Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Radion käytön säännöstely


Edellisessä postauksessani kerroin radiokuumeen leviämisestä Lappeenrannassa vuoden 1924 alussa. Etelä-Saimassa oli noin viikkoa myöhemmin (22.1.1924) uusi artikkeli radiotoiminnasta otsikolla:  

RADION KÄYTÖN SÄÄNNÖSTELY

Siinä kerrottiin, että radion kuunteluun tarvittiin lupa, jonka myönsi  

KULKULAITOSTEN JA YLEISTEN TÖIDEN MINISTERIÖ.  

Radion kuuntelulle asetettiin ehdot, joita luvan saaneen tuli noudattaa. Radiota käytti tuossa vaiheessa jo maamme armeija jossakin määrin. Viranomaiset epäilivät, että uutta laitetta käytettäisiin sekä salakuunteluun että vakoiluun.  Niinpä virkamiehet halusivat ohjeistaa ja valvoa uuden kojeen käyttöä. Jopa radiovastaanottimen sijainnin muutoksesta oli ilmoitettava kahden viikon kuluessa. Kyseessä ei ole vuosina 1927 - 1976 käytössä ollut radiolupa(maksu), joka oikeutti radion kuunteluun. Muuten, mikäli jollakulla on vielä tallessa oheinen lupalappu, toivoisin saavani siitä valokuvan. Itse en ole sellaista - vielä - mistään löytänyt.

Poimin artikkelista nuo säännöt:

Nämä oikeudet on myönnetty seuraavilla ehdoilla:
 

1. Muunlaisia radioasemien sekä radiosähkösanomia että radiomerkkejä, joita laitteella voi mahdollisesti kuulla, ei saa, hätämerkkejä lukuunottamatta, merkitä muistiin ja saattaa julkisuuteen, eikä käyttää hyväkseen.

2. Laitteella ei saa häiritä muiden radiosähkölaitteiden toimintaa

3. Hakija, jos valtion puolelta määrätään, järjestää vastaanottolaitteensa sellaiseksi, että kuunteleminen erillä aaltopituuksilla ei käy päinsä.

4. Laitetta ei käytetä lähettämiseen.

5. Laite voidaan ottaa valtion käytettäväksi

6. Hakija noudattaa kaikkia niitä määräyksiä, joita asianomaiset viranomaiset antavat.

7. Laite ja sen toiminta on valtion tarkastuksen ja valvonnan alainen ja hoitavat tätä tarkastusta ja valvontaa toistaiseksi radiojoukot ja lennätinhallitus.

8. Jos laite siirretään toiseen paikkaan, on asianomaiselle poliisiviranomaiselle ilmoitettva, mihin laitos on siirretty ja on ilmoitus on tehtävä kahden viikon kuluessa siirron päättymisestä sekä jos laite on siirretty toiselle paikkakunnalle, tehtävä viimemeinitun paikkakunnan viranomaisille.

9. Lupaa ei saa siirtää toiselle.

10. Hakija pitää huolen siitä, ettei laitetta käytetä ilman hänen suostumustaan, ja jos toinen hakijan suostumuksella käyttää laitetta, hakija valvoo tätä käyttämistä.

11. Lupa kestää helmikuun loppuun v. 1925, mutta voidaan se sitä ennenkin keskeyttää tai peruuttaa tai sen ehtoja muuttaa.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Radiokuume leviämässä Lappeenrannassakin (Etelä-Saimaa 12.1.1924)



Vilipsi mallia 1932


 Sekä Suomessa  että muissa läntisissä maissa elettiin 1920-luvulla teknologiahuumaa. Pesukoneet, jääkaapit ja autot mullistivat elämää. Lentoliikennekin nosti pilvien reunoille yhä useampia matkustushaluisia. Myös tiedonvälitys mullistui, sillä radio löi silloin itsensä läpi. Suomessa toiminta käynnistyi vuonna 1923, kun Arvi Hauvosen rakentama radioasema aloitti lähetystoimintansa Tampereella. Vuonna 1926 aloitteli lähetyksiänsä O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradion. Yhtiön perustajiin kuului mm. sanomalehtiä, radioliikkeitä, Lennätinhallitus, Puolustusvoimat, Suomen Tietotoimisto. Ylen rooli nähtiin tärkeänä "isänmaallisen mielipiteen luojana ja sillanrakentajana kaupunkien ja maaseudun välillä hävittäen siten välimatkat". Vuonna 1935 Yleisradio sai yksinoikeuden radiolähetyksiin koko valtakunnassa vuonna 1935 ja siitä muodostui instituutio, sekä hyvässä että pahassa.

Lappeenrannassa ei uutuuden käyttöönotossa myöskään vitkasteltu. Oheisen uutisen mukaan vuoden 1924 alussa kaupungissa oli jo useita valveutuneita kansalaisia, jotka olivat hankkineet uuden ihmekojeen, vaikka hinnat vaihtelivat nykyrahssa 350 ja 1350 €:n välillä. Ei kuitenkaan urheilukilpailujen kuuntelemiseen vaan musiikin. Saipahan oli tuossa vaiheessa vielä "osuuskaupan hyllyllä". Tässä lyhyt artikkeli eteläkarjalaisesta radiokuumeesta tammikuussa 1924.





Radiokuume leviämässä Lappeenrannassakin

Kuuntelulaitteita on käytännössä useampia.


Kuten tunnettua, on kaikkialla maapallolla nyttemmin laajalle levinnyt radiokuume viime vuoden kuluessa tunkeutunut myöskin meidän maahamme. Ensin otettiin radio Suomen armeijan palvelukseen. Sen jälkeen ovat sanomalehdet ja lukemattomat yksityiset hankkineet itselleen radiokoneen, joka yhdistää sekä hyödyn että huvin.

Radioharrastus on verrattain vilkas useissa maamme kaupungeissa, vilkkain tietysti eteläosassa maata. Mikäli meille asiantuntevalta taholta on kerrottu, on Lappeenrannan seudulla radioharrastus suuresti elpymässä. Lappeenrannassa ovat vastaanottokoneita hankkineet useat yksityiset henkilöt. Tarkoituksena on etupäässä musiikin kuuntelu.

