasilla, jossa sattuivat 131 vuotta sitten blogikirjoituksessani (28.12.2014 ) kuvatut traagiset tapahtumat. Tienviitoissa ja teiden nimissä vilahtelivat tutut nimet: Karhula, Vasara, Laakko, Nikkilä, Säänjärvi ja Tikka. Mäkinen alue sijaitsee Säänjärven, Säynjärven, Kurkijärven ja Valkjärven välisillä kannaksilla. Pellot ovat olleet kivisiä ja maatilat pieniä. Niinpä suuri osa maatilarakennuksista on nykyään joko kesäasuntoina tai hylättyinä. Entiset suurella vaivalla raivatut pellot kasvavat turhan usein sakeaa metsää.
Nykyisen talon kupeessa on näkyvissä ilmeisesti vanhan koulurakennuksen kivijalkaa.

Niin hiljainen oli kylätie ja sen varressa olevat pihapiirit, että en nähnyt ulkona kuin yhden ihmisen Nikkilän kylässä. Tämä isäntä oli juuri palannut pyöräretkeltä. Hän kertoi olevansa evakoita "Säkjärveltä" ja perheen muuttaneen kylälle vuonna 1948. Kylänseudun historiasta kaukaa menneisyydestä hän ei osannut sanoa mitään. Häneltä sain kuitenkin hyvän vihjeen henkilöstä, jolla voisi raottaa edes hieman menneisyyden verhoa. Koluttuani Nikkilän, Laakon ja Vasaran kylät saavuin Karhulan kylään. Onnistuin löytämään myös henkilön, josta Nikkilän kylässä tapaamani isäntä oli vihjannut.
 

Näkymää entiselle Karhulan kansakoulun mäelle
Uutinen Karhulan tilan ostosta:
Etelä-Savo 1.7.1920.
Tämä informanttini tarinoi auliisti, mitä tiesi vuoden 1884 tapahtumista. Hän kertoi kuulleensa, että entisellä Karhulan koululla oli tapettu aikoinaan saarnamies. Erimielisyyttä oli ollut siitä, saako eräs emäntä osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen, jonka järjestäjinä oli lestaatiolaiset. Enempää hänkään ei tiennyt. Vaikka yli 130 vuotta sitten tapahtuneesta oli jäänyt vain näin ohut ja vähäinen muistitieto, tiesi informanttini kuitenkin kertoa, mitä tuolle entiselle Karhulan koulurakennukselle ja ampumisen tapahtumapaikalle oli tapahtunut viime vuosikymmeninä. Kunta oli Yhteissanomien lehtiartikkelin ja perimätiedon mukaan ostanut David Rusthollkarhun talon pakkohuutokaupasta ja siitä tehtiin Säänjärven koulupiirin kansakoulu. Tämä tieto osoittautui kuitenkin väärksi. Selaillessani vanhoja Etelä-Savo-lehden numeroita, silmiini osui ensin uutinen Säänjärven koulun perustamisesta (Etelä-Savo 24.2.1920) ja myöhemmin (Etelä-Savo 1.7.1920) uutinen Karhulan tilan ostamisesta. Sen mukaan kunta ei ostanut sitä suinkaan pakkohuutokaupasta, vaan asessori B. Fagerströmiltä ja sotatuomari A. Fagerströmiltä. Hinta oli 150 000 markkaa eli nykyrahassa 62 300€. Milloin ja miten  tila oli joutunut Fagerströmeille jää vielä - tässä vaiheessa - arvoitukseksi.

Karhulan tila sen rakennukset toimivat koulutehtävässä ilmeisesti vielä ainakin vuonna 1938.
Koulupiirin nimikin muutettiin koulun sijainnin takia Säänjärvestä vuonna 1926 Karhulan koulupiiriksi. Kun Säänjärvelle valmistui uusi koulurakennus, muutettiin koulupiirin nimi vuonna 1948  takaisin Säänjärven piiriksi. Kunta luovutti Karhulan tilan sotien jälkeen evakkoperheelle, joka rakensi tilalle uuden rakennuksen. Nyt tuokin ulospäin hyvässä kunnossa oleva rakennus on tyhjillään. Kävin pihapiirissä ottamassa muutamia valokuvia ja kuulostelemassa, vieläkö pihapiirissä kummittelee. Tosin sen tutkimiseen ei ollut paras mahdollinen sää, kun aurinko paistoi iltapäivällä pilvettömältä taivaalta. Paikalla ei kuulunut kuin tuulen huminaa. Lupasin itselleni kuitenkin palata paikalle uudestaan viimeistään helmikuun lopulla eli 29.2.2016.

