Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Vilkjärven koulun vihkiäiset

Marraskuussa 1929 vihittiin Lappeen Vilkjärvellä aikaisemmin syksyllä valmistunut uusi kansakoulu. Paikkakunnan sanomalehti Etelä-Saimaa (19.11.1929) teki vihkiäisistä oheisen lyhyen artikkelin. Olen blogissani aikaisemmin kirjoittanut Vilkjärven koulusta sarjassa Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Olkoon tämä blogimerkintäni kunnianosoitus Vilkjärvellä suoritetulla koulutyölle.


Lappeen kansakoulut.

Vilkjärven koulu vihittiin tarkoitukseensa viime sunnuntaina.

Viime sunnuntaina vihittiin Lappeen Vilkjärven äsken valmistunut uusi kansakoulutalo tarkoitukseensa. Kun aluksi oli veisattu, piti tervehdyspuheen koulun johtokunnan jäsen J. Mikkola selostellen siinä koulun rakennusvaiheita. Varsinaisen vihkiäispuheen piti kirkkoherra T.M.Kivekäs. Tarkastaja T. G. Murto esitelmöi koulun synnystä ja tarpeellisuudesta. Välillä oli kuorolaulua. Lausuntaa esitti opettajatar Saimi Heikkinen. Tervehdyksiä oli saapunut useilta Lappeen kouluilta. Kunnanvaltuuston tervehdykset toi puheessaan julki Pekka Ruokokoski. Lopuksi puhui kirkkoherra Kivekkään vaimo lasten vanhemmille. Sen jälkeen veisattiin virsi ja kirkkoherra Kivekäs piti loppurukouksen. - Yleisöä oli tilaisuudessa paljon.

Nyt valmistunut koulutalo on tullut maksamaan yli 300 000 markkaa. Samalla tulkoon mainituksi, että sunnuntaina vedettiin Vilkjärven kylässä ensi kertaa Suomen lippu tankoon. Se tapahtui uuden koulurakennuksen vihkiäisten yhteydessä.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Tuoreet oksat viinipuussa


Lestadiolaisuuteen ja ennen kaikkea sen suurimpaan haaraan, vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvät kysymykset ovat olleet viime vuosina jatkuvasti julkisen huomion kohteen. Erityisesti sosiaalinen media on mahdollistanut ennennäkemättömän keskustelukulttuurin syntymisen liikkeen ympärille. Uusi tilanne on haastanut liikkeen perinteiset toimintamallit. Lestadiolaisuuden keskuudessa ilmenneet seksuaalirikokset ja hengellinen väkivalta ovat saaneet monet tunnekuohun valtaan. Parin viime vuoden aikana on julkaistu useita uusia tutkimuksia lestadiolaisuudesta, mikä on myös osaltaan antanut tälle leimallisesti pohjoisen Suomen herätysliikkeelle (pääosin kielteistä) näkyvyyttä. Toisaalta on vanhoillislestadiolaisuuden johto omilla toimillaan vain vahvistanut negatiivista julkisuuskuvaa.

Keväällä 2013 ilmestyi Kirjapajan kustantamana allekirjoittaneen ja Meri-Anna Hintsalan toimittamana kirja Tuoreet oksat viinipuussa. Yhtenä tavoitteena kirjassa oli avata sitä lukkiutunutta, mustavalkoista ja vastakkainasetteluun perustuvaa keskustelukulttuuria, joka herätysliikkeen sisällä vallitsi. Halusimme havainnollistaa, että liikkeen sisältä löytyvät kaikki värisävyt. Osa noista sävyistä on vain kätkössä tai unohdettuna (tahallisesti?) historian hämärässä. Kaksi vuotta on lyhyt aika arvioida sitä, onnistuttiinko tuossa päämäärässä edes hitusen vertaa. Liikkeen sisältä tulevat viestit kertovat jatkuvasti kuitenkin siitä, että tässä tehtävässä tulee sarkaa riittämään. Se päivä, jolloin liikkeen sisällä vallitsee avoin, erilaisia näkökohtia ja yksilöitä kunnioittava keskusteluilmapiiri, on vielä monen auringonnousun päässä.

Kirjasta löytyy arvostelut täältä ja täältä. Kun itse selailen toimittamaani kirjaa nyt uudestaan, huomaan sen edelleen olevan erittäin ajankohtainen. Kustantaja tarjosi minulle vielä varastossa olevia kappaleita edulliseen hintaan. Varasin niitä joitakin. Mikäli arvoisa blogin lukija olet kiinnostunut, ota yhteyttä.

Lopuksi vielä pätkä kirjan esittelytekstistä

Teos Tuoreet oksat viinipuussa pureutuu niin Suomen suurimman herätysliikkeen perustaviin kysymyksiin kuin aiemmin vaiettuihin teemoihin. Kirjoittajat avaavat sitä, kuka voi toimia liikkeessä puhujana, oppia seurakunnan rajoista, raamattukäsitystä, suhdetta yhteiskuntaan ja etiikkaa. Kirja valottaa liikkeen suhdetta paljon puhuttuun ehkäisykieltoon ja vaiettuun homoseksuaalisuuteen.
Liike haluaa säilyä yhtenäisenä ja ylläpitää käsitystä muuttumattomuudesta, mutta mitä muhii muuttumattomuuden alla?

perjantai 20. helmikuuta 2015

Politiikka ja uskonto, osa 2: Saako ja pitääkö vaaleissä äänestää?