Laitteiden hinnat vaihtelevat n. 1000 ja 4000 markan välillä. Lappeenrannassakin on näitä koneita useampia ja kertovat niiden omistajat kuulevansa niiden välityksellä konsertteja pitkien matkojen päästä.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Reikäenkeli (Päivitetty 7.12.2015)


Kauko Räsäsen veistämä "Reikäenkeli" Lauritsalan kirkkopuistossa, jonne se pystytettiin vuonna 1966
Aurinkoisena ja tuulisena lauantaiaamuna (28.3.2015) Kulkurini ohjasi pyöräilyreittini aluksi Lauritsalaan. Ajauduin kuvaamaan useinkin katselemaani "Reikäenkeliä". Kulkeehan työmatkani mennen tullen tuon veistoksen vieritse. Nyt, kun mukanani oli kamera, napsin teoksesta joitakin kuvia. Samalla kertasin mielessäni tämän nyky-Lappeenrannan kuuluisimman veistoksen vaiheita.

"Reikäenkeli" selkäpuolelta kuvattuna


Veistos, jonka alkuperäinen nimi oli "Enkeli", nostatti aikoinaan myrskyn ensi eteläkarjalaisessa ja lopulta koko valtakunnallisessa kulttuurivesilasissa. Kauko Räsänen, vuonna 1926 Suistamolla, Laatokan Karjalassa syntynyt taiteilija teki vuonna 1960 sen toimittaja Kalevi Löfgrenin haudalle Lappeenrantaan. Tilaustyönä tehdyssä veistoksessa sen toteutustapa herätti yleisössä aikoinaan sekä keskustelua ja että pahennusta. Veistosta, jossa oli viitteellisesti harppua soittava reikäinen enkeli,  pidettiin rienaavana. Kirkkoherra Kaiku Kallio väitti teoksen olevan kristillisen tavan vastainen. Haudankaivajakin väitti pelkäävänsä kammottavaa veistosta ja ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa, jollei veistosta kuljeteta pois. ”Enkeli” joutui niin rahvaan kuin kirkollisten piirien hampaisiin liian modernina. Asiaa puitiin sekä virallisissa kokouksissa että lehtien palstoilla (joihin palaan myöhemmin). Lopulta evankelisluterilaisen kirkon edustajat eli Lappeenrannan seurakunnan hallinto kirkkoherra Kaiku Kallion johdolla poistattivat veistoksen haudalta sopimattomana. Teko?syy saatiin siitä, että teos on muka liian korkea ja siten rikkoo säännöksiä.


"Reikäenkeli" etupuolelta


Lappeenrantalainen kulttuuriväki löysi tämän jälkeen veistoksen hautausmaalta lehtikasasta. Tämä johti pienimuotoiseen mielenosoitukseen, jossa veistos kuljetettiin kaupungin halki. Lappeenrannan Taiteenystävien edustajat asettivat teoksen esille yhdistyksen syysnäyttelyyn Lönnrotin koululla vuonna 1961 rahvaan ihailtavaksi. Veistos oli sen jälkeen useita vuosia Taide- ja kehysliike Pulkkisen varastossa. Lopulta Lauritsalan kauppala osti veistoksen ja sijoitti sen vuonna 1966 nykyiseen paikkaansa Kirkkopuistoon, lähelle Lauritsalan modernia kirkkoa. "Reikäenkelin" paljastustilaisuus pidettiin 3.10.1966, vajaa kolme kuukautta ennen Lauritsalan siirtymistä edesmenneitten kuntien joukkoon. Paikalla olivat Lauritsalan Musiikinkannatusyhdistyksen soittokunta ja Kaukaan laulumiehet. Soittokunta esitti mm. "Lapeveteläisen rapsodian", kauppalanjohtaja Leo Mether piti paljastuspuheen ja luovutti veistoksen lauritsalalaisten edustajalle, eli valtuuston puheenjohtaja Hugo Pöljölle.  STT:n uutisoinnin mukaan veistos oli mielenosoituksellisesti asetettu selkä Lappeenrannan kaupunkiin päin. Tämän Lauritsalan viralliset edustajat .... - kiistivät. Näin 1960-luvun merkittävin taideriita sai onnellisen lopun. Teoksesta tehtiin lisäksi toinen valu Ateneumin kokoelmiin vuonna 1975.
"Reikäenkeli" Lauritsalan Kirkkopuistossa
 Tämän päivän silmin katsottuna koko reikäenkeli-episodi kuulostaa suorastaan Absurdistanian uutiselta, mutta, mutta... varmaan moni tämän päivän kulttuuriin liittyvä asia vaikuttaisi 1960-luvun ihmisestä Sekostanian jutulta.

Post sriptum
Tämänaamuisessa (5.10.2015) Helsingin Sanomissa oli 10.9.2015 kuolleen kuvanveistäjä, taiteilijaprofessori Kauko Räsäsen muistokirjoitus. Se löytyy tämän linkin takaa. Kirjoituksessa todetaan
"Räsäsen tunnetuin yksittäinen teos lienee 1960 Lappeenrannan kirkkomaalta häädetty pronssiveistos Enkeli".  Lisäksi siinä kerrotaan, mitä kuvanveistäjä itse totesi  "Enkelin" nostattamasta hälystä:
"Kirkkohallintokunta vaatii, että muistomerkin tulee olla tavanomainen, mutta jo taideteoksen luonteeseen kuuluu, ettei se ole tavanomainen."