 -----------------------------------------------------------------
Näkymä Emanuel Välikankaan ampumispaikalle 132 vuotta tapahtumien jälkeen

Kuten aiemmin lupasin blogikirjoituksessani, palasin rikospaikalle sen vuosipäivänä. 
E
li
raportti vierailusta Savitaipaleen Karhulan kylässä 29.12.2016, tasan 132 vuotta Emanuel Välikankaan kuolemaan johtaneen ampumistapauksen jälkeen:

Ajelin hiljakseen Säänjärven ja Karhulan kyläteitä suuntana entinen Karhulan koulun mäentöyräs. Ulkona oli muutama aste pakkasta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli mitä hienoin kevättalven päivä. Kiertelin ampumispaikalla, siellä nykyisin seisovan rakennuksen pihapiirissa. Koputtelin myös ulko-oveen, sillä rakennuksen edessä oli myös melko tuoreita kengänjälkiä. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan. Ulkona ei kuulunut kuin tuulen huminaa ja auringon lämmittämältä räystäältä tippuvan veden ääntä. Kauempaa kuului ajoittain myös kevätauringon innoittamien lintujen sirkutusta. Aaveita ja haamuja ei näkynyt missään, eikä mäentöyräällä seisovan rakennuksen nurkissa paukkunut kolissut tai tömissyt. Kyläaukealla vallitsi rauha, edes moottoririsahan, -kelkan tai traktorin ääni ei sitä katkaissut. Vierailuni aikana yksikään auto ei kulkenut ohi. Sekä kesäisen käyntini että talvisen pysähdykseni aikana paikka on näyttänyt vain aurinkoisen, valossa kylpevän minänsä. Varjoisa ja pimeä puoli on toivottavasti jäänyt lopullisesti kellastuneisiin asiakirjoihin arkistoissa.


Kohtalokas pihapiiri puitten takana

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Lemin "isokivi"

Lemin "isokivi" elokuussa 2015
Lemin "isokivi" on 7,2 metriä korkea rapakivestä koostuva siirtolohkare

Kuten jo Lemin kiikkuvasta kivestä kertoessani totesin, ei Lemillä ole pulaa siirtolohkareista. Niistä suurin on
Sairalan kylän pellolla, osoitteessa Sairalantie 635. Kävin Lemin kotiseutumatkalla 16.8.2015 senkin tarkastamassa. Lusikkalahdentien ja Sairalantien risteyksessä on opasviitta, joka johtaa muutaman kymmenen metrin päähän kivelle. Peltomaiseman keskellä seistä nakottaa tuo 7,2 metriä korkea siirtolohkare.

Kivi on helposti murenevaa rapakiveä, joten sen päälle kiipeäminen vaati varovaisuutta. Kiipesin kuin kiipesinkin kiven päälle. Koska kylä sijaitsee pitäjän pohjoislaidalla vaikuttaa se olevan, ainakin Lappeenrannasta katsottuna, etäällä.  Tästä johtunee  sanonta: "Lemi etäelt iso kive takoa". Paikallinen Lions Club on ottanut "isonkiven" nimikkokivekseen, jonka kunniaksi kiven kylkeen on isketty vuonna 2007 laatta.

Lions Clubin laatta vuodelta 2007

Lemin kiikkuva eli heiluva kivi

 
Lemin kiikkuva kivi

Lemin vuonna 2009 ilmestyneen historian nimeksi on annettu osuvasti Pitäjä ison kiven takana. Jokaiselle, joka Lemin alueella liikkuu, tulevat tutuiksi lukemattomat  isot siirtolohkareet, joita riittää peltoaukeille, teiden varsille, järvien rannoille ja metsien keskelle. Lemi oli aikoinaan valtaväylistä syrjässä elelevä, omalaatuisen paikallismurteen omaava ja pientilavaltainen pitäjä. Kunta on tullut tunnetuksi myös perunanviljelystä, särästä, neliäänisestä kirkkolaulusta ja konservatiivisuudesta. Muun maailman murheista erillään elävää lemiläistä kuvaa hyvin tuttu sanonta  "Lemi etäelt, iso kive takoa" .
Kiven alle väkipyöräksi asennetun tukin päällä istuu epävirallinen avustajani