Maassamme järjestetään maaliskuussa eduskuntavaalit. Keulapaikkaa gallupeissa pitää lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Puoluepoliittisen toiminta pääsi maassamme vauhtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Osallistuminen siihen askarrutti myös lestadiolaisia. Akuutiksi aiheen tekivät ensimmäiset maassamme pidetyt yksikamarisen eduskunnan vaalit vuonna 1907. Aluksi liikkeen piirissä oli kahdenlaista ilmaa puoluepoliittiseen toimintaan osallistumisesta. Osa olisi halunnut jättäytyä kokonaan sen ulkopuolelle. Alla artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana ovat siis 1900-luvun alkuvuosikymmenet:
 -----
Herätysliikkeen "perustajaisän" Lars Levi Laestadiuksen ajattelussa olivat poliittis-yhteiskunnalliset kysymykset toisarvoisia. ”Jumalan valtakunta” ja sen menestys oli hänelle ensisijaista. Hänen mielestään kristitylle oli viime kädessä yhdentekevää, oliko vallassa Nero vai Robespierre, ja maksoiko hän veronsa Turkin sulttaanille vai Amerikan presidentille. Kristityn tuli kuitenkin täyttää velvollisuutensa esivaltaa kohtaan, maksaa veronsa ja viettää lainkuuliaista elämää.[1]  Laestadiuksen mukaan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen apua olisi saatavissa nimenomaan uskonnollisesta herätyksestä. Hänen mielestä politiikasta ei ollut apua yhteiskunnan parantumeiseen odotettavissa.[2] Vaikka Laestadius ei kuulunutkaan mihinkään poliittiseen ryhmään, häntä on kai pidettävä lähinnä konservatiivina.[3] Laestadiuksen jättämä perintö näkyi herätysliikkeen asennoitumisessa yhteiskuntaan ja poliittisiin puolueisiin.


”Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?”

1860-luvulta alkanut nopea teollistuminen ja sääty-yhteiskunnan murtuminen asetti herätysliikkeen uuden tilanteen eteen. Lisäjännitteen aiheutti venäläistämistoimenpiteet, jotka pääsivät vauhtiin Nikolai Bobrikovin tultua vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Maaseudulla yhteiskuntaluokkien välistä jännitettä lisäsi kasvava tilaton väestö. Kaupungeissa sekä taajamissa asui teollistumisen seurauksena moninkertaiseksi kasvanut teollisuustyöväestö. Sekä maaseudun tilattomat että työväestö olivat vailla poliittisia oikeuksia. Suurlakon jälkeen vuonna 1906 säädetty laki kansanedustuslaitoksesta muutti tilanteen oleellisesti. Äänioikeutettujen määrä moninkertaistui. Nyt myös lestadiolaisten suuri enemmistö sai ääni- ja ehdokkuusoikeuden ja nousi poliittiseksi vallankäyttäjäksi. Uudessa tilanteessa lestadiolaisten asennoituminen poliittisten puolueitten toimintaan tuli ajankohtaiseksi.
          Näyttää siltä, että vanhoillislestadiolainen herätysliike havahtui uuteen tilanteeseen vasta ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen. Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909. Havahduttajana saattoi olla sosialidemokraattisen puolueen vahva menestys ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. Vaikka useat liikkeen keskeiset vaikuttajat suhtautuivat kriittisesti poliittiseen osallistumiseen, todettiin Ylivieskassa 1908 pidetyssä vuosikokouksessa: Ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvollisuuksista eikä vaaleista, mutta otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa.[4] Seuraavana vuonna Tornion - Haaparannan vuosikokouksessa poliittista osallistumista käsiteltiin laajemmin ja myönteisemmin. Kaukolalainen torppari Akseli Hokkanen esitti kokoukselle kysymyksen: Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?  Käytetyissä puheenvuoroissa edellisenä vuonna osallistumiseen kriittisesti suhtautunut kemijärveläinen Kalle Helisten totesi: Ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä.  Helisten vetosi myös siihen, ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita. Samalla Helisten esitti aikaisemmin kerrotun vertauksen lestadiolaisuudesta kahden kuoren suojaamana. Muissa puheenvuoroissa asenne poliittiseen toimintaan oli myönteinen. Sosialismiin kokous asennoitui erittäin kielteisesti. Vuosikokouksessa laadittiin vaaleihin osallistumisesta loppuponsi:
         
Kristitty, saa, jos tahtoo, hyvällä omallatunnolla äänestää valtiopäivämiesvaalissa, mutta ainoastaan sitä, joka kannattaa kristinuskoa. Kristinuskon kieltäjää ei saata mitenkään hyvällä omallatunnolla  kannattaa. Osanotto vaaleihin jääköön kunkin kristityn omantunnon asiaksi."[5]