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 14: Lamposaari


Lamposaaren entinen kansakoulu maaliskuun alkupuolella 2015
Maaliskuisena sunnuntaiaamuna Kulkurini toi minut ensin upealle Muukonniemen koululle ja sen jälkeen lossimatkan takana olevalle Lamposaaren koululle. Lamposaari on Lappeenrannassa, eteläisellä Saimaalla sijaitseva saari, joka muodostuu itse asiassa kahdesta saaresta, Utrasaaresta ja Lamposaaresta. Saaret yhdistettiin aikoinaan toisiinsa kansakoululle kulkevan tien vuoksi. Lossi saatiin saareen vuonna 1963. Sitä ennen siellä ei ollut teitä eikä autojakaan. Saaressa toimi aikoinaan WAHL & CO AB:n / Rauma Repolan OY:n saha ja sen mukana tuomana runsaasti asukkaita. Sahasta on muuten vuonna 2013 ilmestynyt laaja historia, Martti Rommin kokoama Wahlin saha 1905 - 1967. Saha paloi 1967 ja siitä alkoi saareen autioituminen. Vielä 1980-luvulla Lamposaaressa oli posti ja Utrasaaressa kirjasto. Kun palvelut lopetettiin, asukkaiden muuttoliike kiihtyi varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla. Talot autioituivat ja rapistuivat. Nykyisin saaressa on noin 60 ympärivuotista asukasta.
Lamposaaren kansakoulu 1960-luvun puolivälissä
Kuva Lappeenrannan kaupunginarkisto

Oma kansakoulupiiri perustettiin Lamposaaren vuonna 1947. Koulu saarelle rakennettiin vuonna 1953. Sen suunnitteli Maaseudun Keskusrakennustoimisto. Lukuvuonna 1956 - 1957 koulussa oli 48 oppilasta ja kolme opettajaa. Vuonna 1965 tehdyssä Lappeen kunnan kansakoulujen oppilasmäärä ja tilaselvityksessä todettiin Lamposaaresta seuraavasti: Koulussa olisi kovasti tilaa suuremmallekin oppilasjoukolle. Saaren asukamäärän laskiessa nopeasti sahan palon jälkeen, koulu lakkautettiin vuona 1975. Koulurakennuksen nykysiten omistajien mukaan Lappeenrannan kaupunki myi koulurakennukset yksityishenkilöille 1990-luvulla. Nykyisillä omistajilla, joita jututin pitkät tovit koulun pihalla,  rakennus on ollut noin kaksitoista vuotta. Rakennuksen ulkoasu on pääpiirteissään sama kuin sen valmistuessa 1950-luvulla.

Palaan jossakin vaiheessa koulun sulkemisvaiheisiin. Alla lisää kuvia koulurakennuksesta:
Lamposaaren kansakoulu 1950-luvun puolivälissä
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto



Lamposaaren entinen kansakoulu maaliskuun alkupuolella 2015

Lamposaaren entinen kansakoulu maaliskuun alkupuolella 2015
Lamposaaren entisen kansakoulun seinässä oleva kyltti kertoo rakennuksen mennestä kouluhistoriasta


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Matkakertomus amerikansuomalaisten asuinpaikoilta Minnesotassa syksyllä 1879



 Alla oleva kertomus julkaistiin Amerikan Suomalaisessa Lehdessä joulukuussa 1879. Siinä Calumetin suomalaisen apostolisluterilaisen seurakunnan silloin papinviranhoitaja, entinen katekeetta Johan Takkinen kuvaa matkaansa Minnesotaan. Hän vieraili osavaltion suomalaisissa siirtokunnissa käynnistämässä ja ohjaamassa alkutaipaleella olevaa seurakunnallista toimintaa. Tuossa vaiheessa siirtokuntien asukkaiden selkeä enemmistö kuului apostolisluterilaisiin. Vaikka oheisen artikkelin pääpaino on uskonnollisen toiminnan  kuvauksessa, se sisältää myös merkittävää tietoa kyseisten siirtokuntien alkuvaiheista laajemminkin. Samaisessa lehdessä julkaistiin jo aikaisemmin laaja, päätoimittaja Aleksander Leinosen kirjoittama artikkelisarja Tietoja suomalaisten pesäpaikoilta Pohjois-Amerikassa. Aikomuksenani on tuoda myös tuo artikkeli jossakin vaiheessa kevään mittaan tänne luettavaksi. Kieli on artikkelissa vanhahtavaa ja oikeinkirjoitus horjuvaa, mutta silti, olkaa hyvä:



Kertomus matkoista ja toimista Suomalaisten asuinpaikoilla Minnesotan valtiossa (ASL 5.12.1879).



Saatuani useoita kutsumuskirjeitä monilta sisarilta ja veljiltä, jotka asuvat hajallansa Minnesotan valtiossa, että käydä heidän asuinpaikoillansa, heitä Jumalan sanalla lohduttamassa, kuin myöskin seurakunnallisia asioita järjestämässä, niin lähdin syyskuun 30 p. Calumetistä, erään Alouezissa asuvan maanmieheni A. Mällisen kanssa, matkalle Minnesotan valtioon.

Calumetin asemahuoneella astuimme höyryjunaan, joka vei meidät 14 engl. peninkulmaa Hancockin kaupunkiin. Tässä kaupungissa ja sen ympäristöillä löytyvissä kaivannoissa työskentelevien uskovaisten luona oleskeltuani mitään erinomaista toimittamatta ja höyryalusta odotellen, lähdimme keskiviikkona, lokakuun ensimmäisen päivän aamuna, viiltämään Superior-järven selkää Duluthin kaupunkia kohden. Ilma näytti olevan vastaan aloitettua matkaani, sillä se soti niin ankarasti vastaan, että vasta lauvantaiaamuna saavuimme Duluthiin, joka vesimatka, 200 engl. peninkulmaa, hyvillä ilmoilla tavallisesti kuljetaan yhdessä vuorokaudessa.

Niin pian kun olin ehtinyt siirtää laivasta kapineeni höyryjunaan, lähdin taas eteenpäin, ja mainittuna lauvantai-iltana, 150 engl. peninkulmaa kuljettua, saavuin jo Minneapolis kaupunkiin. Täällä kohtaisin ensiksi muutamia kymmeniä Suomalasia, joista useimmat olivat uskovaisia, ja heidän kanssansa vietin p. Mikkelin juhlan saarnaamisella ja p. ehtoollisen jakamisella. Mikkelin päivän iltana lähdin jo höyryjunassa Cokaton siirtokuntaan, jota on väliä 51 engl. peninkulmaa; ja oli niin odottamatoin onni, että löysin vielä Cokaton suomalaisessa kirkossa iltakokouksessa suurimman osan uskuvaisia. Ei voi sanoilla kertoa kristittyjen ihastusta astuttuani kokoushuoneeseen, kuin näkivät, että heidän pyyntönsä oli tulollani toteentunut. Koska olivat Minnesotassakin vaatineet minua seurakunnallisten asioidensa ohjaajaksi, niin kohta ryhdyin täällä seurakunnallisiin toimiin. Ensimmäinen toimeni oli pitää nuorisolle rippikoulua päivillä ja illoin saarnaella, jota pitkitin aina lokakuun 17 päivään.