"Kotiseutumatkallani" 16.8.2015 kävin  kuvaamassa yhtä kuuluisinta lemiläistä kulkukiveä eli tonnien painoista siirtolohkaretta, jonka tällainen "huru-ukkokin" sai keikkumaan. Noista siirtolohkarekivistä kerrottiin aikoinaa lukuisia tarinoita. Niiden mukaan jättiläiset tai hiidet olivat heitelleet niitä milloin missäkin tarkoituksessa tai esimerkiksi kirkkoja tuhotakseen. Tutkimus on kuitenkin osoittautunut ne jääkauden kuljettamiksi siirtolohkareiksi. Osa kivistä on kulunut pyöreähköksi ja ovat usein eri kivilajia, kuin ympäristön kalliot. Nämä ovat saattaneet kulkeutua kaukaakin nykyisille paikoilleen. Osa taas on selvästi samaa kivilajia kuin ympäristön kalliot. Tällaiset ovat yleensä lohenneet suuremmasta lohkareesta tai vain muutaman kilometrin päässä olevasta kalliosta. Lemin Ahtialassa Mansikkamäentien varrella on tällainen suurehko, kulmiltaan pyöristynyt siirtolohkare, joka on pysähtynyt kallion päälle siten, että sitä on helppo melko  vähäisinkin voimin liikuttaa ja  kiikuttaa. Paikalle on tuotu ystävällisesti sopivankokoinen tukki, jota vipuvartena käyttäen kiikuttaminen onnistuu hyvin. Heiluva kivi on rauhoitettu.
Paikalla on myös "opastaulu"

perjantai 21. elokuuta 2015

Lappeenrannan Keisarinasema



Lappeenrannan vanhan rautatieaseman eli Keisarinaseman piirustukset


Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 2010 ajatukseni olivat jo seuraavana päivänä alkavassa yli kuukauden matkassa Pohjois-Amerikan suomalaisseuduille. Huomasin kuitenkin aamulla paikallisessa lehdessä Etelä-Saimaassa uutisen avoimista ovista juuri kunnostetulla entisellä Lappeenrannan rautatieasemalla.  Niinpä suuntasin, huolimatta kovasta ”matkakuumeesta”, heti työpäivän päätyttyä paikalle ihailemaan historiallista rakennusta. En ollut paikalla suinkaan yksin, vaan rakennuksen sisälle ja pihalle oli ahtautunut satoja lappeenrantalaisia ihailemaan historiallista rakennusta. Väenpaljous teki valokuvaamisesta hieman haasteellista. Me kaikki paikalle tulleet nostimme korkealle hattuamme niille tahoille, jotka olivat päättäneet entisöidä tämän vanhan arvokiinteistön. Sen verran upea rakennus oli, sekä ulkoa että sisältä. 

Aseman edustalla oli uteliasta kuhinaa

Keisarinaseman edustalla parveili 31.5.2010 runsas väkijoukko
Tämä Lappeenrannan vanha rautatieasema sai lempinimensä Keisarinasema, siitä että keisarillinen vierailu nopeutti niin Lappeenrantaan vievän rautatien kuin asemahallinkin rakentamista. Kun rautatietä Pietarista Helsinkiin suunniteltiin, pyrki Lappeenranta vaikuttamaan siihen, että rautatie kulkisi Lappeenrannan kautta. Rautatie linjattiin kulkemaan kuitenkin noin kahdenkymmenen kilometrin päästä Simolan ja Pulsan kautta. Tämän jälkeen oli useita epäonnistuneita yrityksiä pistoradan rakentamiseksi Lappeenrantaan. Mutta vasta kun tsaari Aleksanteri III ja hänen virkakoneistonsa olivat rakentamisen takana, se onnistui. Merkittävämpi syy radanrakentamiseen -  kuin keisarivierailu - oli  kuitenkin Venäjän armeijan joukkojen liikuttelu muualta Lappeenrantaan. Lappeenrantahan oli valittu sotilaiden leirien eli niin sanottujen leirikokousten pitopaikaksi. Vuoden 1884 keväällä senaatti päätti rahoittaa pistoradan Simolasta Lappeenrantaan ja rakentaminen aloitettiin saman tien. Parhaimmillaan rataa oli rakentamassa noin 1200 miestä ja 200 hevosta. Tyyliltään uusrenesanssia olevan rakennuksen suunnittelijana oli valtionrautateiden pääsuunnittelija arkkitehti Knut Nylander. Työ jäi hänen viimeisekseen, sillä pian Lappeenrannan aseman suunnittelutyön jälkeen hän menehtyi.
Myös sisällä oli ahdasta, kun vierailijat halusivat tutustua esillä
olleeseen kuvamateriaaliin.