Tornion - Haaparannan kokous hyväksyi vanhoillislestadiolaisten poliittisen osallistumisen. Tätä perusteltiin esivaltateologisin perustein. Kannanotoilla lienee ollut vain vähän vaikutusta vanhoillislestadiolaisten vaaliaktiivisuuteen, sillä äänestysvilkkaus laski seuraavissa vaaleissa liikkeen vahvalla alueella Oulun pohjoisessa vaalipiirissä.[6]
          Esikoislestadiolaisuus otti kantaa eduskuntavaaleihin vanhoillislestadiolaisia aikaisemmin.  Yhteiskunnallisissa kannanotoissa heijastui voimakas sidonnaisuus Ruotsin Lapin saarnaajiin. Lapista kysyttiin neuvoja suhtautumisessa työväenliikkeeseen, ammattiyhdistystoimintaan ja sosialidemokratiaan.[7] Kun ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 15 -16.3.1907, pohti liikkeen johto niihin osallistumista. Esikoislestadiolaisten saarnaajien kokous teki asiasta päätöksen:

Yksimielinen päätös oli viimein se, että kristittyjen tulee ottaa osaa vaaleihin siinä mielessä, että sen kautta edesautetaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Toiseksi sillä nimenomaisella määräyksellä, että kristittyjen tulee kannattaa vanhasuomalaista puoluetta ja ainoastaan sen puolueen ehdokkaille antaa äänensä. Tämä tulee tiedoksi antaa kristityille kaikkialla maassamme.[8]

Huolimatta yksityiskohtaisen tarkoista äänestysohjeista nousi päätöstä vastaan oppositio Karjalassa. Erityisesti esikoislestadiolaisuuden johtava saarnaaja, viipurilainen Antti Kolehmainen, ei pitänyt äänestämistä tarpeellisena. Kristittyjen ei tullut kantaa vierasta iestä yhdessä ”uskottomien” kanssa. Kolehmainen sai tukea mielipiteilleen Amerikan johtavilta esikoissaarnaajilta. Hän kirjoitti edellisenä vuonna Suomessa kierrelleelle amerikkalaiselle esikoissaarnaaja Olli Matoniemelle. Tämä vastasi kirjeessään: Koska jokainen ajaa takaa ainoastaan oman puolueensa etua, ja siis kaikki ovat väärintekijöitä, niin se on parasta kristityille, etteivät eninkään mene äänestämään, vaan pysyvät niistä pois.  Matoniemen kirjeen saatuaan Kolehmainen moitti niitä esikoislestadiolaisia, jotka äänestivät edus-kuntavaaleissa vaatien heiltä ”parannusta”.[9] Kolehmaisen käsitystä asettuivat vastustamaan saarnaajat Niklas Milén ja Juho Ahonen. Samalla alkoi esikois-lestadiolaisuudessa ilmetä kaksijakoista suhtautumista äänestämiseen kaikkialla maassa. Erimielisyyksien selvittämiseksi lähetettiin riidan keskeiset osapuolet Antti Kolehmainen, Juho Ahonen, Niklas Milén ja Juho Ihalainen Ruotsin Lappiin. Kriisi ratkaistiin Jellivaaran joulukokouksissa 1907.[10]
          Voitolle pääsi vaaleille myönteinen kanta. Saarnaaja Peder Fjelldal esitti närkästyksensä siitä, ettei neuvoa oltu kysytty heiltä vaan Amerikasta. Hän pai-notti, että mahdolliset erimielisyydet tulisi tutkituttaa ”esikoislestadiolaisten seurakunnan” edessä: Miksi menitte kysymään neuvoa Amerikasta? Vai eikö ne neuvot kelpaa, joita teille on annettu tähän asti Ruotsin Lapista. Teidän kaikkien olisi tullut seisoa yksimielisenä sen teidän ensimmäisen koetellun neuvon päälle, sittenkin vaikka se olisi alkanut teille jollekin tuntua väärältä, siihen asti, kun asiat tutkitaan Esikoisten seurakunnan edessä.  Peder Fjeldal otti myönteisen kannan vaaleihin osallistumiseen: Totta vissiin kristittyin tulee edes auttaa esivaltaa, joka voimassa pitää kristilliset lait, ja rukoilla vielä sen esivallan puolesta, että me rauhassa ja levossa saisimme elää ja kuolla.[11]
          Lapin vanhimmat lähettivät äänestyskäyttäytymistä neuvovan kirjeen Suomen esikoislestadiolaisille 31.12.1907:[12]

Niin on meillä Apostolinen neuvo siihen, että olla alamainen esivallalle. Ja se, joka pitää   oleman esivallalle kuuliainen, hänen pitää myös hänen lakia noudattaman ja niin muodoin puolustaman sitä, koska se ei ole hyvää omaatuntoa vastaan, vaan enempi suojelee meidän kristillisyyttämme, niinkuin teidän maassa Suomen vanha pohjalaki sitä tekee, jonka tähden me pidämme sitä viisautena,  että te äänestyksen kautta sen  pyydätte itsellänne tallella pysymään ulkonaiseksi suojaksi.