Cokaton ensimmäinen apostolisluterilainen kirkko, joka oli käytössä vuoteen 1913 saakka
Mainittuna päivänä lähdin, jättäen sattuneista syistä rippikoulun keskitiehen, erään uskollisen veljeen Jaako Wuolteen kanssa matkustamaan Fort Ridgelyn seuduilla, Renville countissa, löytyvien Suomalaisten asuinpaikoille. Noin 65 engl. peninkulmaa Cokatosta aukeoita aavikoita hevoiskyydillä ajettuamme, me saavuimme jo mainitun päivän ehtoolla Fort Ridgelyn siirtokuntaan. Tässä paikassa löytyy 22 varsinaista Suomalaista asukasta, sekä muutamia itsellisiä. Lokakuun 20 p. toimitettiin henkikirjoitus, joka osoittaa siirtokunnassa löytyvän 135 henkeä. Samana päivänä toimitettiin myöskin kinkeriluku, sekä laadittiin ensimmäinen kirkonkirja. Tämän paikan Suomalaiset ovat melkein kaikki uskovaisia, ja heillä on täydellisesti järjestetty seurakunnan hallinto, kirkkoraati, lasten koulu y.m. seurakunnan säilyttämiseksi tarpeelliset laitokset. Kuten kokouksessa tehty pöytäkirja osoittaa, tässä seurakunnassa on valittu kirkkoraatin esimieheksi Johan Sikanen, kirjuriksi Wilhelm Gabrielson, kassanhoitajaksi Abram Jussila, lasten kouluttajaksi Johan Sikanen, sekä kolme muuta jäsentä. Seurakunnan esimieheksi papillisiin toimiin – Jumalanpalvelusta johtamaan, kastamaan, hautaamaan, ehtoollista jakamaan y.m. – valittiin Sakari Törmä. Seurakunnan tila kristillisellä alalla oli tyydyttävä usko, rauha ja rakkaus vallitsi kaikissa. Lukutaito oli hyvä, kuten kinkerikuulusteluissa ilmaantui. Saatuamme tärkeimmät asiat järjestetyiksi, me käänsimme jo lokakuun 24 p. matkamme takaisin Cokaton siirtokuntaan.

Franklinin eli Fort Ridgelyn apostolisluterilainen kirkko kuvattuna kesällä 2007.
Viipymättä ryhdyin jatkamaan keskoiseksi jäänyttä rippikoulua, ja lasten lukutaitoa sekä kristillisyyden ymmärrystä tarkemmin koeteltuani, katsoin soveliaaksi laskea seuraavat rippilapset ensikerrn H. P. Ehtoolliselle sunnuntaina lokakuun 26 päivänä, nimittäin poikia: Oskar Lahti, Karl Fredrik Lahti, Johan Ulrik Teining, Frans Herman Pudas, Erik Laakso, Abram Slung, Johan Petter Commes, Petter Anton Törngren, Karl Jakob Snabb, Karl Gustaf Keksi. Magnus Edvard Björkman; tyttäriä: Johanna Vitikkohuhta, Greta Johanna Rovanen, Johan Lovisa Kunnari, Eugenia, Efina Vanha, Emma Kristina Teining ja Brita Fredrika Maikko – yhteensä 17 lasta. – Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin toimittamaan lukukinkeriä, jossa löydettiin seurakunnan lukutaito olevan ylimalkaan hyvällä kannalla. Siirtokunnan väestö on melkein kaikki uskovaisia, ja heidän kristillisyytensä taito löydettiin myöskin olevan kiitettävä. Seurakunnassa sanottiin ahkerasti pidettävän yhteisiä kokouksia, jotka vietetään Jumalan sanan tutkimisella ja rukouksella. Lokakuun 27 p. toimitettiin henkikirjoitus, joka osoittaa seurakunnassa löytyvän 80 varsinaista taloa, muutamia itsellisiä, sekä 464 henkeä. Täällä löytyy myöskin täydellinen seurakunnallinen hallitus, nim. kirkkoraati (samat kunnan valtuusmiehinä), seurakunnan kassa, jolla on varsinainen hoitaja, kunnan kirjuri, lasten koulu yhdellä opettajalla, papin viran toimittaja, lukkari y.m. Tämä Cokaton siirtokunta, Wright countissa, on rikas luonnollista eduista, kuin myöskin erinomaisen luonnon ihana paikka. Se on ainoastaan neljä engl. peninkulmaa lähimmästä rautatiestä ja asemapaikasta, kauniin Cokatojärven ympäristöillä. Avara tila, laveat pellot ja niityt tekevät tämän paikan erinomaisen viehättäväksi.

Cokatosta lähdin lokakuun 28 päivänä, edellisen matkatoverini veljen Kaleb Wuolteen kanssa, matkalle Holmes Cityn suomalaiseen uutispaikkaan, Douglas Countissa. Matkattuamme 96 engl. peninkulmaa rautatietä ja 26 penk. kärryillä aukeoita aavikoita myöten länsipohjoista kohden, me saavuimme Holmes Cityn kylään. Täällä löytyy 17 taloa Suomalaisia, ja väkiluku oli marraskuun 3 p. tehdyn henkikirjoituksen mukaan 67 henkeä, melkein kaikki uskovaisia. Ensimmäiset asukaat asettuivat tänne jo melkein samaan aikaan kun Cokatoonkin, mutta väkiluku ei ole täällä ehtinyt vielä sen suuremmaksi karttua. Kuitenkin on jo tämäkin siirtokunta astunut monessa asiassa suuren askeleen eteenpäin, ja paikan edullisuus antaa syytä toivoa, että se on tästedes nopeasti kansoittuva. Täälläkin löytyy täydellinen seurakunnallisen hallitus, jonka he ovat jo vuonna 1877 laillistuttaneen paikkakunnan asianomaisessa virastossa. Papin edustana on Johan Luukkonen, seurakunnan esimiehenä Petter Erik Julin (sama kunnan kirjurina), kassanhoitajana Johan Uusitalo ja lasten kouluttajana Johan Luukkonen. Tässäkin paikassa viivyin viisi päivää, järjestellen monia seurakunnan asioita, pitäen henkikirjoituksen, lukukinkerin y.m. Kinkeriluvussa oli kansan lukutaito tyydyttävä, ja tämänkin uutispaikan asukkaat ovat ahkeroita Jumalan sanan harjoituksessa, ja viettävät kristillistä ja rauhallista elämätä.

Holmes Cityn apostolisluterilainen kirkko kuvattuna kesällä 2007
Saatuani mielestäni tärkeimmät seurakunnalliset asiat järjestetyiksi, lähdimme jo marraskuun 4 päivänä matkustamaan aukeoita aavikoita 60 engl. peninkulman päässä olevaan New York Mills-nimiseen suomalaiseen siirtokuntaan. Täällä löysimme taas koko kylän Suomalaisia – 42 taloa kaikkiansa. Tämä on aivan uusi Suomalainen uutispaikka metsätienoossa, mutta väkiluku nousi jo pidetyssä henkikirjoituksessa vähän yli kahden sadan hengen uskovaisiakin. Tässäkin paikassa viivyin seitsemän päivää, sillä täällä oli seurakunnallinen hallinto kokonaan järjestettävä ja toimeen pantava, henkikirjoitus pidettävä. Varsinaisessa seurakunnan kokouksessa valittiin papin viran edustajaksi Herman Karjalainen, lukkariksi Gustaf Hyry, kassan hoitajaksi Israel Hagell ja kirjuriksi Jakob Santapakka. Lasten koulu perustettiin kahdella opettajalla , johon opettajiksi valittiin Matti Ronkainen ja Johan Fräki. Myöskin valittiin kirkkoraadin jäsenet y.m., samaan tapaan kuin muissakin uskovaisten seurakunnissa on Amerikassa tavallista. Kinkeriluvussa osotti kansa osaavansa hyvin lukea, ja mitään kristilliselle elämälle sopimatointa menetystä ei kuulunut. Tyytyväisellä mielellä otin tämän uuden suomalaiskylän veljiltä ja sisarilta jäähyvästit, ja lähdin marraskuun 12 p. kotimatkalle. Ensin neljä peninkulmaa kärryillä rautatien asemapaikalle kuljettua, me astuimme höyryjunaan, ja kiidätimme ensin 60 engl. peninkulmaa Renald-nimiseen [=Brainerd) kaupunkiin. Täällä oli minun nyt eroaminen uskollisesta toveristani Kaleb Wuolteesta, joka erkani täältä kotiinsa Cokatoon, ja minä jatkoin matkaani Michiganiin päin.

New York Millsin apostolisluterilainen kirkko 1900-luvun alkuvuosikymmenillä
Kuljettuani höyryjunassa vielä 92  engl. peninkulmaa saavuin Thompsonin (Thomson) asemapaikkaan, jossa oli minua vastaan ottamassa Calumetistä lähtenyt matkatoverini A. Mällinen, joka oli Cokatosta toista tietä tänne saapunut. Poikettuamme muutaman virstan mainitusta asemapaikasta. täällä löytyi taas synkän metsän sisässä uusi Suomalainen kylä, jossa löytyi 10 taloa ja 36 henkeä uskovaisia. Toivo paikan pikaisesta kansoittumisesta on rohvaissut nämätkin kansalaisemme perustamaan itsenäisen seurakunnan ja kokouksessa valittiin papin viran edustajaksi Johan Junkkonen, seurakunnan esimieheksi Karl Kytömäki, (sama kirjuriksi) ja kassan hoitajaksi Lassi Moilanen. Kansan lukutaito oli tydyttävä ja kristillisyys kukoistavassa vaikutuksessa. Täällä viivyin kolme päivää, ja saatuani kaikki tärkeimmät asiat tydyttävälle kannalle, lähdin taas 23 engl. peninkulman päässä olevaan Duluthin kaupunkiin.

Odotellessani Duluthissa pari päivää höyryalusta, kohtaisin täällä muutamia suomalaisia perheitä, ja vaikka he olivat jumalattomia ihmisiä, niin suvaitsivat he kuitenkin minun puhella nämät päivät autuaaksi tulemisesta. Marraskuun 19 p.  astuin toverini kanssa höyryalukseen, ja matkustimme kotia Calumetiin, Michiganissa, johon saavuimme mainitun kuun 21 päivänä.

Tästä, mitä olen kertonut, näkyy että kristillisyys on kantanut runsaita hedelmiä kansalaisistamme Minnesotan valtiossa, ja että se lakkaamatta lisääntyy ja vahvistuu. Uskovaiset ovat suurena enemmistönä Minnesotassa, samoin kuin Michiganin kuparikaivannoissakin, ja heidän kristilliset harrastuksensa kaikissa seurakunnissa ovat sangen kiitettävät ja mieltä ilahuttavat.
Viime vuosina olen saanut monia kirjeitä usko[n]veljiltäni kotimaasta, joissa he ovat tiedustelleet täällä etäällä asuvien veljiensä sekä hengellistä että ruumiillista tilaa. Nyt on ilmestynyt minulle parempi tilaisuus kuin ennen vastatakseni näihin kysymyksiin, ja tällä kertomuksellani olen koettanut tydyttää heidän kaikkien uteliaisuuttansa. Lähempiä tietoja täällä asuvien veljiensä taloudellisesta tilasta voivat he vielä ennen pitkää saada A. S. Lehden palstoista.
Johan Takkinen

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Tapiolan kuulumisia: Aappo Törrön avustaminen. Walwoja 28.5.1929 ja 22.6.1929


Tapiola, Michigan
Yhdysvaltojen suomalaisten siirtolaisten aikoinaan asuttamilla alueilla Michiganissa ja Minnesotassa kierrellessäni olen törmännyt ilmiöön, joka näyttää Suomesta lähes kadonneen. Kyseessä on kylä- ja kaupunkiyhteisön tuki, talkooapu ja rahakeräykset, kun joku joutuu joko tuhoisan onnettomuuden uhriksi tai vakavan sairauden koettelemaksi. Kun jonkin perheen lasta, perheenisää tai -äitiä kohtaa vakava sairaus, kotikaupunki  tai kotikylä kerää varat kymmeniä - tai satojakin tuhansia dollareita maksavia hoitoja varten. Varat kootaan sekä lahjoituksin että monenlaisten myyjäisten ja tapahtumien avulla.