Keisarinasema koostui kolmesta osasta. Rakennuksen keskiosassa sijaitsi III luokan odotussali, vasemmassa päädyssä I luokan ja II luokan odotustilat ja loisteliaat keisarilliset tilat. Rakennuksen oikea pääty koostui asemapäällikön tiloista asuntoineen ja toimistoineen. Keisarillisiin tiloihin kuului kaksi Sali, joiden sisutuksessa oli upeita yksityiskohtia. Ensimmäisen salin kasettikatossa oli karjalaiseen koristeperinteeseen viittaava maalattu kuviointi ja upeita puisia rosetteja. Toisen salin seinäverhoiluna oli käytetty hienostunutta moiré-kuvioitua puuvillasilkkikangasta. Täältä löytyy Elina Maijasen vuonna 2010 tekemä opinnäytetyö Keisarinasemasta.
Näkymää asemalle radan puolelta etelästä

Näkymää asemalle radan puolelta pohjoisesta

Ensimmäinen juna saapui jo toukokuussa 1885 Lappeenrantaan. Radan viralliset avajaiset pidettiin 1.8.1885, joten se valmistui juuri ennen tärkeää keisarillista vierailupäivää. Nimittäin tsaarin seurue saapui Lappeenrantaan 4. elokuuta 1885 klo 17 suomalaisten rakennuttamalla keisarillisella junalla Viipurista, joka oli ollut heidän ensimmäinen vierailukohteensa Suomessa.

Keisarillisen junan pysähdyttyä asemalle ensimmäisenä kuultiin ”Keisarihymni”. Korkeita sotilasviranomaisia ja kaupungin virkamiehet ottivat keisarillisen seurueen vastaan. Tienvarret olivat täynnä hurraavia ihmisiä keisarin ajaessa asemalta kaupunkiin. Keisarille varta vasten tehdyn kunniaportin edessä seisoi parikymmentä kansallispukuista naista, jotka heittelivät keisarillisten vaunujen eteen kukkia. Illalla keisarillinen seurue vieraili linnoituksen ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi keisari tarkasti leirikentälle kokoontuneet sotajoukot.
Uuni

Esimerkki kattojen koristemaalauksista

Seuraavan kerran keisarillinen seurue saapui Lappeenrannan asemalle kuusi vuotta myöhemmin.
Tsaaria ja hänen seuruettaan kuljettanut juna pysähtyi komeasti koristellulle Lappeenrannan asemalle 5. elokuuta 1891. Viipurista Lappeenrantaan kulkeneen matkan varrella rautatietä vartioi eri reservikomppanioista yhteensä 10 000 miestä. Heidät oli asetettu vartioon radan kummallekin puolin. Keisariparin mukana olivat lapset Georgi, Ksenia ja Mihail. Seurueeseen kuului myös muita sen ajan korkea-arvoisia henkilöitä, kuten sotaministeri Vanovski, hovimarsalkka Obolenski ja henkivartioston päällikkö, kenraali Tsherevin, jotka olivat olleet Lappeenrannassa myös kuusi vuotta aikaisemmin.

Vanha asemarakennus palveli Lappeenrannan päärautatieasemana aina vuoteen 1934 saakka, jolloin valmistui ratayhteys Lappeenrannasta itään Imatralle. Vuonna 1885 rakennettu asema sijaitsi pohjois–eteläsuunnassa kaupungin länsilaidalla. Uutta rataa voitu linjata sen kautta, joten kaupungin eteläpuolelle rakennettiin uusi, edelleen käytössä oleva rautatieasema. Keisarinasema toimi tämän jälkeen lähinnä tavara-asemana. Vuonna 1936 suojeluskunta oli kiinnostunut rakennuksesta, mutta hinnasta ei päästy sopuun. Muutamaa vuotta myöhemmin suunniteltiin jopa rakennuksen purkamista, mutta sotavuosien levottomat ajat pelastivat aseman. Vanha asema muokattiin asuinkäyttöön vuonna 1947, jolloin julkisivun korkeat puuleikatut keskirisaliitit purettiin. Samalla rakennuksen sisäkatto madallettiin. Asuntokäytössä rakennus oli vuoteen 2002 saakka. Matkustajaliikenne asemalle lopetettiin jo vuonna 1960.
Räystäs