Huolimatta Jellivaaran ohjeista jatkui epätietoisuus seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Käyty keskustelu ei muuttanut edellisenä vuonna otettua kantaa.[13] Uskollisuutta esivallalle onkin pidetty esikoislestadiolaisuuden tuntomerkkinä. Liikkeen käsityksen mukaan kristitty ei missään muodossa saanut asettua kapinoimaan esivaltaa vastaan. Saarnaaja Joel Ahonen on todennut: Kristityt (=esikoislestadiolaiset) ovat aina olleet valtakuntamme uskollisimmat alamaisimmat sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.[14]
          Uudenheräyksen keskuudessa ei käyty virallista keskustelua äänioikeuden käyttämisestä ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja. Yksittäiset liikkeen vaikuttajat olivat mukana uskonnollisten vähemmistöryhmien vaalitoimikunnassa ainakin Oulussa. Suunnan piirissä esiintyi myös puoluetoiminnan vastus-tusta. Varsinkin saarnaaja Juho Pyörre katsoi, ettei kristittyjen tulisi vetää yhteistä iestä ”epäuskoisten” kanssa. Hän vetosi siihen, etteivät Jeesus ja apostolitkaan osallistuneet poliittiseen toimintaan.[15] Poliittiseen toimintaan osallistumisesta keskusteltiin vuonna 1917 Jyväskylässä pidetyssä ylimääräisessä kesäkokouksessa. Herätysliikkeen ja työväenliikkeen suhdetta käsiteltäessä nousi kotkalaisen saarnaaja Emil Spetsin puheenvuorossa esille pettymys olemassa oleviin puolueisiin sekä ajatus oman puolueen perustamisesta, jota olisi Jeesus ohjaamassa. Perusteluna oli se, ettei kristitty saa vetää yhtä iestä uskottomain kanssa."[16]




[1]Laestadius 1964 II, n:o 273; Talonen 2000b,  178.
[2] Laestadius 1909, 239.
[3] Talonen 2000b, 179.
[4] Vkokptk 1908, 10. Kokouksessa saarnaajat Pauli Rantala ja Kalle Helisten varoittivat poliittisista intohimoista. Sen sijaan saarnaajat John Ryselin ja Juho Kanniainen käyttivät osallistumiseen myönteisesti asennoituvia puheenvuoroja.
[5] Vkokptk 1909, 6, 14 -15.
[6] Talonen 1988a, 97.
[7] Talonen 1993, 32-36.
[8] VLKYJ VII, 3 – 4; VLKYJ 1972, 95. Tieto perustuu saarnaaja Juho Ahosen muistitietoon, joka ainakin osittain pitää Jouko Talosen käsityksen mukaan yhtä aikalaislähteiden kanssa (Talonen 1993, 36).
[9] VLKYJ VII, 33 – 35; Lahtinen 1984, 149-150; Talonen 1993, 37.
[10]VLKYJ VII, 34 – 35. Jellivaarassa joulupäivänä pidetyistä kokouksista oli muodostunut esikoislestadiolaisuuden keskeisin vuotuinen tapahtuma, jonne saapuivat Pohjois-Ruotsin saarnaajien ohella keskeisimmät saarnaajat myös Suomesta ja Norjasta. Joulukokouksissa oli säännöllisesti edustajia myös Pohjois-Amerikan esikoisseurakunnista.
[11] VLKYJ VII, 36.
[12] VK II 1966, 141-142.
[13] Lahtinen 1984, 150; Talonen 1993, 39 - 40.
[14] Ahonen 1972c, 44 – 45.
[15] Raittila 1967, n:o 388; Kolk 12/1906, 187-188; 2/1907, 24; Talonen 1988a, 66-68.
[16] Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja, tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haara-                    osaston yleisessä ylimääräisessä kokouksessa Jyväskylässä kesäkuun 22-23 päivinä 1917, § 4. Matti Kyllönen on todennut väitöskirjassaan , ettei lestadiolaisuus pystynyt toimimaan rokotteena sosialismia vastaan niillä alueilla, joissa uusiheräys sai vahvan jalansijan (Kyllönen 1995, 120-121).

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Politiikka ja uskonto, osa 1: Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa


Maassamme järjestetään pian eduskuntaavaalit. Äänestäjien suosikkina näyttää olevan lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Perinteisesti on vasemmisto lestadiolaisuudessa torjuttu ja se on koettu uhkaksi uskonnon harjoittamiselle. Onko tuo traditio edelleen voimassa nopeasti muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa onkin jo toinen asia. Alla lyhyt artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana on 1900-luvun alkuvuosikymmenet:

