Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Puumajaparahdus


Lappeenrannan Uutisten (25.4.2015)  artikkeli puumajariidasta
Tämä ei ole varsinainen blogikirjoitus, vaan lähinnä blogiparahdus. Pari suomalaiseen yhteiskuntaa liittyvää uutista viimeisen viikon ajalta sai tämän parahduksen aikaiseksi. Toinen niistä oli Lappeenrannan Uutisissa 25.4.2015 ollut tarina puumajasta. Lapset eivät saa ainakaan Lappeenrannassa enää rakentaa perheen omalle tontille puumajaa leikkejään varten. Lappeenrantalaiselle perheelle nimittäin määrättiin 2000 euron sakot, kun he eivät suostuneet lasten majaa purkamaan, vaikka viranomaiset niin edellyttivät. Tosin oikeuslaitos palautti asian takaisin muotovirheiden vuoksi. Nyt virkamiehet varmaan otsa kurtussa väsäävät uutta prosessia - meidän verorahoillamme. Tuokin puumaja on maksanut jo mahdollisesti - meille veronmaksajille - kymmeniätuhansia euroja, jos laskemme prosessiin uhratun virkamiesten työajan ja muut kulut.

Toisessa, Iltasanomien uutisessa, päiviteltiin sitä, miten talkootyö yhteiseksi hyväksi ei ole enää ilmaista. Siihen tarvitaan 200 euron hintainen kurssi. Ja kyseessä ei ole kuin roskien keruu teitten varsilta. Tällaiset byrokraattien ja lainsäätäjien keksimät kukkaset pitävät varmasti huolen siitä, ettei kukaan viitsi kohta tehdä vapaaehtoisesti mitään yhteiseksi hyväksi.

Herra varjele meitä enää kehittymästä "kehittyvässä Suomessa" lisää!!!

Viipurin / Lappeen rinkeli, osa 2



Paistoperinne leviää Lappeelle

Rinkelikaupasta tuli Lappeenrannan seudulla
niin suosittu elinkeino, että paikallinen rautakauppa
mainosti paikallislehdessä säännöllisesti teettämiään
rinkelilaatikoita. Lappeenranta-lehti 7.2.1911
Lappeen pitäjän alueelle Viipurin rinkelin paisto markkinamyyntiin levisi 1800-luvun jälkipuoliskolla Hanhijärven kylän kautta. Rinkelin valmistustavan toi Lappeelle Hanhijärven kylästä syntyisin ollut Anni Pajari, joka palasi veljensä Sakari Rantasen talouteen Hanhijärvelle. Perhe aloitti rinkelinpaiston ja pian tämä lisäansiomahdollisuus levisi naapuritaloihinkin. On esitetty myös teoria, jonka mukaan rinkelin leviämisreitti olisikin ollut Saimaan kanava, joka valmistuttuaan vuonna 1856 lisäsi Viipuriin tehtyjä kaupunki- ja markkinamatkoja ja toi rinkelipaistoperinteen myös kanavanvarren kyliin. Oli miten oli, kehittivät lappeelaiset talolliset joka tapauksessa rinkelinpaistosta itselleen kannattavan lisäansiolähteen. Sesonki ajoittui seitsemän viikon jaksolle syksyisiin markkinoihin Suomen eri kaupungeissa.  On väärin sanoa, että lappeelaiset anastivat vii­purilaisilta rinkelinteon, sillä siinä vaiheessa kun paistoperinne levisi Lappeella, oli Vii­purin rinkeli alkuperäisessa ympäristössään vielä vahvasti elossa.

Lappeelainen rinkeli

Lappeelaiset kehittivät rinkelin leipomiseen oman muunnoksensa. Lap­peen Hanhijärvellä ensiksi kaksi taloa ryhtyi leipomaan rinkeleitä leipomaan jo 1880-luvulla. Ja siitä taito 1890-luvulla levisi vähitellen lähes jokaiseen Hanhijärven taloon. Ennen 1900-luvun alkua se oli jo siirtynyt myös Lappeen Mentulan, Saikkolan, Partalan ja Lyytikkälän kyliin, ja hiukan myöhemmin Saarnialan, Ilottulan ja Muukkolan kyliin. Ennen ensimmäistä maail­mansotaa kerrotaan Lappeella leivotun rinkeleitä ainakin 63:ssa talossa. Osa taloista leipoi vain syksyisin ja ke­väisin markkinoiden aikana, mutta osa ympäri vuoden. Rinkeleitä leivottiin vain maalais­taloissa ja niinpä rinkelien maku ja onnistuminen vaihteli taloista toiseen. Sen sijaan ulkomuoto oli kaikilla  sama.

Lappeen isäntäyhdistys oli huolissaan rinkelienleivontatupien
paloturvallisuudesta. Itä-Suomen Sanomat 1.10.1895

Rinkelinleipomistupa


Vuonna 1907 annettiin kunnallinen määräys erillisestä ja siististä rinkelinleipomistuvasta. Siinä ei saanut asua eikä käyttää muunlaisena työverstaana.  Tämä oli huomattava parannus, vaikka rinkelitupia käytettiinkin myös esimerkiksi käsitöiden tekoon, kutomiseen ja niissä pidettiin myös talkootanssejakin. Rinkelinpaisto olikin merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Aputyttöjä ja –poikia tuli pyytämättä avuksi ja laulu raikui työtä tehdessä. Piiri- ja rakkauslauluja oli käytössä sadoittain, taisipa olla jopa tuhansittain. Hauskoja tarinoita kertoili itse kukin vuorollaan. Varsinkin iltaisin tupien penkeille kerääntyi naapurin poikia ja miehiä istuskelemaan. Nämä pyrkivät muka auttamaan tyttöjä, mutta keskittyivät lähinnä pieneen kiusantekoon ja naurattamiseen.