Keisarinaseman restaurointi aloitettiin Etelä-Karjalan museon valvonnassa 13.11.2008 purkamalla asuintilat. Näin saatiin alkuperäiset rakenteet esiin. Purkutyöt kestivät puoli vuotta ja entisöinti toiset puoli vuotta. Tasan vuoden päästä entisöinnin aloittamisesta voitiin tiloissa järjestää käyttöönottotarkastus. Entisöinnin yhteydessä paljastuivat paneeleista rakennetun sisäkaton alta alkuperäiset katto-ornamentit, jotka oli suunnitellut Viipurin lääninarkkitehti Jac Ahrenberg. Ahrenberg oli muuten arkkitehdin työnsä lisäksi myös kirjailija. Myös III luokan odotussalista löytyi kaunis ja hyvin säilynyt kasettikatto. Keisarinasemalla ehti entisöinnin jälkeen olla muun muassa kahvilatoimintaa sekä taidenäyttelyitä. Kerrosalaa rakennuksessa oli 437 neliömetriä.
Vielä yksi näkymä innokkaaseen vierailijajoukkoon

Tammikuun 19. päivä anno domini 2013 oli kohtalokas päivä Keisarinasemalle. Silloin asema tuhoutui yöllä alkaneessa tulipalossa. Palokunta oli saanut hälytyksen klo 00.41. Sen saapuessa ei juuri mitään ollut tehtävissä. Samalla tuhoutui merkittävä osa eteläkarjalaista historiaa. Vierailin heinäkuussa 2015 katsomassa, mitä kuuluu Keisarinaseman tontille nykyään. Rakennuksen kivijalat ja portaat ovat edelleen paikoillaan. Voisiko niille siis nostaa uudelleen asemarakennuksen. Piirokset ja valokuvat sen toki mahdollistaisivat? Vanhan aseman tontteineen omistaa / omisti? Asunto Oy Lappeenrannan Villa Aleksanteri. Kaksi kolmasosaa Villa Aleksanterin osakkeista omistaa Kirsi Kiinteistöt Oy, Jari Koskimies ja kolmasosan Lappeenrannan kaupunki.
Alla kuvia tontista nykytilassaan: 




torstai 20. elokuuta 2015

Salomon Majander - Lemin kirkkoherra


Lemin kirkoherra Salomon Majanderin (1822 - 1886) hautaristi Lemin hautausmaalla


Kootessani materiaalia aikoinani väitöskirjaani varten, kävin läpi lukemattomat määrät seurakunta- ja rovastikuntakertomuksia sekä piispantarkastuspöytäkirjoja. Aika ajoin niissä esiintyi nimi Salomon Majander. Kun kuljeskelin 26.7.2015 Lemin hautausmaalla etsimässä luodinreikiä hautakivistä, törmäsin uudestaan Salomon Majanderiin, tai oikeastaan hänen hautaristiinsä. Luodinreikiä ei siinä havainnut, mutta totesin ristin olevan taidokkaan sepän hienoa kädentyötä.


Kuka oli Salomon Majander?

Rovasti Majanderin lesken Maria Aleksandran (so. Fagerlund,
1854 - 1936) hautakivi Lemin hautausmaalla

Salomon Majanderin kuolinilmoitus.
Uusi Suometar 5.9.1886

Hän oli syntynyt 28.5.1822 Iitin Radansuussa talollinen David Matinpoika Taavilan ja Hedvig Matintyttären perheeseen. Salomon oli Loviisan triviaalikoulun oppilaana 1841 - 1842, Porvoon yläalkeiskoulussa vuosina 1842 – 1845 ja Porvoon lukiossa 1845 -1848. Ylioppilaaksi hän tuli 20.6.1848 erittäin hyvin arvosanoin (yleisarvosana Laudatur, 23 puoltoääntä). Teologian opinnot Majander suoritti ripeästi. Päästötodistuksen hän sai 9.1.1851 ja papiksi Majander vihittiin Porvoossa 29.1.1851. Papin tehtävissä hän toimi ensin Porvoossa ja sen jälkeen pitkään Valkjärvellä. Lemille Salomon Majander saapui vuonna 1863, Salomon oli ensin kymmenen vuoden ajan Helsingissä asuneen Lemin silloisen kirkkoherra Karl Gustav Strengin apulaisena ja sijaisena. Käytännössä Majander oli seurakunnan ainoa pappi Strengin ollessa Helsingissä. Vuonna 1874 Majander sitten valittiin Lemin kirkkoherran virkaan. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Rovastin arvonimen hän sai vähän ennen kuolemaansa vuonna 1886.