Lestadiolaiset sosialismia kampeamassa

Lestadiolaisen herätysliikkeen kaikki haarat ottivat kielteisen asenteen sosialismiin. Vanhoillislestadiolaisen suunnan järjestäytymiskokouksessa lokakuussa 1906 todettiin sosialistien toimintaan osallistumisesta ykskantaan: Sosialistiriennoista lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että niistä tulisi kristittyjen pysyä poissa.[1] Sosialismiin palattiin vuosien 1908, 1909, 1917 ja 1926  vuosikokouksissa. Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna Jumalan evankeliumi.[2] Sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Lisäksi siinä katsottiin vallitsevan jumalankielteinen henki. Vanhoillislestadiolaisia varoitettiin tilaamasta sosialidemokraattisia lehtiä ja ostamasta edes puolueen arpoja.[3]
          On aivan ilmeistä, että työväenliike ja sosialismi herättivät kiinnostusta monien vähävaraisten lestadiolaistyöläisten keskuudessa. Paikoin on merkkejä lestadiolaisten aktiivisesta osallistumisesta työväenliikkeessä, varsinkin työväestön organisoitumisen alkuvaiheessa. Tunnetuin lestadiolainen työväenaktiivi lienee ollut Vilho (Vilhelm) Pylkkö[4] (1870 – 1926) Kotkasta. Vilho Pylkkö toimi Kotkan Työväenyhdistyksessä ollen vuosina 1897 – 1899 ja 1903 yhdistyksen sihteeri. Hän osallistui kotkalaisten edustajana Forssan puoluekokoukseen, jossa hän kuitenkin joutui wrightiläishenkisenä oppositioon.[5] Vilho Pylkkö oli puuhaamassa Kotkan ensimmäistä työväenlehteä, Itä-Suomen Työmiestä.  Hänet oli ajateltu lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Kotkan maistraatti ei pitänyt Pylkköä sopivana tehtävään, koska hänet oli muka havaittu anarkistiksi. Päätoimittajaksi valittiin toinen henkilö, ja lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti 2.5.1900. Lehti edusti alkuvaiheessa kirjoituksillaan kristillissosiaalista linjaa. Kirkolliset dogmit oltiin valmiita hylkäämään ja niiden tilalle haluttiin suuren natsarealaisen humaanisuusaatteet ja Jeesus-uskon ylevät periaatteet. Sosialismia julistettiin vuorisaarnan hengessä. Lehti ajoi voimakkaasti raittiusaatetta,  ja se tuki juomalakkoliikettä. Lehden linjassa heijastui ilmeisesti lestadiolaistaustaisen Vilho Pylkön kynänjälki. Itä-Suomen Työmiehen ilmestyminen päättyi jo 7.11. 1900, kun lehti julistettiin julkaisukieltoon. Koko ilmestymisensä ajan se oli kärsinyt päätoimittajan ja lehden johtokunnan välisistä ristiriidoista.[6] Vilho Pylkkö joutui sivuraiteille työväenyhdistyksen toiminnasta sen radikalisoituessa. Hänet erotettiin työväenyhdistyksestä vuoden 1904 kunnallisvaalien valmistelujen yhteydessä.[7] Myöhemmin Vilho Pylkkö ja hänen poikansa tulivat tunnetuiksi Kotkassa vaatetusalan tehtailijoina.[8]
          Koska pääosa esikoislestadiolaisista lukeutui 1900-luvun alussa työväestöön, oli luonnollista, että heidän keskuudessaan heräsi mielenkiinto työväen järjestötoimintaan. Tamperelainen Aatu Härmä tiedusteli "Lapin vanhimpien" kantaa työväestön ammatilliseen järjestäytymiseen talvella 1903 - 1904. Vastauksessaan "vanhimmat" kielsivät osallistumisen työväenyhdistyksiin.[9] Suomen esikoislestadiolaiset kokivat vuoden 1905 suurlakkotapahtumat uhkana järjestykselle. Viipurilaiset saarnaajat Antti Kolehmainen ja Aapo Marttala totesivat Lapin "vanhimmille" lähettämässään kirjeessä 18.12.1905 maailman pauhaavan niinkuin meri, joka ei tyyntyä taida.[10] Samoihin aikoihin lähetti saarnaaja Niklas Milén kielteisen arvion vallitsevasta tilanteesta: Vaikka kyllä nyt väkevästi sosialistihenki eli jumalankieltämysoppi turmelee kansaa, että näyttää kauhealta tämä aika.[11] Esikoislestadiolaisten vasemmiston torjunta muotoutui jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Sekä joukkojen liikehdintä kaduilla että suurlakko nähtiin yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttajina, ja ne herättivät huolta tulevaisuudesta.[12]
          Uusheräyksen asenne oli myös torjuva työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan. Kolkuttajassa huomioitiin  tyytyväisenä vanhoillislestadiolaisten Tornion - Haaparannan kokouksessa 1909 tekemät päätökset. Sosialistinen työväenliike nähtiin kirkon- ja uskonnonvastaisena. Sen katsottiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä.[13] Uusheränneitten keskusjärjestö esitti vuonna 1914 kannattajilleen vetoomuksen  
Kolkuttajassa:

Tämä nykyinen aika asettaa Herran omille erityisiä velvollisuuksia. Jumalattomuus ja suruttomuus on levinnyt laajalti yli maan. Jumalan olemassaolon kieltämysoppi uhkaa  lopettaa kansastamme viimeisenkin kunnioituksen tunteen kaikkea pyhää kohtaan.[14]

          Uusheräyksen saarnaajain kokouksessa suhtautuminen työväenliikkeeseen oli esillä vasta vuonna 1917. Tällöin kotkalainen Emil Spets esitti kysymyksen: Miten kristityn on suhtauduttava nykyiseen työväenliikkeeseen?  Herätysliikkeen asenne oli kielteinen. Emil Spetsin puheenvuoroissa nousi esille yleinen pettymys puolue-elämään. Hän katsoi puolueissa olevan enempi tai vähempi katkeruutta toisia kohtaan, ja katsoi sen vuoksi, että Jumalan lapsilla tulisi olla oma puolue. Puheenvuoroissa todettiin lisäksi, että kauhialta tuntuu nähdä uskontunnustajan kulkemassa mielenosoituskulkueissa ja vielä ehkä kantamassa punaista lippua.[15]
          Herätysliikkeen sisällä tunnettu huoli vasemmistoaatteen leviämisestä tuli esille liikkeen lehdissä. Poliittinen vasemmisto nähtiin uhkana ”kristillisyydelle”.[16] Huolimatta herätysliikkeen kaikkien haarojen kielteisestä kannasta, antoivat liikkeen yksittäiset jäsenet vaaleissa tukensa vasemmistolle. Se, että asia oli esillä useissa yhteyksissä, kertoo torjunnan tarpeesta. Vuoden 1909 vuosikokouksessa saarnaaja Kalle Helisten valitti, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tukemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on tutkimuksissaan löytänyt tietoja myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Perhosta, Kajaanista, Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä, Oulunsalosta ja Pudasjärveltä.[17]