Suomessa on ilmeisesti hyvinvointiyhteiskunta ja vastuun siirtäminen yhä enemmän erilaisille yhteiskunnallisille instituutioille tehnyt tästä lähes lopun. Myöskään nykyinen lainsäädäntömme ei juurikaan mahdollista laajamittaista julkista rahankeräystä vastoinkäymisistä kärsineiden hyväksi. Vaikka tämä on ollut varmaankin hyvä asia, jotakin arvokasta on myös kadonnut

Olkoon tämä teksti, jonka olen poiminut Kuparisaarella, Michiganissa ilmestyneestä Walwoja-sanomalehdestä vuodelta 1929, esimerkkinä suomalaisten siirtolaisten vahvasta talkoohengestä ja maanmiehien auttamisesta.



Tämän kuun 21 p:än iltana pidettiin Tapiolan koululla kansalaiskokous, jossa keskusteltiin kansalaisemme Aappo Törrön avustamisesta, jolta, kuten jo lehdessä on mainittu, paloi Erkin päivää vasten yöllä, asuinhuonetta lukuunottamatta, kartano irtaimistoineen, Palossa tuhoutui hevostiimi, neljä nuorukkaa, kanat, ainoastaan lypsykarja saatiin pelastettua. Aitassa tuhoutui kaikki vaatteet kuin myös monen kuun ruokavarasto, joka oli siirretty huoneelta kevätkorjuun vuoksi. Vahinko siis arvaamaton suuren perheen vanhuksille.
”Auta miestä mäessä, älä mäen alla”, pani kansalaisemme liikkeelle ja niin päätettiin panna toimeen yleinen rahan keruu paikkakunnalla. Kerääjinä toimivat seuraavat henkilöt: Askel, John Saari; Elo, Lauri Moilanen; Tapiola, Eteläpuoli, Yrjö Niva; Itäpuoli, John Nevala; Rantakylä Kasper Toivonen; Pohjoispuoli John Juntunen.

Myös päätettiin talkootyöllä käydä tekemässä heinäsuoja kuin myös auttaa uuden navetan ja tallin rakennuksessa. Rakennusaineet lupasivat metsästään Arvid Ruikka ja Aatami Moilanen. Työtoimikuntaan, jonka tarkoituksena on järjestää talkoot työn edistyessä, valittiin John Järvenpää, Aatami Moilanen ja Roy Toivonen. Yleiseksi rahastonhoitajaksi nimitettiin John Järvenpää.

Jos jollakin paikkakunnalla on hyväntahtoisia henkilöitä, jotka haluavat avustaa vaatteilla ja raha-avulla, niin sopii lähettää osoitteella:
John Järvenpää, R 2, Chassel, Mich

------
Walwoja 22.6.1929

Lähes kuukausi Törrön perheen avustusuutisen jälkeen oli Walwoja-lehdessä vasemmalla näkyvä Törrön perheen kiitoskirjoitus sekä selvitys saaduista lahjoitusvaroista. Niitä oli kertynyt runsaat 170 dollaria. Mitä tuolla rahasummalla sai käytännössä ostettua? Katsoin lehden ilmoituksia ja tässä esimerkkejä hintatasosta: kahvipaketti 35 senttiä, ketsuppipurkki 23 senttiä, silkkileninki 4,95 dollaria.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Taavetin linnoituksesta. Etelä-Saimaa 21.5.1962



 
Taavetin kunnostettua Linnoitusta

Etelä-Saimaassa oli 21.5.1962 mielenkiintoinen artikkeli oheisella otsikolla. Edellisessä blogimerkinnässäni kuvasin helmikuista käyntiäni Taavetin Linnoituksessa ja kertasin sen historiaa lyhyesti. Tässä vuonna 1962 kirjoitetussa artikkelissa, on paitsi kerrattu Linnoituksen historiaa, kuvattu sen silloista kuntoa, sekä visioitu Linnoituksen tulevaisuutta. Tuo osuus artikkelista kiinnosti minua varsinkin. Niinpä poimin artikkelin historiaosuudesta muutamia yksityiskohtia, mutta esittelen sen lisäksi silloisen tilanteen kuvauksen sekä tulevaisuudenhahmotelmat sellaisenaan. Ollos hyvä:
 

Taavetin linnoituksesta saisi matkailijoille kiintoisan pysähdyspaikan.


Kuinkahan moni suomalainen pystyy kartalta näyttämään, missä on sijainnut Davydov, kotoiselta nimeltään Marttilan kauppala? Kuinkahan moni, halki Taavetin asutustaajaman autollaan huristava tai junan ikkunasta vauraan näköistä kyläyhdyskuntaa katsellut matkaaja on tiennyt katselevansa kahden vuosisadan takaisen linnoitetun Davydovin eli Marttilan kauppalan näkymiä. Marttila, jonka venäläiset ristivät Davydoviksi ja joka ruotsalaisten suusssa kääntyi Davidstadiksi, on tämänpäivän suomalaisten Taavetti. Vähäinen tienviitta Taavetin yhteiskoulun kohdalla Lappeenrannan – Kouvolan maantien oikeassa laidassa osoittaa tien Taavetin linnoitukseen. Siinä on kappale maamme historiaa, johon jokaisen kauttakulkijan olisi hyvä käydä tutustumassa linnoituksen suulle asetetusta taulusta. 


Hattujen sodan ja pikkuvihan päättyessä Turun rauhaan vuonna, tuli Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajaksi Kyminjoki. Marttilasta oli tieyhteydet Haminaan, Kouvolaan ja Mikkeliin, joten Marttilaan keskeisen asemansa vuoksi sijoitettiin venäläinen varuskunta. Marttila määrättiin kauppalksi vuonna 1770. Varuskunnan komedanttina oli tällöin venäläinen  upseeri Davydov, josta kauppala sai nimensä. Venäläinen Davydov kääntyi ruotsinkielessä Davidstadiksi suomentuen myöhemmin Taavetiksi.
Varuskunnan vahvuus vuonna 1788 oli 3588 miestä.... Varuskunnan venäläinen hautausmaa on ollut kaakkoisella suunnalla noin 1 kilometrin päässä linnoituksesta.