Majanderin kerrotaan olleen voimakas saarnamies, joka aloitti saarnansa Vanhasta testamentista ja päätti ne Uuteen testamenttiin. Saarnoja saattoi olla kaksi tai kolme ja ne saattoivat kestää tunninkin. Niinpä kirkossa tarvittiin välillä unilukkaria, joka herättelivät saarnan aikana torkahtaneita. Majander julkaisi myös runsaasti hengellistä kirjallisuutta. Majander avioitui varsin myöhään eli vuonna 1875. Hänen puolisonsa oli 32 vuotta nuorempi lappeenrantalaisen räätälin tytär Maria Aleksandra Fagerlund, joka oli käynyt Jyväskylän seminaarin. Hän ei kuitenkaan toiminut opettajana avioitumisensa jälkeen. Kun Salomon Majander kuoli 2.9.1886, 32-vuotias leski jäi viiden alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kirkkoherra Majander oli monessa mukana. Hän oli laulumiehiä, edisti lemiläisten veisuuta, kannusti kansanlaulujen laulamiseen ja muihin sivistysharrastuksiin. Kun Lemille perustettiin pitäjänkirjasto vuonna 1863, sen avaamisen seuraavana vuonna toteutti kirkkoherra Majander. 1870-luvulla suunniteltiin postikonttoreita joka pitäjään, mutta lemiläiset olivat vastahankaan. He kyllä pitivät postikonttoria tarpeellisena, mutta eivät suostuneet maksamaan sen kuluja, koska Lappeenranta oli niin lähellä. Niinpä seurakunnan kirkkoherra Salomon Majander otti kulut maksettavakseen. Vuoteen 1886 asti Majander maksoi sekä sanomalehtien että yksityiskirjeiden kuljetuksen Lappeenrannasta Lemille. Sen jälkeen kunta otti kulut maksettavakseen.
Majanderien sukuhauta Lemin Hautausmaalla

maanantai 17. elokuuta 2015

Rautjärven kirkko

 
Rautjärven kirkko toukokuun lopulla 2015

Toukokuun viimeisenä päivänä 2015 tekemälläni Simpeleen - Rautjärven kierroksella siirryin pitäjäntuvan ihailun jälkeen kuvaamaan komeaa kirkkoa. En ole aikaisemmin kirjoitellut juurikaan kirkkorakennuksista, joten jossakin vaiheessa sekin on syytä aloittaa. Kokosin Jyrki Matikan kirjasta Rautjärvi. Rajakunta keskeiset tiedot sekä Rautjärven kirkoista että seurakunnasta.
Rautjärven kirkko on rakennettu vuonna 1881

Rautjärven seurakunta

Rautjärven asukkaat kuuluivat aluksi Suur-Jääsken seurakuntaan ja vuodesta 1572 lähtien siitä irtaantuneeseen Ruokolahden seurakuntaan. Rautjärveläisten oman seurakunnan muotoutuminen alkoi 1600-luvun puolivälissä.Ensimmäinen kirkko rakennettiin Rautjärven rannalle vuonna 1667. Järvi antoi nimen kappeliseurakunnalle ja sittemmin itsenäiselle pitäjälle. Vuonna 1722 kappeliin mainittiin kuuluvan seuraavat kylät: Haakanala, Hallilanmäki, Hiivaniemi, Hinkkala, Hynnilä, Ilmee [ns. Rautjärven Ilmee], Kokkola, Korpjärvi, Lassila, Latvajärvi, Miettilä, Niskapietilä, Purnujärvi, Rautjärvi, Siisiälä, Uimola, Viimola ja Vähikkälä.
Oman seurakunnan perustamista rautjärveläiset anoivat vuonna 1834. Seuraavana vuonna annettu päätös oli kielteinen. Lopulta Rautjärven itsenäinen seurakunta perustettiin vuonna 1859