[1]        Vkokptk 1906, § 4.
[2]        Vkokptk 1908, 10; 1909, 31; 1917, 15 – 16; 1926, 8.
[3]        Vkokptk 1909, 14-15, 30-31.
[4]     Räätäli Vilhelm Pylkkö oli syntynyt 11.9.1870 Savitaipaleella, josta hän muutti vuonna 1887 Lappeenrantaan. Lappeenrannassa Vilho Pylkkö oli lestadiolaisella Mikko Auvisella räätälinopissa ja sai kisällinkirjan vuonna 1890. 1890-luvulla Pylkkö muutti Helsinkiin. Kotkaan hän muutti vuonna 1896 perustettuaan kaupunkiin räätälinliikkeen. Kirkonkirjat perhe siirsi Kotkaan vasta vuonna 1902  (LaKA I Bab:1, 157; Kinnunen ; Anne Partin kirje 1.11.1996).
[5]        Runeberg 1955, 282.
[6]        Paronen 1963, 217 – 218.
[7]        Runeberg 1955, 282.
[8]        Harjunpää 1989, 25.
[9]        VK II 1966, 115-116; Talonen 1993, 32-33.
[10]       SLK. Vettasjärven kok. Antti Kolehmaisen ja Aapo Marttalan kirje Ruotsin Lapin                "vanhimmille" 18.12.1905.
[11]       VK II 1966, 133.
[12]       Talonen 1993, 35.
[13]       Kolk  4/1909, 61, 9/1909, 159; 1912, 262.
[14]       Kolk 23/1914, 423-424 (Kirje lähetysystävillemme kaikkialla).
[15]   Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haaraosaston vuosikokouksesta Oulussa 15 ja 16 päivänä maaliskuuta 1917, § 4.
[16]       AS 1907, 217; SL 1922, 93 ; 1924, 30 – 31; 1939, 186 – 187.
[17]       Talonen 1979, 18 – 19; Talonen 1988a, 133-135.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Suomen ratsuväen muistomerkki


Väinö Aaltosen suunnittelema Suomen ratsuväen muistomerkki
Aurinkoisena sunnuntaina 15.2.2015 tein pitkän kävelylenkin sataman ja keskustan kautta Lönnrothin koululle, Nikolainvalleille, Pallon päiväkotiin, Linnoitukseen ja lopulta Saimaan jäälle. Otin lähes joka paikassa valokuvia, joista muutama tuli otettua seuraavasta kohteesta:

Nikolainvalleilla, Lönnrothin koulua vastapäätä seisoo Suomen ratsuväen muistomerkki. Kyseinen muistomerkki sijaitsee aikoinaan ortodoksiseksi kirkoksi rakennetun Lappeenrannan evankelisluterilaisen seurakunnan kirkon vieressä. Sen on suunnitellut akateemikko Wäinö Aaltonen ja paljastustilaisuus pidettiin 7.9.1963. Muistomerkin pystytyksen takana olivat Lappeenrannan kaupunki, ratsuväessä palvelleet sekä heidän ystävänsä. Monumentin suunnittelu käynnistyi kesällä 1962.

Muistomerkin pohjakuvio jäljittelee joukkojen ryhmitystä Breitenfeldtin taistelussa. Muistomerkin keskusosassa on Wäinö Aaltosen veistämä reliefi. Se esittää taistelevia ratsukkoja 30-vuotisessa sodassa.. Reliefin alla on teksti:


Suomalaisen soturin johtotähtenä ovat
kautta miespolvien olleet
usko, vapaus, kunnia ja isänmaa 
niin on oleva ajasta aikaan 
Muistomerkkipaaden takaosassa on lueteltuna suomalaiset ratsuväkiosastot


maanantai 16. helmikuuta 2015

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 13: Kytölän koulu, Lemi




Kytölän kansakoulun oppilaita leikkimässä koulun pihalla 1930-luvun alussa.
Kuva: Jyväskylän yliopisto

Kytölän kansakoulu


Lauantaina 14.2.2015 ajelin autollani Lemin kautta Savitaipaleen puolelle. Olin siirtymässä lakkautettujen kyläkoulujen kierroksellani  siis jo naapurikunnan alueelle. Poikkesin matkareitiltäni hieman syrjään, Sairalantielle,  kuvatakseni Kytölän vanhaa kansakoulua, jonka olin aikaisemmin huomannut ohikulkiessani. Muistin myös sanomalehtikeskustelut, joita koulun lakkauttamisesta käytiin vuonna 2002. Pysäköin autoni hieman ennen koulua olevaan tienhaaraan. Tietä pitkin saapui potkurilla liikkuen vanha mies, joka ei ollut oikein puhetuulella. Myönsi kuitenkin käyneensä kyseistä koulua seitsemän vuotta. Sen jälkeen kävelin koulun pihalle, minut kutsuttiin sisään ja kahvipöydän ääressä kuulin puheliailta ja vieraanvaraisilta koulun nykyomistajilta kiinteistön sekä myös lähiseudun viimeisistä (ja aikaisemmistakin) vaiheista. Koulun alkuvaiheista löytyi tietoa vanhoista Etelä-Saimaan numeroista. Lisäksi Jyväskylän yliopiston kuvakokoelmista löytyi viisi 1930-luvulla otettua valokuvaa. Ne oli ottanut kansakoulussa vuodesta 1929 opettajana toiminut Greta Elonen (s. Terho).