 
Linnoitus lehtikuvassa toukokuussa 1962. Vallit ja muut linnoitusrakenteet ovat puuston kattamia
Linnoitus tänään
Syvän kunnioituksen tuntein katselee valleille kiivennyt matkaaja parin vuosisadan takaisen linnoitustekniikan saavutusta, joka on parhaiten säilyneitä maalinnoituksia maassamme ruotsalais-venäläisten sotien ajoilta. Leikin tekoahan sen vahvojen kivivallien murtaminen olisi tämän päivän asehirmuille, mutta aikanaan sen valtaaminen ja 3500 miehen varuskunnan tuhoaminen olisi vaatinut valtavia uhrauksia.
Linnoitus nukkuu unohduksen unta, niin ainakin päältä katsoen näyttää. Yhteiskoululaiset paistattelevat päivää sen aurinkoisilla valleilla ja pojanviikarit leikkivät sen sokkeloissa omia leikkejään. Mutta linnoitus voi herätä uuteen elämään, ei enää alkuperäisessä tarkoituksessa, vaan arvokkaana matkailunähtävyytenä, jos toimeen tartutaan. Se vaatisi kuitenkin Luumäen kunnalta uhrauksia, jotka kuitenkin ajan kanssa tulisivat monin verroin korvatuiksi.
 
Linnoituksen keskustan aukio on mitä ihanteellisin juhlakenttä, jopa suuria maakunnallisiakin juhlia ajatellen. Tähän tarkoitukseen aukeata lienee käytettykin, päätellen sen toisessa päässä olevasta puhujapöntöstä. Mutta tämä ei yksin riitä. Koko linnoitusalue pitäisi raivata puhtaaksi risukoista, valleilla risteilevien polkujen varteen tulisi sijoittaa penkkejä ja vaikkapa linnoitusaukion itäpäähän rakentaa pieni kioski kahvi- ja virvoketarjoilua varten. Kun kaikki tämä olisi valmista, tulisi valtatien varteen  näkyvälle paikalle asettaa viitta, joka ohjaisi matkaajat linnoitukseen. Kuutostie on siksi vilkas turistiväylä kesäisin, että sen matkaajista huomattava osa pistäytyisi myös Taavetin linnoituksessa. Autojen pysäköintipaikaksi sopisi hyvin kesäajan toimettomana oleva koulun kenttä.
 
Näkymää Taavetin kunnostettuun Linnoitukseen
Kunnat kilpailevat keskenään matkailijavirran ohjaamiseksi alueelleen. Luumäen kunnalla on Taavetin linnoituksessa nähtävyys, jollaista tuskin millään muulla kunnalla on tarjottavana. Miksi ei Taavetin linnoitusta nostettasi muiden kunnan alueella olevien nähtävyyksien joukkoon?
Näkymää Taavetin kunnostettuun Linnoitukseen


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Taavetin Linnoitus


Taavetin Linnoituksen informaatiotaulu

Helmikuun viimeisellä viikolla, ajellessani Lappeenrannasta Helsinkiin, poikkesin Kuutostieltä Luumäen kuntakeskukseen Taavettiin. Postitusasioiden lisäksi ajattelin käydä katsomassa ja kuvaamassa Taavetin Linnoitusta. Tuo 1700-luvulla rakennettu Linnoitus sijaitsee Taavetin taajaman ja Kuutostien välissä, EI NIIN HYVIN historialliseen miljöösen istuvan kunnantalon takana. Linnoituksen rinteillä ja notkoissa oli lunta paikoin lähes vyötäröön saakka, etelärinteet olivat sen sijaan jo lähes sulat. Sain otetuksi joitakin kuvia. Lisäksi tässä hieman tarinaa linnoituksesta:

 
Linnoituksen kupeessa sijaitsee pitäjän vanha putkarakennus
Linnoituksessa on lukuisia pieniä opastauluja, joita on jo ajan hammas syönyt.
Näkymää Linnoituksen sisälle
Taavetin venäläinen linnoitus perustettiin aikoinaan strategisesti tärkeään tienristeykseen Salpausselän eteläreunalle. Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen Luumäen Marttilasta oli tullut merkittävä pohjoisen Viipurintien ja Haminaan johtavan maantien risteyspaikka. Kun Ruotsi oli hävinnyt vuosina 1741- 43 käydyn hattujen sodan, siirtyi Ruotsin ja Venäjän raja länteen aina Kymijokeen asti. Tässä rauhateossa myös Luumäen tienoot siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Venäjä ryhtyi vahvistamaan uutta luoteisrajaansa täydentämällä puolitekoisia Lappeenrannan ja Haminan varustuksia ja rakentamalla kokonaan uusia.  Uusista linnoituksista merkittävin oli Taavetti. Venäjän keisarinna Katariina Suuri perusti sinne vuonna 1773 ympyrälinnoitetun, ruutukaavoitetun ihannekaupungin. Linnoituskaupunki nimettiin Katariina II:n määräyksestä Pyhittäjä David Tessalonikalaisen mukaan Davidoviksi - Taavetiksi. Linnoitus oli osa venäläisten suunnittelemaa Kaakkois-Suomen innoitusketjua.   Ensimmäisen komendanttina Linnoituksessa  palveli paroni Henrik Johan von Lieven.
l
Tästä vie tie Linnoituksen "kovaan ytimeen".

Tähtimäisen (joidenkin kuvausten mukaan ympyrän muotoisen) bastionilinnoituksen muurit rakennettiin lohkokivistä. Sisälinnoitus oli ruutukaavoitettu ja varuskunnan rakennukset olivat sen suojissa. Linnoituksen rakennusvaiheita oli kaksi. Ensimmäisen rakennusvaiheen (1773 - 81) aikana paikalle kohosi ranskalaismallinen bastionilinnoitus, kooltaan 800 x 650 m. Kustaa III:n sodan (1788 - 1790) jälkeen Venäjä halusi vahvistaa luoteisrajan puolustusta. Kaakkoiseen Suomeen rakennettiin kenraali Aleksander Suvorovin johdolla syvyysporrasteinen linnoitusjärjestelmä. Tällöin alkoi Taavetin linnoituksen toinen rakennusvaihe. Siinä bastionirintamaan lisättiin neljä raveliinia, vallihaudat kivettiin ja pohjoissivustalle rakennettiin sarvilinna, sitadelli. Varustukseen kuului mm. 102 tykkiä. Tässä vaiheessa Taavetin linnoituksesta muodostui pikkukaupungin veroinen yhdyskunta kirkkoineen, kasarmeineen ja vartiorakennuksineen. Yhdyskunnan asukasluku nousi yli kahden tuhannen.


Näkymää linnoitusvallien välistä







Pian sen jälkeen kun Linnoituksen laajennus ja vahvistaminen oli saatu tehtyä (1796), se hylättiin. Nimittäin Linnoituksen ylläpito ja kunnostus lakkautettiin vuonna 1803. Samana vuonna elettiin kuitenkin Linnoituksen historian kohokohtia, kun keisari Aleksanteri I vieraili siellä. Rakennukset, joita oli 40, myytiin huutokaupalla vuonna 1829. Kirkko jäi joksikin aikaa seisomaan vielä paikalleen. Täysin se ei kuitenkaan menettänyt sotilaallista luonnettaan vielä 1800-luvulla, sillä Mikkelin tarkka’ampujapataljoonan reservikomppania piti siellä harjoituksiaan kesäaikaan 1800-luvun lopulla.



Museovirasto on kunnostanut huonoon kuntoon päässeitä linnoitusrakennelmia useassa eri yhteydessä. Ensimmäinen korjausvaihe oli vuosina 1985 - 1990.

Informaatiotaulu sitadellista


Informaatiotaulu bastionista

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Juhannusiloa Pappilanniemessä

Etelä-Saimaan suttuinen lehtikuva kertoo, että Pappilanniemen juhannusjuhlilla vuonna 1962 oli paikkalla "väkeä kuin pipoa".


Lappeenrannan Kaukaalla sijaitsee Saimaaseen pistävä niemi, joka on saanut nimekseen Pappilanniemi. Se sijaitsee Lappeen pappilan entisillä mailla, mikä selittää paikannimen. Niemi muodostaa luonnonsuojelualueen ja siellä kulkee helppokulkuinen kuntopolku / luontopolku, jonka pituus on 1,9 kilometriä. Tein niemestä jo syksyllä 2014 yhden blogimerkinnän. Pappilanniemessä on ollut aikoinaan myös uimalaitos ja tanssilava. Vielä 1960-luvun alkuvuosina siellä pidettiin maakunnalliset juhannusjuhlat, joissa kohokohtana oli "Molli-Jorin" laulama ""Heili Karjalasta". Vuoden 1962 Etelä-Saimaan (25.6.1962) artikkelia (alla) lukiessa  tulee kieltämättä haikea olo. Jotakin kaipaan takaisin tuosta lapsuuteni viattoman suloisesta ja supisuomalaisesta mielenmaisemasta.
----

Juhannusiloa Pappilanniemessä

Jo neljäntenä juhannuksena vietettiin Etelä-Karjalan juhannusjuhlaa Lauritsalan Pappilanniemessä. Klo 19 alkoi lasten juhannusjuhla lämpimän, joskaan ei kovin aurinkoisen sään juhlistaessa tunnelmaa pienten juhannuksen viettäjien mielissä. Taikuri Arvi käänsi lasten silmät ylösalaisin hauskoilla silmänkääntötempuillaan kanineen kaikkineen. Musiikkitietokilpailussa mietittiin vaikeita kysymyksiä ja lusikkajuoksun osanottajat naurattivat hassuilla yrityksillään.

Klo 20 alkoi varsinainen juhla lipunnostoineen. Juhlaa oli kerääntynyt seuraamaan paitsi rannalla oleva yleisö, myös juhannusyön purjehtijat veneineen ja purjeineen. Liputettuja laivoja kulki ohi ja olivat omiaan juhlistamaan hämärtyvää aattoiltaa. Kaikkien aikuisten pääsylipun lunastaneiden kesken arvottiin Itä-Suomen Radio- ja koneliikkeen lahjottama televisiovastaanotin, jonka luovutti onnelliselle voittajalla, herra Einari Hirvelle, johtaja Väinö Markkanen. Pilvien ripottaessa jo hiukan vettä saapui kaikkien tuntema georg Malmsten iesiintymislavalle ja tasan 25 vuotta vanha "Heili Karjalasta” sai kunnian kaikua karjalaisella rantakalliolla. Kauniin juhannuskokokon räiskyessä laulettiin karjalaisten laulu. Kokon viimeisten hiilien hehkuessa siirtyi nuoriso tanssimaan juhannusyön tapaan aamuun asti.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Jalkaväenrykmentti 31 / 4:n muistokivi

JR 4:n muistokiven takana on lueteltu ne kunnat, joiden alueelta sotilaat oli koottu

Aloitan maaliskuiset blogimerkintäni kuvilla Jalkaväkirykmentti 31:n muistokivestä. Edellisen viikon vietin mikrofilmejä kelaillen Kansalliskirjastossa. Joitakin postauksia sieltä löydetyistä "aarteista" ilmestynee tänne blogisivuilleni jossakin vaiheessa. Tein perinteisen sunnuntaiaamulenkkini tällä kertaa Lappeenrannan keskustan poikki ja kuvasin sekä sankarihautausmaata että tämän muistokiven.



JR 4:n muistokiven takaosa

Kyseinen talvisodassa taistellut rykmentti perustettiin 13.10.1939 ja se koottiin Lappeenrannan ja sen läkuntien miehistä. Lisähöysteenä oli myös miehiä Helsingistä.1.1.1940 osaston nimi vaihtui JR 4:ksi. Muistokiven sivuilla on mainittu JR 4:n taistelupaikat. Ne ovat Koprala, Ristseppälä, Salopaakkola, Vitsaari, Sintola, Muolaa, Kyyrölä, Oinala ja Sikniemi.  Muistokiven, joka sijaitsee Kauppakadun ja Oksasenkadun kulmassa sankarihautausmaan sivuportin luona, on suunnitellut arkkitehti Reino Ahjopalo. Harmaagraniittinen kiekko lepää punagraniittisen jalustan päällä. Muistokiven pystytti rykmentin perinnetoimikunta vuonna 1981.
JR 4:n muistokiven etupuoli. Taustalla portti maamme suurimmalle sankarihautausmaalle