Markkinoille aina Oulun ja Kajaanin tasolle saakka


Leivontamäärät saattoivat olla ennen markkinoita todella suuria. Jopa kuusikin 80 kilon taikinaa saatettiin leipoa yhden vuorokauden aikana. Rinkelinleipomistuvassa lämpöä oli 40—50 astetta, uunin edessä paljon enemmän. Rinkelit jäähdytettiin aittahuoneissa ja poikien tehtävänä oli päivällä lastata rinkelit voipaperin väliin kuutiometrin kokoisiin laatikoihin. Kun kolme laatikkoa oli valmiina, niitä lähdettiin hevosella viemään asemalle, jossa markkinoilta markkinoille kulkevat miehet olivat jo odottamassa rinkeleiden tuloa. Nämä olivat huutokaupassa ostaneet torilta myyntipaikan. Jos leipomistapahtuma oli hauska kotona, niin vielä onnellisempaa oli, jos pääsi markkinoille myyjäksi. Sehän tiesi uuden näkemistä ja vaihtelua. Markkinoille ei laskettu ketä tahansa. Myyntitaito oli se, jota arvostettiin. Markkinamiehet kulkivat hevosilla, myöhemmin vain junilla, rinkeleitä myymässä kaikkialla Etelä- ja Keski-Suomen markkinoilla. Jokunen kävi aina Kajaanissa ja Oulussakin saakka.
Tarina Lappeen Rantasenkylän rinkelikauppiaasta.
(Lappeenrannan Uutiset 4.2.1893) Lappeelaiset
rinkelikauppiaat olivat tuossa vaiheessa  jo lähes täysin
vallanneet monien kaupunkien markkinat. Toisen
lehtiuutisen mukaan oli Mikkelin syysmarkkinoilla vuonna
1890 52 rinkelikauppiasta, joista 49 oli Lappeenrannan
seudulta ja vain neljä Viipurista (Suomi 27.9.1890)

Taikinaa vaivattiin toistakin tuntia


Markkinarinkeli syntyi vain 75 senttiä korkeassa ja 80 sentin läpimittaisessa taikinapaljussa. Kaksi tyttöä survoi taikinaa käsineen tunnin ja pitempäänkin. He käänsivät ja vaivasivat koko voimallaan taikinan äärimmäisen sitkeäksi. Samalla sekoitettiin sokeri, mausteet ja voi. Lappeella leikattiin ruisoljista paistinpannun tai pellin levyiseksi neljä olkea, joista helpeet kuorittiin tarkkaan. Pellille sopi kaksi normaalikokoista rinkeliä niin, että kaksi olkea laitettiin kummankin alle. Leipoessa oli pöydällä puinen omatekoinen vaaka, jonka toisessa kupissa oli rinkelinpainoinen kivi ja toiseen kuppiin pantiin kivenpainoinen taikinamöykky. Näin mitattiin jokaisen rinkelin paino leipoessa. Samalla nähtiin leipojan taidot, eli miten nopeasti hän teki rinkeleitä, ja miten hän sai ne aina samaan suorakaiteen muotoon. Suorakaiteen muoto oli tinkimätön sääntö Lappeella.

Voitelu kananmunan ruskuaisella


Kun 50 — 60 peltiä oli saanut rinkelinsä, oli taikinapalju tyhjä, mutta uusia oli jo nousemassa. Pellit nostettiin rinkeleineen tuvan orsille nousemaan tuntikausiksi, minä aikana edellinen erä paistettiin. Rinkeliuuni oli lämmitetty hehkuvan kuumaksi. Kun arina oli laastu, heitettiin uuniin kolme - neljä kourallista suolaa samalla kun suupelti tupattiin kiireesti kiinni. Tuonne kuumaan suolahöyryyn työnnettiin muutamassa sekunnissa kuusi - kahdeksan rinkelipeltiä ja sen jälkeen luukku tiiviisti kiinni. Tuossa kuumuudessa ei rinkelien tarvinnut kauan olla, kun ne olivat läpikypsiä. Vaikka rinkeliin ei syntynytkään mitään kovaa kuorta, oli kuori silti tummanpunainen. Rinkelit voideltiin kuumina kananmunan ruskuaisella. Tästä ne saivat rikkomattoman ja hehkuvan punaisen värin. Pellit kannettiin aittaan jäähtymään hyllyille, joilta pellit irrotettiin uuteen käyttöön heti, kun rinkelit ovat sen verran jäähtyneet, että niitä voi nostella hyllyille. Rinkeleiden piti olla hiukan lämpimiä kun niitä lastattiin monien voipaperien väliin laatikkoon. Silloin ne säilyivät pehmeinä päiviä, tarvittaessa jopa viikkokaupalla, eivätkä rinkelit kadottaneet sulaessaan pehmeyttään ja vaikka olivat talvella laatikossa jäätyneetkin.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viipurin / Lappeen rinkeli


Tarkoitukseni on kirjoittaa kolmiosainen blogikirjoitus paikallisesta leivonnaisesta viipurinrinkelistä. Tässä seuraa osa 1.



Viipurin / Lappeen rinkeli

Eteläkarjalaisen ruokaperinteen tunnetuin leivonnainen on varmaankin viipurinrinkeli. Se oli 1900-luvulla markkinoiden ylivoimaisesti ostetuin tuominen ainakin Itä- ja Etelä-Suomessa. Lisäksi se oli Viipurissa torikaupan suosikkituote. Nimitys viipurinrinkeli oli jo ennen toista maailmansotaa osittain harhaanjohtava, sillä rinkelinpaisto oli jo silloin siirtynyt Viipurin pohjoispuolelle Lappeen pitäjään. Perehdyin rinkelinpaiston saloihin kevättalvisena aamuna Papusen leipomossa Nuijamaantien varressa. Lisäksi kiertelin Lappeenrannan kevätmarkkinoilla katselemassa, miten rinkelikauppa sujui. Tässä aiheesta kokoamani kirjoitus:

Viipurin rinkeli – luostarissa syntynyt


Viipurinrinkeliksi kutsuttu vehnäleivonnainen on syntynyt ilmeisesti Viipurin Harmaidenveljesten luostarissa 1400-luvulla. Rinkeli oli alunperin luostarissa paaston päätteeksi nautittu herkku, jonka resepti oli salainen. Perimätiedon mukaan seurakuntalaiset saivat mukaansa pyhän, rinkelinmuotosen vehnäleivonnaisen, kun olivat tuoneety luostariin lahja. Jos lahja oli runsas, vehnäsiä sai mukaansa useita kappaleita.  Kun Kustaa Vaasa lakkautti luostarin, siirtyi rinkelinpaistoperinne 1500-luvulla lähiseudulle. Se saavutti suosiota niin hovipiireissä kuin muunkin ylhäisön keskuudessa. Kerrotaankin Pietari Brahen tilanneen Viipurista rinkeleitä Turun Akatemian vihkiäisiin. Myös Venäjän keisari Aleksanteri III piti tästä kaakkoissuomalaisesta herkusta ja niin hänelle toimitettiin viikoittain rinkeleitä.

Viipurilaisen rinkelikauppiaan Johannes Waittisen ilmoitus rinkelinmyynnistä Mikkelin kevätmarkkinoilla. Mikkelin Sanomat 12.3.1885


Rinkelisota


Rinkelinpaisto levisi vähitellen myös tavallisen rahvaan keskuuteen. Se saavutti jonkinlaisen ”pyhän leivän” aseman. Jokainen paistaja pyrki keksimään oman, muita herkullisemman, salaisen  rinkelireseptinsä ja hyväksi havaitut saivat jo tuolloin runsaasti jäljittelijöitä. Rinkelinpaistosta tulikin monelle talolle merkittävä lisäansio, niin merkittävä, että markkinoista käytiin kiivasta taistelua. 1860-luvulta lähtien kävivät viipurilaiset Löppösen ja Vaittisen leipurisuvut taistoa rinkelireseptinsä aitoudesta. Tämä reseptitaistelu sai nimen ”rinkelisota”. Löppöset väittivät, että heidän suvullaan oli hallussaan vanhin tunnettu resepti jo 1780-luvulta. Vaittisen suku vakuutti, että heidän reseptinsä oli peräisin jopa 1600-luvun puolestavälistä. Vaittisen suvun rinkeli nautti luottamusta Viipurissa, mutta Löppösen reseptiin luotettiin enemmän muualla.  Vielä vuosina 1880 — 1905 viipurilaisten leipoma rin­keli oli Viipurin torikaupassa ja markkinoilla yksinvaltias, vaikka puhuttiin myös Tervajoen rinkeleistä.
 
Waittisen rinkeleitä ylistettiin näin vuolaasti Ilmarinen-lehdessä 3.3.1880

”Aito” viipurinrinkeli


Vuosisa­dan vaihteen jälkeen alkoi rinkelinpaistoperinne hiipua Viipurissa. Se supistui vain muutamien leipurien pe­rinteiden vaalimiseksi. Lopulta ”aitoja” viipurinrinkeleitä oli saatavana vain kolmessa leipurinliikkeessä sekä rautatieaseman myymälässä (yhden artikkelin mukaan enää vain Vaittisen leipomosta), mistä matkustajat ostivat niitä Viipurin tuliaisiksi. ”Aito” viipurinrinkeli poikkesi sekä raaka-aineiltaan että muodoltaan markkinoita vallanneesta lappeelaisesta rinkelistä. Todella aito rinkeliresepti, luostarin rinkeli, lienee vuosisa­tojen kuluessa kokenut monenlaisia muunnoksia. Ei siis voida olla enää varmoja, millainen oli tuo luostarin rinke­lin alkuperäinen resepti tai muoto.

Ferdinand Laihia muisteli Etelä-Karjalan vuosikirjassa 1964 – 1965 ”aitoa” viipurinrinkeliä näin:

Tämän kirjoittaja ehti maistaa vanhanajan Viipurin rinkeliä ja muistikuva sanoo, että se oli oikeaa herkkua. Rinkeli oli neliskulmainen ja selän kasat leikattu hiukan auki. Se oli hyvin palaneen tiilen värinen, himmeä, kiilloittamaton ja koska se uunista vedettiin vesipataan, ritisi sen pinta rikki mosaiikkikuvioihin. Mitä kaikkea rinkelin kokoomukseen oli pantu, se oli ja jäi salaisuudeksi. Joka tapauksessa se oli suussasulavaa, tuoksui ja maistui mitä suloisimmalta. Sanottiin, että siihen oli pantu yhdeksää »sorttia» mausteita. Mitä ne olivat, sitä en täydelleen tiedä, vain kardemumma, anis, muskotti, sahrami, voi, kananmuna ja runsas sokerimäärä olivat tiedossa.

Rinkeli paistettiin aina uunin arinalla, jolle oli levitetty run­saasti ruisolkia helpeineen. Kiinniriippuvat helpeet ja olkien painanteet rinkelin alla tekivätkin rinkelistä juuri Viipurin rin­kelin ja epäilemättä antoivat vielä oman maku- ja hajulisänsä tuohon muutenkin tuoksuvaan ja houkuttelevaan kokoomuk­seen

Merkittävä lisäansio talollisille


Samaan aikaan kun leipomot kävivät rinkelisotiaan, valmistivat myös ympäröivän maaseudun talolliset omia rinkeleitään markkinoilla myytäviksi. Niinpä Viipurin torilla oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa markkinoilla myynnissä kymmeniä rinkelikuormia. Rinkeli oli markkinatuliaisista odotetuin ja ostetuin. Sitä selittää ainakin osittain vehnän viljelyn harvinaisuus sekä se, että vehnäpulla oli tuolloin maaseudulla yleensä vain pitoleivonnainen. Siirtyessään maaseudulle myös rinkelin reseptissä tapahtui muutosta. Maaseudun asukkaat halusivat rinkeliinsä vähemmän mausteita ja he myös tekivät rinkelinsä niukemmista tarveaineista.

Tarina jatkuu täällä

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Amerikansuomalaiset äänilevyt

Ilmoitus Columbia Recordsin suomenkielisistä äänilevyistä Valvoja-lehdessä 31.10.1929

Selaillessani vanhoja amerikansuomalaisia lehtiä, huomioni kiinnittyy lehtien sisäsivuilla suuriin äänilevymainoksiin. Niissä mainostettiin Columbia Recordsin ja muiden levy-yhtiöiden suomalaisia, Yhdysvalloissa äänitettyjä levyjä. Ilmeisesti menekki on ollut hyvä, koska 1920-luvulla uudella mantereella valmistui vuosittain kymmeniä suomenkielisiä levyjä. Niiden vähittäiskauppakin on ollut kannattavaa, koska muutenhan kauppaliikkeet tuskin olisivat varanneet levymainoksille ruhtinaallisesti palstatilaa. Jotkut näistä äänilevyistä saavuttivat myös Suomessa laajan suosion.

Toimittaja Pekka Gronowin Kansan Uutisten Viikkolehteen kirjoittaman artikkelin mukaan ensimmäiset amerikansuomalaiset levytykset tehtiin jo vuonna 1907, ja kuten edellä mainitsin, 1920-luvulla ilmestyi vuosittain kymmeniä suomenkielisiä levyjä. Wall Streetin pörssiromahduksen seurauksena alkaneet lamavuodet 1930-luvulla hyydyttivät amerikansuomalaisen musiikin buumin. Kaikkiaan recordeja, kuten äänitteitä nimitettiin, tehtiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yhteensä toista tuhatta.

Koska sosialismilla oli suuri kannatus amerikansuomalaisten keskuudessa, se näkyi myös suomenkielissä äänitteissä. Suomenkielisen työväenliikkeen toiminta alkoi New Yorkin Brooklynissä, kun kaupunkiin perustettiin Työväenyhdistys Imatra vuonna 1890. Vuonna 1903 eri työväenyhdistyksistä koottiin Amerikan Suomalainen Työväenliitto. Venäjän vallankumouksen jälkeen työväenliike jakautui myös Amerikassa sosialisteihin ja kommunisteihin. Kommunistisessa haarassa oli suomalaisilla vahva osuus. Niinpä vuonna 1921 perustetun kommunistisen Workers Party of American jäsenistä alussa oli lähes puolet suomalaisia.

Myös syndikalistisella IWW-järjestöllä (kannattajia sanottiin tuplajuulaisiksi) oli tukeva kannatus amerikansuomalaisten keskuudessa. Heihin kuului Arthur Kylander, jonka Lumber jäkissä lauletaan metsureista. Hänen taivasparodiansa Oi kuinka engeliksi mielin  idea on kopioitu ruotsalaisen siirtolaisen Joe Hillin pilkkalaulusta Pie in the Sky. Suosittu hupilaulaja, kotkalaissyntyinen Leo Kauppi(nen) oli sen sijaan tuplajuulaisten kanssa kiivasta taistelua käyneiden kommunistien joukoissa. Hän siirtyikin 1930-luvulla monen muun amerikansuomalaisen kommunistin tavoin Neuvosto-Karjalaan. Uuden uljaan maailman rakentaminen siellä päättyi Stalinin vainoihin. Hänet tuomittiin vuonna 1938 vankeuteen vakoilusta ja hän menehtyi vankileirillä.

Tunnetuimpia ovat mm. Otto Pyykkösen johdolla marraskuussa 1924 äänitetty Vapaa Venäjä, Hiski Salomaan (alkuperäiseltä nimeltään Hiskias Möttö) Vapauden kaiho, Tiskarin polkka, Taattoni maja  ja Lännen lokari, Arthur Kylanderin Muistojen valssi sekä Antti Syrjäniemen ajankohtaissatiiri Daytonin apinajuttu. Daytonin apinajutun aiheena oli Tennesseessä pidetty oikeudenkäynti, jossa erästä opettajaa syytettiin Raamatun luomiskertomuksen arvostelusta.

Kaikkien aikojen suosituin amerikansuomalainen levytys lienee ollut Leo Kaupin esittämä Meren aallot, jota lienee myyty noin 30 000 kappaletta. Menestyslevytyksiä olivat lisäksi mm. Leo Kaupin Kuuliaiset Kottilassa, Hannes Saaren Kulkurin masurkka, ja Sonja, Leo Kaupin Juhannuspolkka Paksulassa ja Akseli Vuorisolan Alaska.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2

Venäläisten lestadiolaisten laulukirja Siionin Lasten Lauluja painettiin Pietarissa vuonna 1910


”Pietarin tieltä” uusi uskonvakaumus


Edellisessä kirjoituksessani kerroin lestadiolaisuuden leviämisestä Pietariin ja sen lähialueille. Liikkeen saatua Venäjän pääkaupungissa vankan kannattajajoukon sen säiteilyvaikutus tuntui laajalti myös Itä-Suomessa. Pietarin lestadiolaisyhteisön vaikutus tuntui ennen kaikkea Kannaksella ja Laatokan Karjalassa.
                      Venäjän pääkaupungin suuresta ja varakkaasta lestadiolaisyhteisöstä ei tehty organisoitua lähetystyötä ympäröiville seuduille. Tutustuminen lestadiolaisuuteen tapahtui pääosin henkilökontaktien välityksellä työ- ja kauppamatkoilla. Lestadiolaisten nuohoojamestarien ja suutarien opissa ollessaan suomalaisista oppipojista useat omaksuivat mestareidensa uskonvakaumuksen. Lestadiolaisten kokoushuoneisto oli Pietarin suomalaisten tiedossa, ja monet kävivät kuuntelemassa sananjulistusta. Useat Pietarissa asuneet ja siellä lestadiolaisuuteen liittyneet veivät uuden uskonvakaumuksensa entisille kotiseuduilleen vieraillessaan siellä tai muuttaessaan Suomen puolelle. Tällä tavalla lestadiolaisuutta levisi Uukuniemelle, Antreaan, Impilahdelle, Tohmajärvelle ja Värtsilään.[1] Pietarin vahvalla lestadiolaisyhteisöllä oli säteilyvaikutusta Viipurin läänin lisäksi varsinkin Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänin alueelle.[2] Muuttoliike toi herätysliikkeen Pietarista Miehikkälään ja Muolaaseen.[3] Kauppa- ja työmatkoilla "tarttui" lestadiolaisuutta Savitaipaleelle, Uudellekirkolle ja Jaakkimaan.[4] Kivennavan seurakunnassa  herätysliike sai alkunsa pietarilaisten saarnaajien Heikki Kultalan, Juho Mikkolan ja Kaarle Teodor Lindströmin välityksellä jo 1870-luvulla. Vastaavanlainen  saarnaajien tuoma lestadiolaisherätys alkoi Pyhäjärven Riiskan kylässä 1880-luvun lopulla.[5] Lestadiolaisuuden leviämisessä Terijoelle oli pietarilaisella huvila-asutuksella tärkeä rooli. Joka kesä saapui huviloilleen Kellomäelle, Kuokkalaan ja Ollilaan kymmeniä lestadiolaisia käsityöläisiä. Seuroja pidettiin ahkerasti. Vähitellen herätysliike voitti kannatusta myös paikallisen väestön keskuudessa.[6] Tällainen leviämistapa oli harvinainen. Yleensä liike joko haettiin työ- ja kauppamatkojen yhteydessä tai se tuli paikkakunnalle muuttoliikkeen mukana.
                      Koska Pietarin lestadiolaisyhteisöllä oli keskeinen merkitys liikkeen leviämisessä Kaakkois- ja Itä-Suomeen, nousivat pietarilaiset saarnaajat tärkeiksi alueellisiksi vaikuttajiksi herätysliikkeessä. Varsinkin saarnaaja Juho Mikkola[7] nautti arvostusta laajalti. Muita Itä-Suomen kannalta merkittäviä pietarilaisia saarnaajia olivat Heikki Kultala, Juho Sipolainen,  Kaarle Wellingk, Kaarle Teodor Lindström.[8] Useat muutkin herätysliikkeen saarnaajat olivat jossakin  elämänsä vaiheessa asuneet Pietarissa. Tämä oli omiaan korostamaan Pietarin lestadiolaisyhteisön keskeistä merkitystä.[9] Varsinkin Karjalan kannaksen itäosista suuntautuivat lestadiolaisten seuravierailut kauppa-, rahdinajo- ja työmatkojen luonnollisena seurauksena Pietariin. Vuorovaikutus oli molemminpuolista. Esimerkiksi Juho Mikkola kävi myöhemmin Terijoen Kuokkalassa asuessaan saarnaamassa Pietarin seurahuoneella. Samoin Terijoen Kellomäessä asunut Ii-
sakki Hirvonen saarnasi Pietarissa säännöllisesti.[10]


[1] KA. PTA. Cf:8. Antrean srkert. 27.5.1881 (Anders Gustaf Hahl); MVK. Johan Alarik Hannosen hst. 19.4.1968.: Raittila 1967, n:ot 65 ja 471; HÄ 1940, 116-117 (M. Vanninen); Pms 9/2.12.1954 (Kauko Mäntylä: Lestadiolaisuus Pohjois-Karjalassa 1800-luvun loppupuolella); Mäntylä 1953, 27-28.
[2] Lestadiolaisuuden toi Tohmajärvelle suutari Kaarle Wellingk, joka muutti sinne Pietarista vuonna 1887 (Mäntylä 1953, 28, Raittila 1967, n:o 538), Juvalle herätysliike saapui työmies Kalle Paavilaisen tuomana. Hän oli rippikirjojen mukaan oleskellut Venäjällä vuosina 1869-1878 (Raittila 1967, n:o 331,   Nirkko-Leskelä 1989b, 3-4).
[3] KA. PTA. Cg 4:2. Virolahden srkert. 27.2.1885 (Matthias Helenius); Muolaan srkert. 26.3.1885 (Johan Albert Tengén); Raittila 1967, n:ot 214 ja 284.
[4] Einari Koposen hst. 28.3.1992; RSide 4/1980, 12, Arvi Penin hst 4.9.1994, HÄ 1/1927,  12-13 (Kustavi Lounasheimo: Samuli Tapanaisen muistokirjoitus).
[5] Kinnunen 1996, 76 –77;  Kukko 1980, 217.
[6] OMA. Laestadiana 11. Matti Polkon hst. 8.7.1933; Kiuru 1961, 274-275; Kinnunen  1996, 76 – 77.
[7] Mikkola ei varsinaisesti koskaan ollut kirjoilla Pietarissa, vaikka asui siellä vuosina 1875-1876, 1877 ja 1882-1903 (Raittila 1967, n:o 289).
[8] Raittila 1967, n:ot 214, 471, 253, 538.
[9] Tällaisia olivat: Raittila 1967, n:ot 18, 65, 94, 100, mahdollisesti n:o 127, 171, 220, 284, 331, 365, 444, 465, 488, 520, 546, 587, 608.
[10] Raittila 1967, n:o 289; OMA. Laestadiana 10. Ec:2. Mimmi Pulkkisen hst.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1

Kun tein aikoinaan väitöskirjaani, perehdyin tämän herätysliikkeen toimintaan myös Venäjällä. Ruotsin Lapissa alkunsa saanut liike levisi melko nopeasti suomalaisen siirtolaisuuden mukana paitsi Pohjois-Amerikkaan myös Muurmannin rannikolle, Pietariin ja Aunuksen Vytegraan. Itäkarjalaisten laukkukauppiaiden tuomana se saavutti 1880-luvulla jalansijaa myös Vienan-Karjalassa. Pietarin miljoonakaupungista liike levisi sitä ympäröivään Inkeriin. Venäjän vallankumousten ja sisällissodan  syövereissä lestadiolaistuneita venäläisiä siirtyi alkuperäisille kotiseuduilleen Sisä-Venäjälle ja jopa Volgan alajuoksulle saakka. Näin tämä Ruotsin periferiassa syntynyt herätys oli noin 70 vuodessa saavuttanut paikoin Sydän-Venäjän syrjäkylätkin. Tarkoitukseni on kirjoittaa Venäjän lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenistä useita artikkeleita, joista tässä seuraa ensimmäinen:



 

Teologian opiskelija Oskar Immanuel Heikel joutui poliisin pidättämäksi muun seuraväen kanssa Pietarin lestadiolaisten rukoushuoneella vuonna 1880. Heikel opiskeli tuolloin teologiaa Helsingissä

 

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1


Lestadiolainen herätysliike saavutti Venäjän pääkaupungin 1870-luvulla. Paikallisessa lehdistössä keskustelu lestadiolaisuudesta alkoi marraskuussa 1874.[1] Kristillisessä Kuukausilehdessä vuonna 1883 oli Gustav Tammen[2] laaja artikkeli Pietarin ja sen ympäristön lestadiolaisuudesta. Sen mukaan ensimmäinen Jumalan Sanan siemen oli kylvetty vuonna 1872. Artikkelin perusteella varsinaiset herätykset alkoivat kaksi vuotta myöhemmin, jolloin Pietarissa vierailivat saarnaajat Gustaf Adolf Sundström ja Juho Takkinen.[3] Tammi mainitsee ensimmäisinä paikallisina saarnaajina Heikki Kultalan (1848 – 1924), Juho Sipolaisen (1850 – 1910) ja Robert Kumpulaisen (1854 – 1879).[4] Lestadiolaisuuteen liittyi satoja kaupungissa asuneita suomalaisia käsityöläisiä. Useat heistä, mm. saarnaajat Heikki Kultala, Axel Mauritz Helsingius (1855-1925), Robert Kumpulainen, Juho Sipolainen ja Karl Teodor Lindström (1857-1917) olivat ammatiltaan suutareita.  Tämän  perusteella lestadiolaisuutta nimitettiin kaupungissa suutarien uskoksi. Seuroja pidettiin vuonna 1876 Pietarin Lehden artikkelin mukaan suuta-rinverstaissa.[5] Lestadiolaisten keskuudessa oli useita nuohoojamestareita, joista tunnetuimpia olivat Pekka Siitonen (1877-1930) eli "musta-Pekko" ja saarnaajanakin toiminut Juho Ellonen (1864-1937). Pietarin saarnaajina olivat myös Juhani Torvinen ja rakennusmestari Juho Pirttinen (s. 1862).[6]
                      Lestadiolaisyhteisön kasvaessa se ei mahtunut kokoontumaan yksityisa-suntoihin tai verstaisiin. Seuratoimintaa varten vuokrattiin viimeistään vuonna 1885 huoneisto, joka oli muodostettu yhdistämällä kaksi isoa asuntoa.[7] Pietarin  lestadiolaisilla  oli  mahdollisesti  ollut  jo 1870- luvulla  pienempi vuokrattu seurahuone.[8] Vuonna 1880 ”suutarien kirkko” oli sijainnut Pereulkakadun ja Kasanskinkadun kulmassa.[9] Seuratoimintaan osallistuneitten määrästä annetut arviot ovat vaihdelleet suuresti. Suurimmillaan lestadiolaisten määräksi Pietarissa on annettu jopa 1500 henkilöä ja pienimmilläänkin arvio on useita satoja.[10] Varsinkin herätyksen saavuttua 1870-luvulla käytiin Pietarin suomenkielisessä lehdistössä kiivasta sananvaihtoa herätysliikkeestä ja vaadittiin sen kieltämistä. Viranomaiset puuttuivatkin ajoittain  toimintaan jopa kieltäen sen. Vuonna 1880 vietiin suurin osa seuraväestä (170 henkilöä) sekä Suomesta tulleet saarnaajat Oskar Immanuel Heikel ja Gustaf Adolf Sundström poliisitoimistoon tutkittaviksi.[11]
                      Vaikka Pietarin lestadiolaisyhteisö koostui pääasiassa joko suomalaisista tai inkeriläisistä, kuului siihen myös muitten kansallisuuksien edustajia. Herätysten alkuvaiheessa oli ainakin eestinkielistä[12] ja ruotsinkielistä[13] seuratoimintaa suomenkielisen lisäksi. Myöhemmässä vaiheessa herätysliikkeeseen liittyi myös venäjänkielistä väestöä,[14] jolle seurapuheet tulkattiin alkuaikoina. Viimeistään 1880-luvun lopulla alkoi venäjänkielinen seuratoiminta, sillä ainakin kaksi Pietarin suomenkielistä saarnaajaa kykeni saarnaamaan myös venäjäksi.[15] Todennäköisesti kaupungissa asui lisäksi kaksi venäjänkielistä saarnaajaa.[16] Varsinaiset "herätyksen ajat" venäläisen väestön keskuudessa alkoivat vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina.[17]
                      Venäjänkielistä seuratoimintaa varten käännettiin Leonard Typön toimittama hengellinen laulukirja Siionin matkalaulut venäjän kielelle. Laulukirja ilmestyi vuonna 1910 nimellä Siionin Lasten lauluja.[18] Pietarin kupeessa sijainneessa Lahden[19] kylässä lestadiolaisuus sai vahvan kannatuksen  viimeistään 1880-luvun alkuvuosina.[20] Kylän väestöstä osa oli venäläistä alkuperää, mutta venäläiset olivat assimiloituneet kylän pääväestöön, inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja omaksuivat suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat venäläiset sulautuivat inkeriläisväestöön niin, että he kadottivat kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnol-lisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyi todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen uskonnollisista ja yhteis-kunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:

                             Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa, Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia – kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa.[21]

                      Lahden kylässä asuneista lestadiolaissaarnaajista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936)[22], Fredrik Soittonen (k. 1931)[23], Pekka  Marin (1849-1918)[24] ja Fredrik Kulta[25]. Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren evankelisluterilaisissa seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin luterilainen papisto oli paennut Suomeen.[26]
                      Pietarin ja Lahden kylän lisäksi lestadiolaisuutta oli Inkerissä Venjoen, In-kereen, Miikkulaisen, Valkeasaaren, Kosemkinan, Lempaalan, Siestarjoen ja Hietamäen seurakunnissa.[27] Pietari muodostui herätysliikkeen voimakkaaksi keskukseksi, jonka säteilyvaikutus tuntui kaikissa suomalaisyhteisöissä Venäjällä Inkerin lisäksi. Kaupungista tuli myös venäjänkielisen lestadiolaisuuden keskus.[28] Vallankumouksen jälkeen Lahden kylästä tuli herätysliikkeen suomenkielisen toiminnan keskus, kun suurin osa Pietarin suomalaisista oli muuttanut takaisin Suomeen.[29]

Osa 2, "Pietarin tieltä" uusi uskonvakaumus löytyy täältä

[1] Pietarin Lehti 45/8.11. 1874. 
[2] Kirjoittaja oli luultavasti räätäli Gustav Tammi (1857-1884), joka oli muuttanut Pietariin Turusta vuonna 1877 (OMA. Laestadiana 10. Ee:13. Lestadiolaiset kirjoittajat 1800- ja 1900-luvuilla).
[3] KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä); Raittila 1967, n:ot 488 ja 499.
[4] Raittila 1967, n:ot  214, 216 ja 471.
[5] Pietarin Lehti 9/28.2.1876. Nimimerkki syrjästäkatsoja: Suutaripapit seurakunnassa; Virolainen 1947, 16; Raittila 1967, n:ot 94 ja 253.
[6] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas (Paavo Viljanen): Pietarista Tampereelle); HÄ 7-8/1930, 117; Raittila 1967, n:o 43; Myös nuohoojamestari Yrjö Kemppinen (1860 - 1913) oli muistokirjoituksen mukaan keskeinen seuratoiminnan järjestäjä Pietarissa (SL 11/1913, 310-312; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991; Raittila 1967, n:ot 365 ja 515.
[7] Alma Parviaisen hst 29.12.1991; Leevi Vironmäen mukaan seurahuoneisto sijaitsi Sabalkanskijkatu 11:ssa Opuhhoin sillan luona. Kyseinen huoneisto on saattanut olla lestadiolaisten käytössä jo vuonna 1882 (Ks. Pietarin Wiikko-Sanomat 28/9.7.1882 nimimerkki –g-a-s: Muistelmia hihhulien seurasta).
[8] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n: Kuolleet kummittelevat; 5/29.1.1877. Juho Mikkola on muistellut Martti E. Miettisen haastattelussa käyneensä lestadiolaisseuroissa 1877Novoje Berenlkakadun varrella (KA. MEMK. J.E.Mikkolan hst.).
[9] Pietarin Lehti 5/29.1.1877.
[10] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas = Paavo Viljanen: Pietarista Tampereelle); Vartijan Äänen kesälehti 1947 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin saapui kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden historiaa); Laestadiana 10. Mimmi Pulkkisen hst. 28.12.1965; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991.
[11] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n: Kuolleet kummittelevat; 1/1.1.1877 (Kielletty hedelmä maistuu hyvältä), 5/29.1.1877; KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä); Pietarin Wiikko-Sanomat 2/11.1.1880. (Hihhulien apostoli); 20/16.5.1880. (Suutari: Newan rannoilta. Vastinetta HK:lle). David Johan Rautiainen on muistellut paikalla olleen noin 300 sanakuulijaa. (Rautiainen 1926, 5).
[12] Eestinkielisenä saarnaajana Pietarissa oli 1890-luvulla Villem Vinkelberg (s. 1857 ). Eestinkielinen seuratoiminta lakkasi vähitellen, koska kaikki eestiläiset lestadiolaiset ymmärsivät suomea (Laestadiana 10. Muistiinpanot H.K Erviön kok., E.Rantasen hst. 18.10.1936; Raittila 1967, n:o 549).
[13] Pietarin ruotsinkielisistä saarnaajista tunnetaan suutari August Back (1872-1924), joka liikkui paljon saarnamatkoilla myös Suomessa. Hän oli liittynyt lestadiolaisuuteen noin vuonna 1890 (esim. SL 11/1924, 167. G. Westerlund; Alma Parviaisen hst. 29.12. 1991). Myös Axel Mauritz Helsingius saarnasi ruotsiksi (Raittila 1967, n:o 94).
[14] Ensimmäiset lestadiolaistuneet venäläiset joutuivat ilmeisesti varsin ankaran painostuksen kohteeksi ortodoksisen kirkon ja viranomaisten taholta. David Johan Rautiainen on kuvannut poleemisissa muistelmissaan lestadiolaistuneen venäläisen kauppiaan ja saarnaajan Ivan Attenjeffin (Nimi esiintyy myös muodoissa Ardenjeff, Artemjeff) vaikeuksia hänen herätykseen liittymisensä jälkeen. Rautiainen kertoo Attenjeffin joutuneen ”oikeauskoisuudesta” luopumisensa takia armeijassa jopa vankilaan. Lopulta hänet karkotettin Venäjältä, josta hän muutti Suomeen. Täällä hän avioitui lappeenrantalaisen venäläisen kauppiaan lestadiolaisen tyttären Sofia Jakowleffin kanssa. Attenjeffit asuivat tämän jälkeen ainakin Vaasassa ja Tampereella. (Rautiainen 1926,  6 – 7; MKK. Kortisto Lpr:n seudun lest.).
[15] Adam Alkio mainitsi haastattelussaan venäjää osaavina saarnaajina Lindströmin ja Nyströmin, joilla tarkoitetaan luultavasti Kaarle Teodor Lindströmiä (1857-1917) ja Johan Alexander Nyströmiä (1843-1905). Heistä Nyström oli avioitunut venäläisen naisen kanssa (Raittila 1967, 253; Pms Näytenumero 4/15.6.1954; Laestadiana 10. Luettelo Pietarin ja sen ympäristön lestadiolaisista saarnamiehistä).
[16] Venäläisenä saarnaajana mainitaan Nikolai Wjärljeff (nimi esiintyy myös muodossa Wjerljeff) (Raittila 1967, n:o 561; SS 1889, 44-46). Kuten edellä todettiin, David Johan Rautiainen kertoo        muistelmissaan Ivan Attenjeff-nimisestä saarnaajasta, joka muutti vuonna 1892 Tampereelle. (Rautiainen 1926, 6 – 7).
[17] Haastatteluissa herätysten alkamisajankohdaksi annetaan vuosi 1897. Aluksi venäjänkielinen lestadiolaisuus keskittyi Pietariin ympäristöineen. Liikkeen leviäminen syvemmälle Venäjän alueelle tapahtui Venäjällä riehuneen sisällissodan aikana 1920-luvun alussa ja 1930-luvulla alkaneiden karkotusten seurauksena (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelut 19.3.1995 ja 1.7.1995; Lidija Romanovan hst. 2.7.1995 ja 8.7.1995; Gennadi Nikiforovin hst. 8.7.1995 ja kirje 17.8.1995; Aleksei Korshunovin hst. 8.7.1995; Jevgenija Tretjakovan hst. 8.7.1995).
[18] Raittila 1967, 326; SL 2/1925, 23-24; SL 1/1993, 26; Laulukirja on käytössä käsin kopioituna versiona kommunismin ajan säilyneiden lestadiolaisrippeiden eli ns. vanhojen uskovaisten pitämissä seuroissa (SL 2/1994, 21-24). Kanttori Yrjö Koskimäki on selvittänyt laulujen alkuperää. Niistä noin 70 on Leonard Typön laulukirjasta ja noin 30 suomalaisista ja ruotsalaisista virsikirjoista. Ks. Meri Kaila: Kanttori Yrjö Koskimäki arkkiveisujen jäljillä (Kaltio 2/1997, 62 – 63); Ulla Remes: Herätysliikkeiden laululla yhteiset juuret. Arkkiveisut kiinnostivat kanttori Yrjö Koskimäkeä jo nuorena (Kotimaa 29.8.1997).
[19] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).
[20] Inkeri 41/22.5.1884 Lahelta (Wastaus Paimen Paawolle).
[21] Erna Morozin hst. 24.10.1994. Vastaavan tyyppistä, eristyneiden etnisten yhteisöjen painetta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen ilmeni esimerkiksi Muurmannin rannikolla ja Pohjois-Amerikassa (Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54-55).
[22] Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994.
[23] SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24; 6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504.
[24] OMA. Laestadiana 10. Luettelo Pietarin seudun saarnaajista.
[25] Luukka 1964b, 54 – 55.
[26] Jääskeläinen 1980, 349, 504; 1982, 258, 263, 265, 270.
[27] Jääskeläinen 1980, 45, 460; SL 3/1993, 22-24 (Voitto Savela: Elävää kristillisyyttä Venäjällä); Vartijan Äänen kesälehti 1947, 16-17 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin tuli  kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden historiaa).
[28] Vähitellen lestadiolaiset nousivat merkittävään asemaan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan hallinnossa. Seurakunnan kirkkoneuvostossa toimi ennen vallankumousta kolme lestadiolaista. Seurakunnan taloudenhoitajana oli uudestiherännyt Tuomas Karvanen (1884 – 1930). Lisäksi seurakunnan kappalaisena oli vuosina 1900  - 1914 lestadiolainen Vilhelm Ferdinand Korvenheimo (Partanen & Sivonen, 44 – 145; Raittila 1967, n:o 608).
[29] Lestadiolaisuutta oli ennen vallankumousta jopa Siperiassa asti (Kolk 19/1916, 419-426 (Juhani Torvinen); Pms 39/26.9.1957) ja 1920-luvulla liike levisi Pihkovan, Novgorodin ja Samaran alueille (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelu 1.7. 1995).