Lemin Kytölän kansakoulun oppilaita vierailulla Pöllölän kansakoulusssa Lemillä 1930-luvun alussa.
Kuva: Jyväskylän yliopisto

Kun kansakoululaitosta perustettiin maahamme 1860-luvulla myös Lemillä herättiin asiassa. Ensimmäisen kerran kansakoulun perustamisesta puhuttiin Lemin kuntakokouksessa 31.1.1870. Kunnallislautakunnan esimies Gabriel Kouvo esitteli kansakoulun hyötyjä ja tarpeellisuutta. Hän ehdotti, että myös Lemille perustettaisiin kansakoulu. Ainoastaan A. Laurén, E. Nisonen ja A.Huttunen kannattivat ehdotusta. Muut kieltäytyivät jyrkästi tukemasta kansakoulun perustamista.
Lemin Kytölän kansakoulun oppilaita jonoon järjestäyneenä 1930-luvun alussa.
Kuva: Jyväskylän yliopisto

Kansakoulun perustaminen nousi uudestaan puheenaiheeksi kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tällöin piispa C. H. Alopaeuksen kehotuksesta nostettiin perustaminen kuntakokouksen keskustelunaiheeksi. Jälleen vastustajia oli enemmän kuin kannattajia.. Tämä ei kuitenkaan lannistanut lemiläisiä kansakoulun kannattajia, vaan he päättivät perustaa yksityisen kansakoulun.
Lemin yksityinen kansakoulu aloitti toimintansa 12.9.1893. Koulu toimi yksityisten henkilöiden kannatuksen varassa yhteensä 12 ja puoli vuotta, kunnes kunta otti sen huostaansa.

Lemin Kytölän kansakoulun oppilaita leikkinäytelmässä 1930-lvun alussa:
Kuva: Jyväskylän yliopisto
Lemin Kytölän kansakoulun oppilaita joulunäytelmässä 1930-luvun alussa. Kuva: Jyväskylän yliopisto
Kun Kytölän kansakoulupiiristä ilmoittautui kunnan ensimmäisen kansakouluun 35 oppilasta, päätti kunta avata toisen kansakoulun kunnan alueelle. Koulun aloittaessa toimintansa sinne kirjoittautui 55 oppilasta, joista neljä oli jo käynyt Ruomin kansakoulua. Toisena lukuvuonna koulussa oli jo 67 oppilasta ja kolmantena 83 oppilasta. Kun vuonna 1921 tuli voimaan oppivelvollisuuslaki, kohosi oppilasmäärä 91:een. Tässä vaiheessa koulu yritettiin saada kolmiopettajaiseksi.

Aktiivisia henkilöitä kansakoulun saamiseksi Kytölään olivat mm. seuraavat henkilöt: maanviljelijät Antti Vilhu, Elias Maunu, Elias ja Mikko Nisonen, Matti Kaijansinkko, Elias Uronen, Taavetti Taipale, Elia ja Taavetti Muukka sekä Antti Kuukka. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Aatami Olkku, Matti kaijansinkko, Elias Uronen, Antti Kuukka, Elias Nisonen ja Antti Vilhu, Johtokunnan puheenjohtajina olivat alkuvuosina Antti Kuukka ja Elias Uronen, pitkäiaisena johtokunnan jäsenenä Antti Nisonen.

Lemin Kytölän koulu helmikuisena lauantaina 14.2.2015
Puisille kansakouluille tyypilliset tulipalot eivät ole jättäneet rauhaan Kytölän kouluakaan. Varsinainen koulurakennus ei ole palanut, mutta ulkorakennus paloi maan tasalle vuonna 1921.

Kytölän kansakoulu koostuu kahdesta eri rakennuksesta. Vanhempi on pystytetty vuonna 1907, uudempi 1927. Opetustoiminta koulussa päättyi vuonna 2002 syksyllä. Seuraavana keväänä koulu siirtyi kestikievariyrityksen omistukseen. Tässä roolissa se oli vuoteen 2009, jolloin yrittäjä myi rakennuksen runsaan hehtaarin tontteineen yksityishenkilölle.
Lemin Kytölän koulun pihapiiri 14.2.2015

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pallon päiväkoti (Päivitetty 10.12.2015)

Pallon päiväkoti helmikuisessa auringossa anno domini 2015
Kirjoitin alla oleva blogimerkinnän helmikuussa 2015. Tämän jälkeen Pallon päiväkodin ympärillä on "kehityksen kehitys kehittynyt" lisää. Tässä joulukuussa kirjoittamani uusi postaus.
-----
Tämän päivän  (12.2.2015) Etelä-Saimaassa oli uutinen, joka kertoi Lappeenrannan kaupungin järjestävän Pallon päiväkodin tontista luovutuskilpailun. Artikkeli sai minut kiiruhtamaan paikalle (Kyllikinkatu 3 -5) muutama päivä myöhemmin katsomaan ja kuvaamaan, mikä rakennus oli kyseessä. Lappeenrannan kaupungin historia vuosilta 1917 - 1966 (Nide 2, sivut 382 - 383) toteaa: Kaupungin panos lastentarhojen ylläpitämisessä laajeni yksityisten tarhojen tukemisesta oman tarhan avaamiseen vuonna 1950, jolloin Pallon lastentalo otettiin käyttöön. Päiväkodilla on siis yli 60 vuotta historiaa takanaan. Rakennus on yllättävän iso ja näyttää päällisin puolin hyväkuntoiselta. Rakentamisajankohtana tehtiin harvemmin "sutta" ja julkisissa rakennusurakoissa jälki oli sekä suunnittelussa että itse rakennustyössä yleensä laadukasta.

Lehtiuutisen mukaan kilpailun tavoitteena on miljööseen sopiva asuinkerrostaloalue päiväkodin tilalle. Päiväkoti sijaitsee hienolla, rauhallisella, mutta varsin haasteellisella paikalla Lappeenrannan kirkon alapuolella jyrkässä rinteessä Kyllikikadun, Taipalsaarentien ja rautatien välissä. Liikenteellisesti paikka on lisäksi TODELLA hankala.

Tontinluovutuskilpailulla haetaan ehdotusta tontin käytöstä sekä tontille ostajaa ja kerrostalohankkeelle toteuttajaa. Tontti on mahdollista jakaa kilpailuehdotuksessa kahdeksi tontiksi. Tarjouspyyntöön sisältyy nykyisen päiväkodin purkaminen tai säilyttäminen ja peruskorjaaminen. Päiväkodin tontin koko on 3 650 neliötä, ja käytännössä alueelle mahtuu yksi tai kaksi kerrostaloa. Kaupunki tekee voittaneen suunnitelman pohjalta asemakaavamuutoksen tonttijakoineen. Toimittaja Heikki Sopanen artikkeliin liittämässään kommentissa kiteytti mielestäni hyvin sen huolen, jonka pitäisi herätä kaikilla: Kaupunki luovuttaa sekä kaavoitus- että rakennuoikeuksien ja varmaan myös liikennejärjestelyjen osalta valtaa rakennusliikkeille / gryndereille. Eihän se demokratia NÄIN toimi! Eihän!!!

Etelä-Saimaassa oli tänään arkkitehti Seppo Ahon Sopasen kritiikkiin yhtyvä mielipidekirjoitus, jota lainaan tässä:
Kyseinen menettely paljastaa vääjäämättä sen tosiasian, että kaupungilta puuttuu laaja-alainen näkemys siitä, mikä kaavoituksessa loppujen lopuksi on paitsi kaupungin velvollisuus myös vastuu. Ei voi olla niin, että vetoamalla yksinkertaisempaan laadintaprosessiin ja hyväksymällä muitta mutkitta jokin tarjous, hylätään kaupungin oma tahtotila ja toisenlainen näkemys siitä, miten kaupunkiamme tulisi kaavoittaa ja rakentaa. Vielä pelottavammaksi asia muodostuu, jos tekninen toimi on todennut oman roolinsa sellaiseksi, että oma ammattitaito ja osaaminen tai omat resurssit eivät riitä kaavoituksen hallintaan. Tuolloin on tultu tilanteeseen, jota voidaan kutsua älylliseksi halvaukseksi.



Tämäkin uutisen äärellä herää - JÄLLEEN - kysymys siitä, miksi kaupungissa lähes kaikkin julkiset tilat kärsivät kosteus- ja sisäilmaongelmista. Peiliin katsomisen paikka olisi monella poliittisella päättäjällä ja virkamiehellä. Tässä lyhyt kertaus siitä, miten tähän on tultu:

Taipalsaarentien ja Kyllikinkadun kulmauksessa sijainnut päiväkoti laitettiin käyttökieltoon kosteus- ja sisäilmaongelmien vuoksi keväällä 2013. Viimeiset ryhmät poistuivat sieltä toukokuussa 2013  Päiväkoti oli valmistunut vuonna 1950. Lappeenrannan kaupunki ei lähtenyt peruskorjaamaan sitä, koska korjaus olisi kaupungin mielestä tullut liian kalliiksi.

Pallon päiväkodin alimman kerroksen ulkoseinä- ja lattirakenteissa oli löytynyt laajoja kosteusvaurioita, joista kulkeutui epäpuhtauksia sisäilmaan. Kellarikerroksen lisäksi kosteusvaurioita löytyi muistakin kerroksista. Talon keskimmäisen kerroksen ulkoseinärakenteissa oli paikallisia kosteusvaurioita. Erityisesti ongelmallinen  oli keskimmäisen kerroksen toisen päädyn ulkoseinätasoitteeseen tullut vaurio, josta kulkeutui epäpuhtauksia sisäilmaan. Myös lattiarakenteissa sekä yhdessä väliseinässä oli laaja-alaisia kosteusvaurioita. Ylimmässä kerroksessa havaittiin, edellisten lisäksi, yksi paikallinen kosteusvaurio. Ylimmässä kerroksessa olivat toimistoja sekä henkilökunnan sosiaalitilat.

Pallon päiväkodissa olleet lapset olivat jonkun aikaa sijoitettuna eri paikkoihin, kunnes loppuvuodesta 2013 valmistui Alakylän päiväkodin yhteyteen laajenuus. Nämä 11 lapsiryhmää sisältäneet päiväkodit yhdistettiin ja se sai uuden nimen: Keltun päiväkoti.