Rautjärven kirkko


Rautjärven nykyinen kirkko valmistui vuonna 1881. Se on järjestyksessä viides kirkko Rautjärvellä. Ensimmäisen kappelikirkon polttivat kasakat hattujen sodan aikana. Tämän vanhan ja jo rapistuneen kirkon tilalle oli rakennettu lähes valmiiksi uusi kirkko. Kasakat säästivät poikkeuksellisesti tuon keskeneräisen kirkon tuholta. Se valmistui lopullisesti vuonna 1744 pikkuvihan jälkeen. Tämä kirkko oli käytössä vain kolmekymmentä vuotta. Kappelinkokouksessa todettiin kirkon olevan huonokuntoinen ja ahdas kappelin kasvaneelle väestölle. Rautjärven kolmas kirkko valmistui vuonna 1776 tai 1777 ja se rakennettiin nykyiselle kirkon paikalle. Rautjärven seurakunnan kolmas kirkko paloi vuonna 1872. Kaikki alkoi Marian sunnuntaina 7.7.1872. Kirkolla vietettiin kihupyhää ja paikalle oli kokoontunut paljon väkeä myös oman pitäjän ulkopuolelta. Kihupyhien aikana oli kirkolla yleensä markkinameininki ja paljon väkeä paikalla. 

Rautjärven kirkko sankarihautausmaalta nähtynä

Kohtalokkaasta palosta laati lautamies ja kuntakokouksen esimies Johan Iivonen Lahdenkylästä muistorunon, joka painettiin R.A. Zilliacuksen kirjapainossa Viipurissa. Runoa myytiin 25 pennin hintaan. Kihujuhlan päätyttyä ja ihmisten jo palattua koteihinsa syttyivät kirkko ja erillinen vuonna 1815 rakennettu kellotapuli tuleen yhdeksän jälkeen illalla. Palon syttymissyy jäi arvoitukseksi. Kirkonkelloja soitettiin merkkinä hätätilanteesta. Lähikylistä, Viimolasta, Kokkolasta ja Pirholasta, saapui väkeä sammutustyöhön ja pappilasta haettiin paloruisku. Tulipalolle ei kuitenkaan voitu mitään, vaan kirkko ja kellotapuli paloivat kokonaan. Vain muutamia esineitä onnistuttiin pelastamaan kirkosta. Tulipalot eivät olleet harvinaisuus Rautjärven kirkolla. Vanha kellotapuli paloi vuonna 1847, ja pappilan tuhosi tuli 31.7.1856. Pappilan mukana paloi myös kirkon arkisto.



Tulipalon jälkeen pitäjänkokous päätti rakennuttaa nopeasti tilapäisen kirkon. Vastuun rakentamisensta, tarpeiden hankinnasta ja a rakennusmaksun keräämisestä otti lautamies ja kuntakokouksen esimies, ”runoilija”  Johan Iivonen. Tilapäinen kirkko tehtiin hirsisistä tukirakenteista ja laudoitetuista seinistä. Tämän vuoksi Rautjärven neljättä kirkkoa kutsuttiin lautakirkoksi. Lautakirkko sijaistis nykyisten talvisodan sankarihautojen paikalla.

Lautakirkko oli käytössä pitkään, koska palanutta kirkkoa ei oltu vakuutettu ja varojen keräämiseen kului aikaa. Rautjärveläiset halusivat puukirkon, vaikka viranomaisten mukaan julkiset rakennukset oli tehtävä tiilestä, harmaasta kivestä tai marmorista. Rautjärveläiset arvioivat tiilen tai kiven olevan heille liian kalliita materiaaleja, ja he anoivat poikkeusluvan puukirkolle. Viivytyksen syynä oli myös riita kirkon paikasta.  Osa seurakuntalaisista halusi uuden kirkon sijaintipaikaksi Miettilän Kasarmin kankaalla olevan lukkari Matias Warenin maan. Paikkaa perusteltiin Miettilän keskeisellä sijainnilla ja kirkonkylää paremmilla yhteyksillä. Väittely kirkon rakennuspaikasta alkoi vuonna 1873, mutta vuosien riitelyn jälkeen päädyttiin lokakuussa 1877 siihen, että kirkko rakennetaan entiselle paikalle. Arkkitehti A.J.Janssonin piirtämän  kirkon  rakennustöitä johti rakennusmestari Karl Gustav Kajander. Kirkkon tarvittavat hirret ostettiin naapuripitäjistä ja osan toivat seurakuntalaiset omista metsistään. Uusi kirkko otettiin käyttöön tarkastuksen jälkeen 25.9.1881. 

Urut kirkko sai vuonna 1925, kun sinne asennettiin Kangasalan 12-äänikertaiset urut. Kirkkorakennus korjattiin vuosina 1938 - 1939, jolloin mm. vaihdettiin kamiinat keskuslämmitykseen ja suurennettiin urkuparvea. Korjaustyön suunnitteli viipurilainen arkkitehti Juhani Viiste. Näkyvin muutos oli, että kirkko maalattiin sisältä värikkäästi. Niska-Pietilän sahan omistaja Iisakki Ahtiainen lahjoitti vuonna 1936 Eero Lehikoisen maalaaman alttaritaulun "Vanha paimen kertoo". Kirkon sisätilan värit on pyritty säilyttämään samanlaisina, kuin mihin kolmekymmenluvun remontissa päädyttiin.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Tauvin mylly (päivitetty 26.8.2015)

Tauvin mylly vähävetisen Tauvinjoen koskessa elokuussa 2015
Tämänviikkoisen pyöräilykierrokseni ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tauvin mylly Savitaipaleen ja Lemin rajalla, Kaamaniementien ja Lemintien risteyksessä. Kyseessä ei olekaan mikä tahansa mylly, sillä se on perustettu jo vuonna 1793. Silloin nimittäin talollinen Tuomas Tauti rakensi Lemin pitäjän toisen myllyn Tauvinkoskeen. Tauvinkoski on Tauvinjoessa, joka laskee Kaitajärvestä Kivijärven Urolanlahteen. Tauvin myllyn hinnaksi arvioitiin noihin aikoihin 202 ruplaa ja 50 kopeekkaa ja bruttotuotoksi 60 ruplaa. Rupla oli tuolloin vielä arvossaan ja myllylaitos oli ajan mittapuun mukaan hyvin arvokas. Tauvin myllyn toiminnan hiipumiseen vaikutti Kaitajärven pinnan lasku. Siitä alettiin neuvotella vuonna 1919 ja päätös järvenpinnan laskusta tehtiin vuonna 1929. Laskua alettiin valmistella 1930-luvulla. Myllärit, kuten Aatami Lavikka, olivat tietysti laskuhanketta vastaan. Merkitsihän järvenpinnan lasku myös myllyn tehon lasku.

Mylly toimi aina 1900-luvun puoliväliin saakka, joidenkin tietojen mukaan
Tauvin myllyn tienoo noin sata vuotta sitten.
Kuva: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, sivu 92.
siellä jauhettiin vielä 1960-luvulla. Nykyisen myllyrakennuksen iäksi on minulle arvioitu noin sata vuotta. Tauvin mylly palveli paikallisia asukkaita, jotka toivat sinne jyvänsä jauhatettavaksi. Oletan sen olleen aikoinaan lähiseudun sosiaalisen elämän keskuksi. Liekkö ukot kertoneet siellä illasta toiseen tarinoita, kuten aikoinaan Karjalan kannaksella. Tuota "kulttuuriahan" on mainiosti kuvannut kirjailija Unto Seppänen kirjassaan Myllytuvan tarinoita. Kerrotaan, etteivät isäntien kohtaamiset olleet aina kovinkaan rauhanomaisia, vaan myllyllä myös tapeltiin. Myllyn sijainti Savitaipaleen ja Lemin rajalla teki siitä eräänlaisen maaottelupaikana lemiläisten ja savitaipalelaisten kahinoille. Välillä aseina käytettiin jopa heinäseipäitä, joten tappeluista oli leikki kaukana.

Kävin kuvaamassa myllyrakennuksen ulkoapäin. Sisälle en nyt enää päässyt, kuten joitakin vuosia sitten talvella pakkasten paukkuessa myllyn nurkissa. Osa myllyn hirsistä alkaa olla varsin heikossa kunnossa. Vettä ei joessa nyt ollut kovinkaan paljon, joten keväinen kosken pauhina, joka kuuluu silloin satojen metrien päähän, oli vaihtunut hiljaisen rauhoittavaksi solinaksi. Alla muutamia tänään ottamiani kuvia sekä kymmenen vuotta sitten talvella nappaamiani kuvia.
Tauvin mylly Lemin puolelta kuvattuna
Täältä löytyy lisäksi noin neljä vuotta sitten myllyn sisältä otettu hyvä valokuvakooste. Noin kuuden kilometrin päässä Tauvin myllystä sijaitsi aikoinaan Mankin mylly. Tuokin myllyrakennus seisoo edelleen paikallaan varsin hyväkuntoisen uhmaamassa ajan hammasta. Täältä löytyy kuvaus Mankin myllyn vaiheista ja joitakin valokuvia rakennuksesta ja sen sisällä olevasta esineistöstä.

Talvinen kuva Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten
Tauvin mylly Kaamaniementieltä kuvattuna noin kymmenen vuotta sitten
Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten
Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten