Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten. (Etelä-Savo 22.9.1928)

Taikinamäen vanha koulurakennus, entinen pappila keväällä 2015


Viime päivinä on paikallisessa sanomalehdessä ollut useita artikkeleita Taikinamäen ”vanhasta pappilasta”. Rakennus on toiminut pappilan lisäksi ainakin kansakouluna sekä tyttölyseon ja musiikkiopiston opetustilana. Vuonna 1928 Lappeen Taikinamäen kansakoulu juhli 50-vuotista taivaltaan. Tässä yhteydessä julkaistiin Etelä-Savo-lehdessä 22.9.1928 koulun ensimmäisten oppilaiden joukkoon kuuluneen taloustirehtööri J(ooseppi) Kaarnan muistelu kouluvuosistaan. Alla kyseinen artikkeli keskeisiltä osiltaan, väliotsikot allekirjoittaneen.

Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten



Taikinamäen kansakoulun vanha rakennus oli seisonut nykyisellä paikallaan jo 50 vuotta vuonna 1928


Artikkelinsa alkuosassa Kaarna kertoo mm. , miten hän ”joutui” olemaan koulun ensimmäisiä oppilaita, ja hän jatkaa:
 
Sanoin, että jouduin olemaan. Kyllä se niin on, ettei, kuten nykyään, pojalta itseltään juuri kysytty, haluatko mennä kouluun vai etkö. Minun on vaikeata muistaa niitä päiviä ja hetkiä, jolloin kotonani asiaa pohdittiin enempää kuin tarkalleen kouluaikaisia tapahtumiakaan  - onhan siitä kulunut jo niin monta ajast’aikaa. Sen kuitenkin muistan, että isäni eräänä kauniina päivänä tuli kotiin Lappeenrannasta kertoen Lappeen kirkossa pidetyn kokouksen, missä itse läänin kuvernööri Oker-Blom oli korkeassa persoonassaan saapuvilla. Tässä kokouksessa oli käsitelty kysymystä kansakoulun perustamisesta paikkakunnalle ja olivatkin pitäjän valistuneimmat miehet olleet asiaan niin innostuneet, että se sai onnellisen ratkaisun.
Taloustirehtööri J. Kaarna

Isäni Pekka Kaarna oli myös nähtävästi peräti innostunut koulujuttuun, koska hän ilman muuta eräänä päivänä ilmoitti pojallensa, että nyt olisi lähdettävä Lappeenrantaan ja ruvettava koulumieheksi. Koska nuoria miehiä aina uutuus viehättää – ja tämä olikin vasta uutta – niin enemmittä mietiskelyittä seurasin määräystä. Tähän vaikutti ka osaltaan neljäs käskykin. Kun matka kotoa kouluun oli pitkä, täytyi minun kuten monen muunkin, ottaa asunto kaupungista ja vain loma-ajat vietimme kotonamme.

Koulutyöhön heti ensimmäisenä päivänä


Koulun alkajaispäivä oli maanantai, sen muistan, samoin kuin senkin, että opettajamme teki meihin heti alkajaisiksi hyvin voimakkaan vaikutuksen. Alkajaisjuhlallisuuksia ei silloin ollut, ne pidettiin muistaakseni parisen viikkoa myöhemmin. Päivä alkoikin siten täyden työn merkeissä. Aamurukouksen, joka oli meistä kaikista varsin juhlallinen, päätyttyä siirrettiin tyttöoppilaat omaan luokkaansa. Me poikaoppilaat taas jäimme omaamme, joka oli suurempi ja jota käytettiin myös juhla- sekä rukoussalina. Aapiskirjat otettiin esille ja niin alkoi toimintansa Taikinamäen koulu.

Itse koulunkäynti on, kuten kaikki tietävät, sellaista säännöllisiä raiteita kulkevaa ja rauhallista työtä, että siitä harvoin jää yksityiskohtia mieleen. Minäkään en muista, että mitään erikoisempaa olisi tapahtunut, kuin että jokunen poikaviikari sai silloin tällöin pienen nipistyksen kolttosistaan. Rangaistukset eivät muuten olleet ensinkään ankarampia kuin nykyisin, mutta varmaa myös on, ettei silloin kurinpitoa tarvittukaan läheskään niin paljon kuin nyt. Oppilaat olivat yleensä erittäin tottelevaisia ja opettajan sanaan luotettiin kuin muuri.

Koulutarkastajan vierailu merkkitapahtuma


Merkkitapahtumia olivat koulun tarkastukset. Aluksi toimittivat niitä pitäjän papit, mutta muutaman vuoden perästä tuli jo oikea tarkastaja, jonka nimeä en enää muista. Pappien tarkastuksesta pysyy mielessäni Lappeen rovastin Mateus Hackzellin käynnit. Hänellä oli tavallisesti vain yksi knoppikymys, jonka hän pojille asetti ja se kuului: ”Pojat, sanokaapas mistä suoloja saalaan?” Koska vanhemmat pojat olivat tästä kysymyksestä jo ennakolta kertoneet nuoremmille, niin oli luonnollista, että kaikki tiesivät, mistä ”suoloja saalaan”.


Tappelut eivät olleet harvinaisia


Koulutyö alkoi tavallisesti klo 9 aamulla ja päättyi muistaakseni klo 5 illalla, ollen välillä kuitenkin parin tunnin ruokailuloma. Uskonnolla oli tärkeä sija lukujärjestyksessä ja sitä olikin muodossa tai toisessa kaksikin tuntia päivässä. Vapaa-ajat käytettiin sekä lukemiseen että kaikenlaiseen poikain voimainkoitteluun. Tappelut eivät silloinkaan harvinaisia. Kaupungin kansakoululaiset, jotka pitivät itseään herraskaisina, löylytettiin silloin tällöin ja sehän ei ollut ihme, koska me olimme vanhempia. Muistaakseni oli minimi-ikärajana kouluun päästessä silloin 10 vuotta. Väestön yleinen mielipide ei ollut alunperinkään koulua vastaan, päinvastoin pikemmin. Lapsia alettiin yhä runsaammin käyttämään kansakoulussa ja nopeasti Taikinamäen koulun oppilasmäärä kasvoi. Huvittavalta tuntuu nyt jälkeenpäin, että silloin kansakoulu oli hyvinkin usean silmissä ainakin yhtä suuri oppilaitos kuin nykyisin yliopisto. Vähintäinkin otaksuttiin pojista tulevan pappeja.

Kuten jo mainitsin, ei koulusta ja koulunkäynnistä ole jäänyt paljonkaan muistiin, mutta sitä enemmän muistelevat kaikki Taikinamäen koulun ensimmäiset oppilaat opettajiansa. Siihen aikaan oli meillä kaksi opettajaa, poikien opettajana Kalle Oittinen, kansanvalistaja ja valtiopäivämies, ja tyttöjen opettajana nti Aleksandra Grönroos. Kummastakin on sanottava, että he olivat harvinaisen kyvykkäitä opettajia.

Kalle Oittinen – opettaja Jumalan armosta


Kalle Oittisesta, joka oli tietysti meitä poikia lähellä, tahtoisin mainita pari sanaa. Hän oli opettaja Jumalan armosta. En ole eläessäni tavannut sellaista persoonallisuutta kuin hän oli. Jokainen sana, joka tuli hänen huuliltaan, jokainen kasvojen ilme ja koko hänen majesteetillinen olemuksensa sai aikaan sen, että oppilaat suorastaan pakosta joutuivat hänen opetuksensa lumoihin. Hänen puhetapansa oli vakuuttavaa ja varmaa ja esityksensä elävää, joten se vei mukaansa kaikkein välinpitämättömimmätkin. Ollen vielä syvästi uskonnollinen ja elämäntavoiltaan puhdas, teki hän oppilaisiinsa läpi heidän elämänsä kestävän syvän vaikutuksen. Sitä antaumusta, millä hän oli kutsumukseensa ryhtynyt, kuvastaa selvästi myös hänen harras huolenpitonsa oppilaistaan heidän jo päätettyään koulunsa. Hän nimittäin piti omalla ajallaan ja ilman mitään maksua paremmille oppilailleen jatkokoulua ja vuosikausia jälkeenkinpäin avusti heitä itseopiskelun tiellä. Niinikään hän seurasi tarkoin entisten oppilaiden elämäntapoja ja koetti isällisesti hairahtuneita ohjata oikealle tielle. Erinomainen kasvattaja ja erinomainen kansalainen oli Kalle Oittinen. Siksipä entiset oppilaansa häntä suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella muistelevatkin

torstai 10. joulukuuta 2015

Pallon päiväkoti purkuun




Pallon päiväkodin vuonna 1950 rakennetun kiinteistön taru alkaa olla tiensä päässä. Tein helmikuussa tänä vuonna jo yhden blogikirjoituksen kyseisestä rakennuksesta. Eilen palasi paikallinen sanomalehti Etelä-Saimaa rakennuksen kohtaloon. Lehden mukaan Lappeenrannan kaupunki on kaavoittanut päiväkodin tontille kaksi tonttia, joille voidaan rakentaa viisikerroksiset kerrostalot. Toinen kyseisistä kerrostaloista on kaavassa sijoitettu nykyisen päiväkodin paikalle. Kaupunki lähtee siitä, että päiväkoti puretaan ja tilalle nousee uusi rakennus. Kaakkois-Suomen ELY toteaa kuitenkin asemakaavasta antamassaan lausunnossa, että päiväkoti tulisi säilyttää, jos se on rakennuksena käyttökelpoinen. Etelä-Karjalan museo inventoi parhaillaan rakennuksen kulttuurihistoriallista arvoa. Vastineessaan ELYlle toteaa kaupunki, että mikäli rakennuksen käyttöikää jatketaan, kaikki vaurioituneet materiaalit ja rakenteet tulee poistaa ja rakentaa ne uudelleen kosteusteknisesti toimiviksi. Lisäksi ilmanvaihto pitää uusia kokonaan. Rakennuksen korjaus tulisi erittäin kalliiksi, eikä lopputuloksesta olisi varmuutta.
-----
Mutta, mutta, eipä taida nykyisin olla mitään varmuutta uudisrakentamisenkaan laadusta.Tässä kaupungissa on kyllä luvattoman usein käynyt huonosti niin korjausrakentamisen kuin uudisrakentamisenkin suhteen. Mutta, kun tontti ja sillä oleva rakennus on myyty, se ei ole enää kaupungin murheenkryyninä.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tuntemattoman sotilaan "Antti Rokka" eli Reino Tolvanen (Päivitetty 14.4.2017)

Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan eli Reino Tolvasen, hänen
vanhempiensa ja veljensä hautakivi Lepolan hautausmaalla Lappeenrannassa

Tänään, itsenäisyyspäivänä anno domini 2015, oli Iltasanomissa artikkeli Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan "Antti Rokasta". Juttu sai minut penkomaan arkistojani. Sieltä löytyi runsaasti lehtileikkeitä sekä Tuntemattoman sotilaan filmauksesta että myös elokuvan näyttelijöistä. Antti Rokan roolia näytelleen agronomi Reino Tolvasen viimeinen leposija on vain muutaman sadan metrin päästä kodistani, joten haudan ohi olen kävellyt lukemattomia kertoja. Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta olen myöhemmin kirjoittanut tässä blogimerkinnässä. Kirjan filmaamisen kohtaamista vaikeuksista kirjoitin täällä ja elokuvan saamista ensimmäisistä arvioista tässä kirjoituksessani sekä lisäksi vielä elokuvan joutumisesta Cannesin elokuvajuhlilla sensuurin ja painostuksen kohteeksi.

Reino Tolvanen oli syntynyt 31. heinäkuuta 1920 Viipurissa. Hän menehtyi aivoverenvuotoon 21. marraskuuta 1974 Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Tolvanen oli amatöörinäyttelijä, joka ohitti monia aikakauden kuuluisia näyttelijöitä, kuten Spede Pasasen, Uljas Kandolinin ja Heimo Lepistön. Tolvasen etuna oli viipurilaisena Karjalan kannaksen murteen hallinta. Elokuvan valmistuttua voitiinkin todeta Tolvasen sopineen loistavasti hänelle uskottuun Väinön Linnan luomaan Antti Rokan hahmoon myös luonteensa puolesta.  Sodassa  Tolvanen oli toiminut ilmavoimissa Bristol Blenheim -pommikoneissa tähystäjäupseerina. Sotilasarvoltaan hän oli vänrikki.



Löysin arkistostani Etelä-Saimaa-lehdessä 27.9.1975 olleen artikkelin, jossa kerrottiin Reino Tolvasen siunaustilaisuudesta.  Tässä otteita artikkelista:


Lappeen seurakunnan Lepolan siunauskappelissa oli hiljattain harrastunnelmainen muistotilaisuus. Etelä-Afrikassa, Pretoriassa 21.11.1974 kuolleen agronomi Reino Toivasen (Tuntemattoman sotilaan Antti Rokka) uurna kätkettiin tällöin haudan lepoon.

Kappeli oli kauniisti koristettu sinivalkoisin kukkalaittein. Katafalkilla oli sinivalkoisten nauhojen muodostaman ristin päällä uurna. Kaikki puhui herkällä tavalla siitä isänmaasta, jota Reino Tolvanen oli rakastanut niin paljon ja jonka vapautta hän oli lähtenyt puolustamaan koulun penkiltä.
...
Muistopuheen piti rovasti Mauri Valtamo. Hän totesi mm:
Reino Tolvasen 54 vuoden pituiseen elämäntaipaleeseen sisältyi partiopojan eräretkiä tämän rakkaan isänmaan metsissä ja vainioilla Karjalan kannaksella. Siihen sisältyi sotien ankarat vuodet, joiden kokemusten tulkitsijana Tuntemattoman sotilaan Rokkana hän on jäänyt lähtemättömästi mieliimme. Siihen sisältyi tutkijan työ Australiassa ja Etelä-Afrikassa.
....
Veisatun virren jälkeen kantoi vainajan vanhin poika Tapio nuorempien veljien Sepon ja Jorman sekä lähiomaisten saattamana sukuhautaan.
.....
Hospitzissa pidetyssä muistelutilaisuudessa puhui Tolvasen osakuntatoveri lääketieteen lisensiaatti Tapio Putkonen. Puheessaan hän toi laajasti esille sen, mitä hyvä ja rehti toveri voi merkitä yhteisten harrastusten keskeisenä henkilönä. Näyttämötaiden ja musiikki olivat ne keskeiset harrastukset, joiden parissa Reino Tolvanen vietti aikaansa.
....

lauantai 5. joulukuuta 2015

Kuvaus matkalta Ruijan suomalaisten keskuudessa vuonna 1933



En ole viime aikoja juurikaan penkonut uskonnollisuuteen liittyviä aiheita, mutta aika ajoin niitä pullahtaa esiin muita tietoja etsiessäni. Etelä-Savo-lehdessä oli 15.7.1933 artikkeli, jossa vapaakirkollinen lähetti Väinö Välkiö kertoi kokemuksistaan Ruijan-matkalta. Välkiö kuvaa kielellisiä, uskonnollisia ja myös taloudellisia oloja. Elettiinhän tuolloin pulavuosia. Ruijassa uskonnollista elämää sävytti sekä suomalaisten kveenien että saamelaisten keskuudessa vahvasti lestadiolaisuus. Sitä on pidetty voimakkaasti eksklusiivisena uskontona, joka sulkee pois muut kristinuskon haarat. Välkiön haastattelusta muodostuu toisenlainen, sterotypiat kumoava kuva. Tässä otteita hänen haastattelustaan:

Suomalaiskyliä, joissa suomalaisten lisäksi on vain muuan norjalainen, joku opettaja ja kauppias ovat Annijoki, Pykeia, Näätämö, Kallijoki sekä osittain Taana ja Alattio. Näissä on suomen kielen taito parhaiten säilynyt. Vesisaaren kaupungissa on suurin suomalaisasutus eli noin 2000 asukkaasta yli puolet suomalaisia. Vesisaaressa on mm. suomalainen kirjasto, saarnamies Möllerin perustama, ja on sillä varsin huomattava määrä arvokkaita teoksia.

Kirjallisuuteen nähden harrastetaan etupäässä vain hengellistä kirjallisuutta. Laestadiuksen ja Lutherin postillat ovat enin levinneitä. Monin paikoin näkee myös Samuli Paulaharjun kirjaa Ruijan suomalaiset, jonka asiallisuutta kiitellään. Suomalaisia sanomalehtiä leviää nykyisin vain muuan, mutta sen sijaan uskonnollisia, varsinkin laestadiolaisten lehtiä leviää runsaasti.

Väestön uskonnollinen harrastus on erikoisen huomattava. Nimenomaan laestadiolaisuus on levinnyt runsaasti näille seuduille ja heillä on – samoin kuin jossakin määrin kirkollisella sisälähetysseuralla – omia rukoushuoneita. Saarnamiestä tullaan kuulemaan peninkulmienkin päästä. Sain useissa tapauksissa vapaasti käyttää sekä laestadiolaisten rukoushuoneita että kansakoulutaloja hartaustilaisuuksiini, ja yleensä laestadiolaiset suhtautuivat myötämieleisesti järjestämiini kokoustilaisuuksiin.

Norjan Lapin lähetysseura tekee näillä seuduilla huomattavaa valistustyötään. Seuralla, joka äsken täytti 45 vuotta, on useita vanhainkoteja, sairashuoneita ja sairaanhoitajattaria, jotka toimivat lappalaisten keskuudessa.
Pääasiallisesti Tornionjokilaaksosta siirtyneet asukkaat ovat yleensä siistejä, ja vieraanvaraisia. Kun väestö tiesi minun liikkuvan saarnamatkoilla, sain maksutonta avustusta kaikkialla. Mitä kansallisuustietouteen tulee, on käsitys Suomesta heikkoa, joskin suurella mielenkiinnolla ja lämmöllä muistellaan kotimaan oloja

maanantai 30. marraskuuta 2015

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Maija Vohlonen: Oppilaana Lappeenrannan kansakoulussa 1890-luvulla


Lönnrotin koulurakennuksia helmikuussa 2015


Etelä-Saimaa-lehdessä muisteli vuonna 1972 johtaja Maija Vohlonen[1] ensimmäisiä kouluvuosiaan Lappeenrannan kansakoulussa sekä koulun yhteydessä toiminutta kaupungin kirjastoa. Kaksiosainen artikkeli otsikolla Oppilaana Lappeenrannan kansakoulussa 1890-luvulla ilmestyi 21. ja 22. kesäkuuta 1972. Tässä otteita Vohlosen kirjoituksesta:

Siitä oli viime syksynä (1971) kulunut tasan 80 vuotta, kun äitiäni kädestä kiinni pitäen astelin Lappeenrannan kaupungin kansakouluun, nykyisin Elias Lönnrotin nimeä kantavaan, tarjokkaana lastentarhaan eli valmistavan koulun ensimmäiselle luokalle.

Se oli tärkeä päivä pienen ihmislapsen elämässä ja niin se onkin jäänyt muistiin. En ollut täyttänyt vaadittua seitsemää ikävuotta, puuttui pari kuukautta, ja niin minua näytettiin tarkastajalle pastori A. Collanille. Hänen mielestään olin kyllin vahva aloittamaan koulun käynnin. Taisi asiaan kuulua muutakin ”testiä”. Opettaja näyttää luokan mustaa taulua ja kysyi sen väriä. Vastasin: ”Mustaksi tervattu”, ja se kelpasi. Kotona veljeni viisastelivat minun vastauksellani, ja eihän se mikään nerokas tainnut olla, mutta lastentarhalainen olin. Opintie alkoi ja sitä sain kulkea 12 vuotta.
....
Äskettäin kävin lähes 70 vuoden kuluttua ensimmäisen kerran Lönnrotin kansakoulussa. Siellä lapsuusajan mitat, tilat jne pitivät paikkansa: tilava oli tilavaa, valoisa valoisaa. Tietysti siellä oli yhtä ja toista muuttunut, mutta vain hiukan, sanoisin: kaikki oli paikallaan. Oli se pitkä, tilava, päistään vinkkelissä oleva ”korridoori”, ”kolitoori”. Kelpasi sitä astella parhaan ystävänsä käsikoukussa huonon sään sattuessa, kun ei välitunnilla tarvinnut pihalle mennä.

Entinen Lappeenrannan kansakoulu, nykyinen Lönnrotin koulu
helmikuisessa aamuauringossa vuonna 2015.
Rykmentin puoleisessa päässä oli lastentarhan ja valmistava koulun luokka vuorokäytössä, kadun puolella kolmas ja neljäs omissa huoneissaan, käytävän radan puoleisessa päässä olivat viides ja kuudes luokka yhdessä. Eipä tainnut oppilaita paljon olla. Muistelen että kolmannella luokalla olisi meitä ollut noin 30 kaikkiaan.

Maija Vohlonen kouluttautui agronomiksi ja hänestä tuli
lammastalouden asiantuntija, jonka tekemät kirjat ovat
tänäänkin suosittuja lammastalouden harjoittajien parissa.
Käytävästä veivät ovet käsityöluokkiin. Keskellä rakennusta, kadun puolella oli voimistelusali, josta veivät ulos paraatiportaat ja jotka nykyään on poistettu.
....
Aikoinaan juhlasali oli kaupungin suurimpia, juhla- ja konserttisalina käytetty. Siihen aikaan oli sivuseinillä koristepylväät, joiden hyllyköillä oli suurmiestemme kipsipäitä... Joskus koetimme arvuutella, kuka kukin on.
...
Muistelen, että siihen aikaan me oppilaat kuljimme jonossa juhlasaliin rukouksiin, nykyään puhutaan aamuhartaudesta. Muistan selvästi joulu- ja kevätjuhlat, varsinkin joulujuhlat. Korokkeella tai sen vieressä oli suuri kuusi kynttilöineen, tekisi mieli sanoa, että niitä oli sadoittain. Äidit ja kotiväki istuivat sivuseinämillä ja keskilattia oli meille lapsille. Laulettiin ”Joulupuu on rakennettu”, lausuttiin, luettiin, puhuttiin ja leikittiin. Oi sitä leikin hurmaa. Iso piiri pyöri ja lauloi ”Tule lentäen lintu” tai riemullista ”Jänis istui maassa torkkuen, Silloin oltiin kyykkysillään lattialla, kämmenet pystyssä ohimoilla, silmät ummessa. Kun laulettiin ”hyppää pois, hyppää pois”, niin herättiin mukamas ja loikittiin sikin sokin ja oli niin hauskaa. Kevätjuhlat todistuksineen olivat vakavampia.

Käyntini siellä nyt oli pikakäynti. Sen verran kuitenkin totesin, että yhä näen kaiken lapsen silmillä kirjavana, valoisan – kauniina... Vanha Lönnrotin koulu kestää hyvin vertailun. sillä sehän on tosiaan vanha, otettu käyttöön v. 1888. Yhä se on tyylikäs ja käyttökelpoinen, 84 vuoden jälkeenkin opinahjoksi sopiva.
Aloitin siis lastentarhasta eli ensimmäisestä luokasta, joka toisen luokan kanssa muodosti niin sanotun valmistavan koulun. Oppilaita lienee ollut parinkymmenen päälle... Lastentarhan kaksi tuntia olivat iltapäivisin, toisen luokan kolme tuntia aamupäivisin. Taisin osata aakkoset ennestään. Lukukirjan tekijää en saa mieleeni, mutta siinä aloitettiin kirjaimista ja tavuista ja sitten oli suoraa lukua, oli runoja, satuja ym. Muista vieläkin runot: ”Hip hap huu, nyt on huhtikuu” ja ”Pellolla tuolla kauniilla”. Siellä oli kertomus uskollisesta Mustista sekä satu ketusta ja kalastajasta. Siinä oli oikein kuvakin, jossa kettu viskeli kaloja reestä tielle. Kirjoitusta opeteltiin kivitaululle rihvelikynällä.
.....
On kumma, että vaikka kävin vielä kolmannen ja neljännen luokan, eivät muistikuvat ole yhtä hyvin mielessä. Maamme-kirja ja luonnonkirjat tulivat lisää, samoin piplianhistoria. Kertotaulua ja muuta laskemista harjoiteltiin ahkerasti. Kivitaulu ja rihveli vaihdettiin sinikantiseen vihkoon, mustepulloon ja teräskynään. Lauluista muistan hiihtolaulun ”Ylös Suomen pojat nuoret” ja sen aikaiset maakuntalaulut
.....
Kun nyt tulin käyneeksi vanhassa koulussani, niin se ei johtunut siitä, että olisin yksistään halunnut verestää koulumuistojani. Perimmäisenä aiheena oli, että halusin uudestaan muistutella Lappeenrannan silloista kirjastoa, joka oli sijoitettu kansakoulutaloon
.....
Lastentarhaluokan vieressä oli pitkän käytävän vinkkeliosassa suljettu ovi, joka vei kirjastoon. Ovi taisi olla avoinna pari kertaa viikossa jonkun tunnin.
...
Kirjastohuone oli tavallisen luokan kokoinen, ja luokkana se nyt näkyy olevankin. Ovesta vasemmalla seinällä oli pari ovellista mustaa kaappia. Niiden edessä oli pitkä pöytä ikään kuin aitana ja niillä pieniä kirjasia, kirjaluetteloita. Älkää luulko, nykyiset kirjastonkäyttäjät, että olisi päässyt hyllyjä lähellekään kirjoja silmäämään. Ei toki. Kirjat olivat nätisti hyllyillä valkoiset numerolaput selustoissa ja luettelon mukaan niitä pyydettiin ja annettiin. Kirjastoa hoisi vankilan opettaja A[dam] Lindh, hyväntahtoinen ”pappa”, paikallisrunoilija.
.....
Lähellä ovea oli kirjastossa salaperäisen näköinen pienempi kaappi. Lienevätkö sen ovet aina olleet aukikaan. Aikoinaan senkin hyllyt tulivat koulutytöille tutuksi. Oliko se pappa Lindhin puolelta luottamusta, vai muutenko ohja höltyivät, mutta tuli aika, jolloin siihen kaappiin pääsi itse kirjoja selailemaan. Siinä kaapissa oli muutama hyllyllinen vieraskielisiä kirjoja, ruotsalaisia ja saksalaisia, tuskin muita. Joukossa oli historiallisia romaaneja ja käännöksi saksasta ja englannista tosi ihania missiromaaneja. Alimmalla hyllyllä oli saksankielistä runokirjallisuutta. Sieltä luettiin Goethen, Schillerin, Heinen ym. runoja ja näytelmiä. Mistäpä muualtakaan sen aikainen koulutyttö olisi niitä käsiinsä saanut. Niiden kirjojen sanoma on sama vuonna 1972 kuin 1902 niitä lukiessani.


[1]  Maija Vohlonen, jonka viralliset etunimet olivat Sievä Maria, syntyi Orimattilasta Lappeenrantaan muuttaneeseen seppä Juho Vohlosen ja hänen Helena-vaimonsa perheeseen. Maija Vohlonen oli yksi seitsemästä Lappeenrannan Yhteiskoulun ensimmäisestä ylioppilaasta vuonna 1903. Juho ja Helena Vohlonen muuttivat Lappeenrannasta myöhemmin Ruokolahdelle, mutta Lappeenranta säilyi heidän lastensa koulukaupunkina. Maija valmistui agronomiksi ensimmäisten Suomessa maatalousalan tutkinnon suorittaneiden naisten joukossa. Hänestä tuli lammasasiantuntija. Maija Vohlosen kirjoittamia lammas-alan kirjoja ovat mm. Lammas, sen jalostus, ruokinta ja hoito (1919), Nykyaikainen lammastalous : opas ja oppikirja Suomen maanviljelijöille ja maatalouskouluille (1927) ja Nykyaikainen lammastalous (1932). Tunnetuin Vohlosen perheen viidestä lahjakkaasta lapsesta on varmasti Tuomas (Tommo) Vohlonen. Tämä monipuolisen ideanikkarin keksinnöistä uraauurtavin oli menetelmä nestetäytteisen marssikompassin valmistamiseksi. Tästä keksinnöstä syntyi vuonna 1936 Suunto Oy


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kirjailija Aarno Karimo muistelee kouluvuosiaan


Aarno Karimon tunnetuin kirja oli neliosainen Kumpujen yöstä.


Ote kirjailija / taiteilija Aarno Karimon (1886 – 1952) artikkelista Lappeenrantaa, vanhaa ja uutta, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 6.8.1949.  Karimo oli parikkalalaisen valtiopäivämiehen Sanfrid Hasselqvistin vanhin lapsi. Hän suoritti keskikoulun Lappeenrannan yhteiskoulussa. Alkuperäisiin opintosuunnitelmiin kuului meno Haminan kadettikouluun, mutta se ehdittiin laukkauttaa kenraalikuvernööri Bobrikoffin toimesta. Niinpä Karimosta tuli sekä kirjailija että taiteilija.

Karimo kulkee artikkelissaan Lappeenrannan keskusta-alueella ja linnoituksessa ja muistelee kouluvuosiensa opettajia, kaupunkia ja sen värikkäitä persoonia ja episodia Keisaritalossa. Tässä otteita Karimon artikkelista
...
Kävellään komean puiston ohi västinkiin, ent. linnoitukseen, tutkitaan rinteen pielessä seisova, pikku vihan ja Lappeenrannan onnettoman taistelun ajoilta periytyvä, pahoin kuulien pirstoma peninkulmatolppa, ainutlaatuinen muistomerkki, tarkastellaan korkeilta valleilta ”pormestarin peltoa”, vanhaa, nyt rehevää ruohikkoa kasvavaa satamaa, kesyjen sorsien mainiota majapaikkaa, nähdään Rapasaaren väellä ja voimalla uusittu satama, todetaan työvankilan muuttuneen kouluksi, venäläiskasarmien asunnoiksi ja laskeudutaan taas alas.
Aarno Karimon vaatimaton hauta Parikkalan
hautausmaalla.

- Muistaks, miten hyvänahkainen maisteri Moisio usein meidät yllätti tässä tupakalla, sieppasi paperoskat suustamme ja murahti: ”Painukaa, hiton vokkulat, edes tuonne puistoon käryämään!”

Mutta annahan,  jos maisteri Schmaltz tapasi meidät synnin tai toisen teosta, niin toinen oli laki: ”Tahdoks korvilles tai kaks tuntia arrestia?” Korville tietysti, selvä.”

- Niin, ja entäs”ukko” Sahlgren, rehtori ja valtuuston pamppu. Muistaks, miten hän tunnillaan hieman ivallisesti silmäili meitä pitkiä ja laiskoja, kaikkinaiseen pahatekoon taipuvaisia ja tuhahti: ”Parta kasvaa, nutun helmat laajenevat, mutta mies ei tiijä mittää”.

Noustaan jyrkähköä Kauppakatua, pitkin muinaista ”rakkauden panelia” keskikaupungille. Panelilla yrittävimmät koululaiset riijastelivat, kunnes kaupunki hankki sähkövalon, jolloin tietenkin oli siirryttävä pimeämmille kujille. Kitupiikkivalaistuksen määrittelikin viskaali Karppinen kirjaimellisesti näin: ”Piti kiivetä tolppaan ja tulitikulla valaisemalla katsoa, paloiko lyhdyssä tuli”

Käännytään pääväylälle, ent. Kuninkaan, nyk. Koulukadulle. Siinä K.O.P:n uuden ja komean kivipalatsin vieressä, oli aikoinaan toinenkin palatsi, keisarillinen, dvortsaksi sanottu...

Dvortsan ylikaitsija toimi vanhan ruotuväen majurin leski, rouva Häyrén. Tämän kirjoittaja sai, koulusta jo karattuaan, luvan kopioida keisarin työhuoneessa riippuva, hiihtäviä Suomen kaartilaisia esittävän Berndtsonin maalauksen. Oli kuuma kesäpäivä, raukaisi, viereisessä huoneessa näkyi kaksi laveata vuodetta. Heräsin rouva majurskan hätäiseen kirkaisuun:
”Oi voi voi, nyt se onneton nukkuu Hänen majesteettinsa Keisarinnan sängyssä – Herra Jumala – voi voi”. Muori säästyi sentään halvaukselta, mutta tarjosi, perhetuttu kun oli, sopijaisiksi kahvit.
...
 

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Sotavuodet 1939 - 1945



Lönnrotin kansakoulu NL:n koneiden 26.2.1940 suorittaman pommituksen jäljiltä.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Sotavuodet 1939 – 1945 heijastuivat monella tavalla myös koulutyössä, joka keskeytyi välillä pitkiksi ajoiksi sotatoimien ja se aiheuttamien evakuointien takia. Talvisodan aikana, kun rintama siirtyi jo varsin lähelle Lappeeta ja Lappeenrantaa, määräsi sotapoliisipäällikkö Lappeen kunnan etelä- ja kaakkoisosat evakuoitavaksi 12.3.1940. Rauhanteon johdosta evakuointi voitiin keskeyttää jo seuraavana päivänä. Tulevaa jatkosotaa ennakoiden aloitettiin siviiliväestön, karjan ja irtaimiston evakuointi rajakylistä ja Lauritsalan kauppalan Saimaan kanavan itäpuolella olevista alueista 20.6., kaupungista ja Lauritsalan kauppalan muista osista 25.6.1941. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla jo yli 6000 henkilöä oli siirtynyt Lappeenrannasta, Lauritsalasta ja Lappeelta läntisempään Suomeen viranomaisten toimin. Tämän lisäksi osa asukkaista siirtyi pois seudulta omatoimisesti. Rintaman siirryttyä kauemmaksi alkoi siviiliväestön palaaminen kotiseudulleen 25.8.1941. Kolmannen kerran alueen väestö evakuoitiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen lähestyessä 4.7.1944 alkaen. Palaamaan asukkaat pääsivät syksyllä 4.9.1944 solmitun välirauhansopimuksen jälkeen. Tosin aivan rajan pinnassa olleissa kylissä tämä tapahtui vasta talvella 1945.

Ison ongelman sotavuosien koulutyölle aiheuttivat evakuointien lisäksi pommitukset, koulutilojen luovuttaminen armeijan käyttöön sekä miespuolisten opettajien kutsuminen maanpuolustustehtäviin. Jatkosodan alettua oli puolustusvoimien tehtävissä yhteensä 14 lappeenrantalaista kansakoulunopettaja. Heistä kaksi pääsi kevättalvella 1942 palaamaan siviilitehtäviinsä. Kaikki eivät palanneet enää rintamalta. Talvisodassa kaatui pitkään Lappeenrannassa opettajana toiminut komppanianpäällikkö, reservinluutnantti Väinö Vanninen 23.2.1940 Taipaleenjoella. Vanninen oli valittu aluksi Lappeenrannan kansakoulun opettajaksi vuonna 1924 ja hän siirtyi myöhemmin Peltolan kouluun. Lisäksi Lauritsalan jatkokoulun puutöiden opettaja Toivo Norri kaatui 9.7.1941 ja Peltolan kansakoulun vahtimestari Emil Pöllönen 2.10.1941 Karjalan kannaksella. 
Lappeenrannan asemanseutua 2.7. 1944 edellisenä päivänä tapahtuneen
pommituksen jälkeen. Pommituksessa menehtyi kahdeksan siviiliä
ja kaksi sotilasta. SA-kuva
Talvisodan aikana Lappeenranta oli yhdessä Viipurin kanssa maamme pommitetuimpia kaupunkeja. Pommitusten seurauksena Lappeenrannassa menehtyi 37 ja Lauritsalassa 13 henkeä. Pommitusten rakennuksille aiheuttamat tuhot olivat suhteellisesti suuremmat kuin missään muussa kaupungissa. Asunnoista oli 8,4% joko tuhoutunut tai vaurioitunut. Jatkosodan aikana pommituksia oli huomattavasti vähemmän ja ne ajoittuivat sodan alku- ja loppuvaiheisiin. Tuhoisin oli Simolan aseman pommitus 19.6.1944, jossa menehtyi ainakin 91 ihmistä. Toinen kohtalokas hyökkäys oli neuvostoliittolaisten koneiden isku Lappeenrannan asemalle ja ratapihalle 1.7.1944, joka aiheutti ammusjunan räjähdyksen. Armilan koulun lähellä metsikössä ollut sirpalesuoja ja suojakorsu saivat osumia, jolloin niistä suojaa hakeneet siviilit (8) saivat surmansa. 

Kun Lappeenrannan pommitukset alkoivat talvisodan ensimmäisenä päivänä, oli Lönnrotin kansakoulussa oli menossa toinen oppitunti. Kaupungissa annettiin ilmahälytys kello 9.26. Tähän ilmahälytykseen päättyi kouluopetus pitkäksi aikaa. Oppilaat palasivat Lönnrotin kouluun vasta rauhanteon jälkeen 22.4.1940. Helmikuun 26. päivänä vihollisen pommi-iskut kohdistuivat varuskunta-alueelle ja se läheisyyteen. Tässä pommituksessa Lönnrotin koulurakennus ja sen piha-alue sai niistä osumia. Koulun päärakennuksen toinen pää luhistui kokonaan, muuallakin seinät liikkuivat, muureja kaatui tai ainakin särkyi ja ikkunat menivät rikki. Samoin piharakennus rikkoutui pahasti. Koulu oli pommituksen jäljiltä sellaisessa kunnossa, että sen kunnostamisen mielekkyyttä harkittiin vakavasti. Onneksi koulutalo päätettiin korjata. Korjaustyöt tehtiin kesän 1940 aikana ja ne valmistuivat jo elokuussa. Syksyksi 1938 valmistunut komea Armilan kansakoulu otettiin samoin kuin muutkin Lappeenrannan koulut puolustusvoimien käyttöön ylimääräisten kertausharjoitusten käynnistyttyä 10.10.1939 ja koulutyö keskeytyi. Linnoituksessa sijainnut jatkokoulu siirtyi puolustusvoiminen käyttöön joitakin päiviä aikaisemmin eli 7.10.1939. Koulutyö aloitettiin uudestaan 22.11, mutta 30.11. alkanut talvisota pommituksineen keskeytti toiminnan jälleen. Armilan koulu kärsi pommituksissa Lönnrotin tavoin mittavia vaurioita. Vanhasta puurakennuksesta särkyivät ikkunat, mutta uudessa koulurakennuksessa vaurioita oli merkittävästi enemmän. Sen kaikki ikkunat olivat rikki, seinät liikahdelleet, katon ja seinien läpi oli kulkenut  palo- ja räjähdepommeja, ulkoportaat olivat kappaleina ja näyttämölava tuhoutunut. Myös koulun irtaimisto kärsi isoja vaurioita. Lauritsalassa ensimmäiset pommitukset tapahtuivat 1.12.1940, jolloin pommeja putosi mm. Lauritsalan kansakoulun (nyk. Kanavansuun koulun) alapuolella olevaan rinteeseen. Myös kauppalassa olleet koulurakennukset luovutettiin puolustusvoimien käyttöön.   
Siviiliväestöä tavaroineen evakuoidaan proomuihin Lappeenrannan
satamassa 3.7.1944. SA-kuva.
Talvisodan päätyttyä Armilan koulun puurakennus sekä Peltolan koulu saatiin takaisin armeijan käytöstä ja sellaiseen kuntoon, että koulutyö voitiin aloittaa uudestaan 22.4. Kouluvuoden pituudeksi tuli yhteensä 78 koulupäivää, sillä opiskelu päättyi jo 5.6.1940. Myös Armilan uusi koulutalo saatiin kunnostettua syksyyn mennessä ja lukuvuosi käynnistyi normaalisti. Kesällä 1941 alkanut jatkosota muutti jälleen voimakkaasti koulun arkea. Kouluhallitus lyhensi määräyksillään usein kouluvuotta. Esimerkiksi vuonna 1942 se määräsi koulutyön päättymään jo 13.5 ja alkamaan syksyllä vasta 1.10. Armilan vanha puukoulu oli armeijan käytössä lukuvuoden 1941 – 1942. Uudessa talossa koulua kävivät Armilan kansakoulun, tyttöjen jatkokoulun ja osittain myös poikien jatkokoulun oppilaat. Kevättalvella 1943 armeija otti käyttöönsä kaikki Lappeenrannan koulut lukuunottamatta Peltolan koulurakennusta. Tämä johti lähes ylipääsemättömiin tilaongelmiin. Ne ratkaistiin vuokraamalla Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen, Pelastusarmeijan ja lestadiolaisten rukoushuoneen salit sekä palokunnan keittiö sekä supistamalla rajusti opetustunteja. Kun Pelastusarmeijankin tilat varattiin armeijan käyttöön, siirrettiin opetusta Betel- ja Betania-rukoushuoneille. Normaalin tilaan palattiin vähitellen syksyllä 1944, kun koulutilat palasivat puolustusvoimilta takaisin siviilikäyttöön. Syyslukukausi käynnistyi kaupungin kouluissa osittain 1.11.1944. Lönnrotin koulu, Armilan puukoulu sekä Jatkokoulu olivat vielä edelleen puolustusvoimien käytössä. Lisäksi Armilan kivikoulu oli jälleen kärsinyt pommituksista, joten koulurakennuksessa piti tehdä korjaustöitä. Puolustusvoimat luovuttivat edellä mainitut rakennukset takaisin kaupungille marraskuun loppuun mennessä. Näin pääsi koulutyö vihdoin rauhanomaisiin uomiinsa viiden vuoden pelon ja epävarmuuden päätyttyä. Olojen poikkeuksellisuudesta kertoo yhteenveto Lappeenrannan kaupungin oppivelvollisista vuodelta 1944. Oppivelvollisia oli yhteensä 1720, joista peräti 247 ei saanut opetusta. Heistä noin 200 oli tuolloin joko Ruotsissa tai Tanskassa. Loput olivat jossakin kotimaassa edelleen evakuointimatkalla. Myös Lauritsalassa päästiin joissakin kouluissa aloittamaan opiskelu vasta marraskuun lopulla, koska koulutilat olivat kuun lopulle asti armeijan käytössä.

Lappeen kunnan alueella toimivat koulut olivat kaikki sotavuosina pitkiä aikoja puolustusvoimien käytössä. Lempiälän kansakoululla toimi eräässä vaiheessa kenttäsairaala ja kaatuneitten evakuointikeskus. Sama kohtalo oli myös Rikkilän kansakoululla kesällä 1944. Haapajärven kansakoulu joutui talvisodan toisena päivänä 1.12.1939 pommitusten kohteeksi. Tämä pelästytti niin opettaja kuin oppilaatkin ja koulupito lopetettiin välittömästi. Rauhan tultua voimaan maaliskuussa 1940 ei koulua kuitenkaan aloitettu heti uudelleen. Koulun yläluokka oli puolustusvoimien käytössä ja alaluokka oli täynnä oman koulun ja evakuoidun Keskisaaren koulun irtaimistoa. Lisäksi kylällä ollut maalaisliiton seuratalo toimi aliupseerikouluna ja kaikkien kylän talojen tuvat olivat sotilasmajoituksessa. Koulutarkastaja ei ratkaisua kuitenkaan hyväksynyt, vaan vaati koulun aloittamista heti. Lopulta koulun alaluokkaan raivattiin sen verran tilaa, että koulu pääsi jatkamaan toimintaansa 7.5.1940. Kevätlukukausi jäi lyhyeksi, sillä toiminta päättyi jo 10.6.1940. Kesällä 1944 koulun kalusto ja arkisto lähetettiin evakkotaipaleelle kylän asukkaiden tavoin. Syyslukukausi pääsi alkamaan vastaa marraskuussa. Myös Keskisaaren koulun toiminta lopetettiin melkein heti talvisodan alettua 2.12.1939. Sodan päätyttyä maaliskuussa 1940 ei koulutyötä voitu jatkaa, sillä valtakunnan raja oli sijoitettuna vain 300 metrin päähän koulusta. Sen sijaan Haapajärven koulun toiminta käynnistettiin ja Keskisaaren yläkansakoulun oppilaat siirtyivät sinne. Kesällä 1944 siirtyi Keskisaaren koulupiirin asukkaat evakkoon, koulun kalusto ja arkisto myös. Väestön palattua syksyllä takaisin, ei koulutyötä voitu aloittaa rajan läheisyyden takia kuitenkaan syyslukukaudella, vaan oppilaat kävivät jouluun asti koulua Haapajärvellä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kolme on kovaa päivää vuodessa: kylänluku, veronmaksu ja siantappo

Lappeen Rikkilän kiertokoululaiset opettajansa Helmi Koskimäen kanssa vuonna 1927.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto


Pitäjän- ja kiertokoulut Lappeenrannan seudulla

Koululaitos oli Suomessa aina 1860-luvulle saakka kirkon ylläpitämä. Vuoden 1686 kirkkolaissa määrättiin seurakuntalaisten lukutaito tavoitteeksi, johon seurakunnan tuli pyrkiä. Seurakunnat vastasivat lasten alkeisopetuksesta. Käytännössä opetus tapahtui lukkarin- ja pitäjänkouluissa, kierto- ja rippikoulussa sekä kinkereillä. Opetustyöhän oli palkattu koulumestari, jonka kustannuksiin sekä kaupungin että maaseudun asukkaat osallistuivat. Vuonna 1781 seurakunnalla oli Kourulan kylässä Sunisen tilan maalla vanha ränsistynyt koulutalo, jossa oli pidetty pitäjänkoulua. Koska talo oli huonossa kunnossa ja syrjässä, päätettiin se muuttaa esikaupunkiin kirkkoherran virkatalon maalle. Muuttaminen tapahtui kuitenkin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Seurakunta osti Paldon esikaupungista entisen lukkari Aron Savanderin talon ja siirsi sen kirkon läheisyydestä ostamalleen kaupunginpalvelija Maroinin tontille. Vuoden 1802 helmikuussa talo oli uudella paikallaan ja käytettävissä koulunpitoon. Taloa käytettiin sitten vuosikymmeniä sekä kouluhuoneena että pitäjäntupana.

Piispantarkastuksissa annetut lausunnot kertovat kansanopetuksen olleen Lappeenrannan seudulla vaaditulla tasolla. Huomattava osa lapsista osasi sujuvasti lukea ja muisti vaaditun Lutherin vähän katekismuksen ulkoa.  Tämä oli tulosta ahkerasta kotiopetuksesta, katekismussaarnoista. pitäjänkouluista ja kinkereistä. Pitäjänkoulussa ja kinkereillä huono-oppisia ja laiskoja oppilaita rangaistiin tukkapöllyillä ja pöydän alla istuttamalla. Kinkerit eli kylänlukuset olivat monille pelottava tapahtuma. Lappeen pitäjässä tunnettiinkin sanonta: Kolme on kovaa päivää vuodessa, kylänluku, veronmaksu ja siantappo.

Katekismussaarnoja pidettiin seitsemänä sunnuntain vuodessa. Seuraavana sunnuntaina seurasi kuulustelu sen lukulahkon (kinkeripiirin) kanssa, joka sinne määrättiin. Koulumestari antoi pitäjänkoulussa opetusta niille, jotka oli kinkereillä havaitun huonolukuisuutensa vuoksi sinne määrätty. Toinen ryhmä olivat ne, joita ei huonon lukutaitonsa takia huolittu rippikouluun. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kouluinnostus oli heikkoa. Syinä olivat opetuksen kaavamaisuus ja pitkät matkat seurakunnan sivukyliltä. Vanhempia rangaistiin lastensa koulun laiminlyömisestä mm. jalkapuulla. Lisäksi lapsia tuotiin pitäjänkouluun väkipakolla viranomaisten toimesta. Nämäkään keinot eivät usein tepsineet.

Uutena keinona opiskelumotivaation parantamiseksi oli Porvoon synodaalikokouksessa vuonna 1801 suositeltu ratkaisu, jossa pitäjänkoulu muutettaisin kiertäväksi. Lappeella tähän ryhdyttiin vuonna 1841. Asia oli esillä pitäjänkokouksissa touko- ja lokakuussa. Jälkimmäisessä kokouksessa päätettiin järjestää muutamia kiertokouluja niihin kyliin, joissa lukutaito oli heikointa. Näitä olivat Alajoen ja Sydänmaan seudut, eli nykyiset Simolan ja Pulsan kylät. Kiertokoulupiirejä oli Lappeella aluksi 13. Kiertokoulu viipyi kaksi – kolme viikkoa kussakin piirissä. Kiertokoulua käymättä eivät huonosti lukevat päässeet rippikouluun, jonka käymättömyys taas esti avioliiton solmimisen. Koulutarkastaja Taavi G. Murto on poiminut kirjaansa Lappeen pitäjän historia II oheisen kuvauksen lappeelaisesta kiertokoulusta 1850-luvulta:

Sinä aamuna, jolloin kiertokoulu kirkonkuulutuksen mukaan piti alkaa. saapui pitäjän kappalainen sitä avaamaan. Mukanaan tuomasta lasten nimikirjasta hän huusi esiin kaikki 12 vuotta vanhemmat lapset, joita sitten tarkasti tutkittiin merkiten kirjaan heidän sekä sisä- että ulkolukutaitonsa. Samalla määrättiin ketkä heistä pääsivät kotiin ja kenen oli jäätävä kouluun. Syyttä pois jääneet ja erittäin huonolukuiset merkittiin sukupuolen mukaan kumpikin erikseen ja näistä saivat toiset  syksyllä, toiset keväällä rippilasten kanssa määräyksen yhtäaikaa saapua kaupungissa pidettävään laiskankouluun. Lupa päästä rippikouluun tai velvollisuus saapua kaupungissa pidettävään laiskankouluun merkittiin lasten lukuseteleihin. Kuulustelut mainituissa tilaisuuksissa teki koulumestari, merkinnät kirjoihin teki kappalainen.

Pitäjänkoulun opettaja sai palkkanaan ns. teinirahat, jotka olivat 13.5 paperi/pankkokopeekkaa talolta. Vuonna 1818 määrättiin myös lappeenrantalaiset maksamaan koulumestarille samansuuruinen palkka. Tällöin saivat talon ja sen palkollisten lapset sekä oppipojat osallistua opetukseen. Kun Lappeenrannan kaupunkiin perustettiin 1840-luvun alussa ala-alkeiskoulu, pyrkivät kaupunkilaiset irtautumaan koulumestarin palkkauksesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Koulumestarin pesti oli 1800-luvulla vahvasti Sunisen suvun hallussa. Kun koulumestari Juho Suninen kuoli vuonna 1832, halusivat pitäjän asukkaat seuraajaksi vainajan pojan Antti Sunisen. Antti oli kuitenkin vasta 17-vuotias. Tämän vuoksi virkaa hoiti useita vuosia sijainen, Abraham Jaakonpoika Suninen. Antti Juhopoika Suninen ehti olla koulumestarina vain pari vuotta, kun hän menehtyi vuonna 1842 vain 27-vuotiaana. Seuraavan kuuden vuoden ajan tehtävää hoitivat yhdessä talollisenpoika Martti Reijola ja Antti Sunisen veli Elias Suninen. Vuonna 1848 viimeksimainittu vaati, että hänen tulisi saada koulumestarin tehtävät kokonaan itselleen. Tähän pitäjän asukkaat myös suostuivat. Heti vakinaisen viran saatuaan alkoi Elias Suninen ajaa myös palkansa korottamista. Lappeelaiset eivät olisi tähän suostuneet, mutta valitusten jälkeen Senaatti vahvisti kuvernöörin aikaisemman päätöksen. Koulumestarin palkkaukseen kuuluivat nyt ns. teinirahojen lisäksi kaksi kappaa ruista talolta, 4 kopeekka jokaiselta torppari- ja sahuriperheeltä ja kaksi kopeekkaa jokaiselta itsellisperheeltä. 

Pitkäaikaisen koulumestarin Elias
Sunisen muistokirjoitus.
Lappeenrannan Uutiset 25.2.1890
Pitäjänkoulu muuttui vähitellen kokonaan kiertäväksi kouluksi. Vuonna 1878 se toimi kahdeksassa eri paikassa neljä viikkoa kussakin. Koulumestari Sunisellakin alkoi olla jo ikää, mikä alkoi näkyä lastenopetuksen tason laskuna. Piispa vaatikin pitämässä tarkastuksessa toisen koulumestarin palkkaamista pitäjään. Asiasta kehkeytyi iso riita, sillä koulumestari ei ollut halukas ottamaan apulaista, koska se olisi merkinnyt palkan puolittumista.  Elias Suninen sai tuomiokapitulin toimesta apulaisen vuonna 1881 ja toinen kiertokoulunopettajan virka perustettiin vuoden 1882 alusta. Kolmas kiertokouluopettajaa otettiin Lappeelle vuonna 1889 ja neljäs vuonna 1892. Elias Suninen kuoli vuonna 1890 ja hänen jälkeensä pitkään kiertokoulunopettajina toimivat Pekka Pulli ja Juho Pusa. Sunisen kuoltua siirryttiin Lappeella kiertokouluopettajan palkkauksessa puhtaaseen rahapalkkaan, joka oli 400 markkaa vuodessa. Kun kansakoulujen rakentamisesta maaseutukyliin käytiin ajoittain kiivasta keskustelua, nostivat koulujen vastustajat sen vaihtoehdoksi kiertokoulujen vahvemman tukemisen. Esimerkiksi talollinen Filip Kälviäinen esitti vuoden 1881 piispantarkastuksessa, että kansakoulut lakkautettaisiin ja siihen uhrattavat varat käytettäisiin kiertokoulujen hyväksi. Vielä pidemmälle meni samassa tilaisuudessa Pietari Räipiö Korkea-ahosta. Hänen mielestään koulut olisi hylättävä ja turvauduttava ainoastaan kotiopetukseen: Silläkin opetuksella talonpojan lapsista tulee hyviä kyntäjiä, ja se taito näille kyllä riittäisi. Vuonna 1912 seurakunta jaettiin viiteen kiertokoulupiiriin, jotka olivat: Iitiä, Kaivanto, Alajoki, Lavola ja Haapajärvi. Kiertokoulu toimikin Lappeella pitkään kansakoulun rinnalla. Kun pitäjän alakansakouluverkko saatiin kuntoon, jäivät kiertokoulut alkeisopetuksen antajina tarpeettomiksi. Lappeen viimeisen kiertokoulun toiminta päättyi 1.8.1934. Viimeisenä kiertokoulun opettajana (1922 – 1934) toimi Saimi Tarkiainen.  Naapurikunnista kiertokoulut lakkautettiin seuraavasti: Luumäellä vuonna 1936, Suomenniemellä ja Lemillä vuonna 1938 ja Savitaipaleella 1941.  

perjantai 20. marraskuuta 2015

Valkoisten sankaripatsas Suomenniemellä (Päivitetty 22.11.2015)



Valkoisten sankaripatsas Suomenniemen hautausmaalla
Sankaripatsas pystytettiin vuonna 1929

Suomenniemelle 15.11.2015 tekemäni retken yhtenä kohteena oli paikallinen hautausmaa ja sen vieressä oleva kirkko. Suomenniemen kirkonkylää ei ole liiallinen edistysvimma päässyt pilaamaan, vaan tienoo teki edelleen kirkonkylämäisen vaikutuksen. Kylän raitilla seisoo hyväkuntoinen, vuonna 1896 perustetun nuorisoseuran talo, ja kylän peltoaukeiden keskellä näkyy vielä vanhoja maalaistalojen pihapiirejä. Ainoan poikkeuksen 1950-luvun Suomi-filmi-maisemasta tekee peltojen keskelle pystytetty Sale-myymälä.

Hautausmaalla kuvasin vuonna 1929 pystytetyn valkoisten sankarivainajien patsaan. Muistomerkki näkyy olevan erittäin hyvässä kunnossa. Sen kiveen hakatut nimet ja päivämäärät on entisöity ilmeisesti aivan äskettäin. Keväällä 1918 Suomenniemi oli koko sisällissodan ajan valkoisten hallussa. Vaikka rintamalinjat jäivät pitäjän eteläpuolelle, ei Suomenniemi säästynyt sodan kiroilta. Yhteensä 18 Suomenniemellä kirjoilla ollut sai surmansa sodassa tai siihen liittyneissä tapahtumissa. Heistä 17 on punaisten rivissä taistellutta. Valkoisista sankarihautaan haudatuista talollisenpoika Matti Solla kaatui Savitaipaleella 23.4.1918.  Kakonkylän Jussilasta kotoisin ollut Eemil Saalasti oli palaamassa kotiinsa Otavan opistosta, kun punaiset ampuivat hänet rekeen Mäntyharjun rajalla 5.3.1918. Muut Suomenniemen sankarihautaan haudatut ovat savitaipalelaisia. Taipalsaarella 15.3. kaatui torpparinpoika Eevert Mustapää, veljekset Antti Suutari, Iivari Suutari ja Robert Suutari murhattiin 2.3. Savitaipaleella, talollisenpoika Eevert Suutari kaatui kotipitäjässään 4.3. ja talollisenpoika Joonas Tiainen, joka myös kaatui kotipitäjässään 25.3.1918. Arvoitukseksi jäi minulle Bernhard Brandstack, jonka nimeä en löytänyt aluksi Sotasurmat 1918-tiedostosta. Hän löytyi sieltä lopulta nimellä Bernhard Brandstacka. Brandstack kaatui 23.3.1918 Taipalsaarella ja hänen kotikuntansa oli Lemi.

Marraskuussa 2015, kun yli 97 vuotta on kulunut sisällissodan verisistä päivistä, meidän on vaikea käsittää sitä vihan, katkeruuden ja tuskan määrää, jotka nuo tapahtumat ovat aikaansaaneet. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se on varmasti totta, mutta ennenkaikkea olemme onnistuneet tapahtumien jälkihoidossa suhteellisen hyvin. Maailmassa on lukematon määrä esimerkkejä  vastaavantyyppisistä sisällissodista, jotka ovat jääneet mätivinä haavoina kansakuntien sisällä ja puhkeavat uudestaan ja yhä uudestaan väkivaltaisina esille.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Esikaupunkiliitokset ja Lauritsalan kauppalan synty mullistavat kouluverkon



Uusi Armilan kansakoulurakennus kesällä 1939.
Kuva: A. Pietinen / Lappeenrannan kaupunginarkisto
Vuoden 1932 toteutunut esikaupunkialueiden liittäminen Lappeenrantaan ja Lauritsalan kauppalan perustaminen merkitsivät useiden koulujen siirtymistä Lappeen kunnan omistuksesta naapurikuntien hallintaan.  Armilan, Juvakan, Peltolan ja Taikinamäen kansakoulut siirtyivät Lappeenrannan kaupungille. Hakalin, Kaukaan, Lauritsalan ja Luukkaan kouluista tuli osa Lauritsalan kauppalan kouluverkkoa. Mustolan kansakoulu oli lisäksi pääosin Lauritsalan hallinnassa. Lappeen kuntaan jäi 22 kansakoulua, joista kaikissa toimi yläkansakoulu ja 16:ssa alakansakoulu. Näissä oli 54 opettajaa ja 1072 oppilasta.  Kuntarajojen muutosten myötä Lappeen kunnasta katosivat jättikoulut, sillä nyt suurimmat kansakoulut olivat Muukonniemi, jossa oli vuonna 1932 153 oppilasta ja Lempiälä, jossa koululaisia oli 101. Alueliitosten takia kansakoulujen piirijakoon tehtiin muutoksia. Tämän seurauksena Ilottulan piiri, jolle oli aikomus rakentaa oma koulu vuoteen 1935 mennessä, yhdistettiin Muukonniemen piiriin. Haapajärvelle valmistui uusi tiilinen koulurakennus vuonna syksyllä1936, Keskisaarelle entisestä Haapajärven koulusta uudelleen rakennettu koulu syksyllä 1938 ja Kären piirin koulu siirrettiin vuonna 1939 Nyrhilään. Kevätlukukaudella 1939 Lappeen kunnan kouluissa opiskeli 1393 lasta. Heillä oli 42 varsinaista opettajaa ja lisäksi 19 käsityönopettajaa. Suurimmat oppilasmäärät olivat Muukonniemen (177), Lempiälän (113) ja Lavolan (102) kouluissa.
Valokuvaaja A. Pietisen kesällä 1939 ottamassa kuvassa on oikealla Peltolan
kansakoulu, joka siirtyi alueliitoksessa vuoden 1932 alussa Lappeen kunnalta
Lappeenrannan kaupungille. Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto
Lappeenrannan asukasluku kasvoi kolminkertaiseksi 1832 alueliitosten seurauksena. Kansakoulujen oppilasmäärän kasvu oli suhteessa vielä suurempaa. Kun vuonna 1931 kaupungin kansakouluissa oli 374 oppilasta, oli heidän lukumääränsä vuonna 1932 jo 1391 eli 3.72-kertainen. Keväällä 1932 Lappeenrannassa oli toiminnassa 13 alakansakoululuokka, 19 yläkansakoululuokkaa, päivä- ja iltajatkokoululuokat. Opettajia kaupungin koululaitoksessa oli 34. Lappeenrannan kaupungille siirtyneistä kansakouluista oli Taikinamäen koulu vuodesta 1930 lähtien osittain ja vuodesta 1938 kokonaan lappeenrantalaisten oppikoulujen käytössä. Vuonna 1938 Armilan kansakoululle valmistui ajanmukainen, tilava uudisrakennus vuonna 1938. Juvakan kansakoulu muutettiin 1930-luvulla lastentarhaksi. Alueliitoksen jälkeen muutettiin Lappeenrannan vanhan kansakoulun nimeksi Lönnrotin kansakoulu sijaintikatunsa mukaan. Poikien ja tyttöjen jatkokoulut saivat vuonna 1936 oman koulurakennuksensa, kun kaupungille pari vuotta aikaisemmin siirtyneestä Linnoituksen sotilaskotirakennuksesta saatiin tehtyä opetukseen sopivat tilat. Kansakoulujen oppilasmäärä kasvoi noin 1930-luvulla noin kahdellasadalla ollen keväällä 1939 yhteensä 1584. Heistä 434 opiskeli alakansakoulussa, 865 yläkansakoulussa, 48 iltajatkokoulussa, 211 päiväjatkokoulussa sekä 26 vuonna 1935 Lönnrotin koulun yhteydessä aloittaneessa apukoulussa. Opettajien määrä kasvoi suhteessa 1930-luvulla enemmän kuin oppilaiden määrä. Lukuvuonna 1938 – 1939 Lappeenrannan koululaitoksen palveluksessa oli 57 opettajaa.
Lauritsalan kauppalan ylpeys, vuonna 1935 valmistunut jatkokoulu
Lauritsalan kauppalan alueella toimivissa kansakouluissa oli vuonna 1934 oppilaita 940. Heistä 523 yläluokilla, 317 alaluokilla ja 100 oppilasta Hakalin, Kaukaan Lauritsalan koulujen yhteydessä toimineilla jatkokoulun luokilla. Jatkokoulussa opetus tapahtui iltaisin viikkotuntimäärän ollessa 12 tuntia. Oman jatkokoulun suunnittelu aloitettiin kauppalassa vuonna 1933. Lauritsalan kauppalan koulutyövaliokunta laati huhtikuussa 1934 suunnitelmat kauppalan kouluverkon tulevalle kehitykselle. Oppilasmäärän jatkuvan kasvun takia uuden koulun rakentaminen nähtiin välttämättömänä. Koska oppivelvollisuuslaki edellytti, että vuoden 1934 syksyllä jokaisessa kaupungissa ja kauppalassa tuli olla päiväjatkokoulu, sellainen oli perustettava myös Lauritsalaan. Sen ainoana järkevänä paikkana nähtiin muotoutumassa oleva kauppalan keskusta Luukkaalla. Yhteistyötä Lappeenrannan kanssa poikien jatkokoulun ylläpidossa ei nähty järkevänä pitkä etäisyyden takia. Koulutyövaliokunta ei myöskään nähnyt mahdolliseksi toisen hankkeilla olleen koulurakennuksen, Kaukaan uuden kansakoulun, rakentamista varojen puuttumisen takia ennen vuotta 1940. Kauppalanvaltuusto teki päätöksen jatkokoulun rakentamisesta 16.11.1934. Uusi koulu rakennettiin Luukkaan kansakoulun tontille. Sen suunnitteli kouluhallituksen arkkitehti Toivo Salervo. Koulun vastaanottotarkastus pidettiin 25.8.1935 ja rakennuksen vihkiäisjuhlaa vietettiin 22.9.1935. Paikalla oli runsaat 800 henkeä. Jatkokoulu olikin Lauritsalan kauppalan ensimmäinen suuri rakennusprojekti. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olivat metalli ja puutöiden opetustilat, paja ja valimo. Toisessa kerroksessa sijaitsivat teoreettisten aineiden opetustilat ja kolmas kerros oli varattu Luukkaan kansakoululle. Koulurakennuksen siipiosaan sijoitettiin tyttöjen talousopetusluokat, juhlasali ja opettajainhuoneet. Juhlasalin katossa oli taitelija Hannes Maliston maalaus, joka esitti vuoden eri kuukausia. Seuraavana vuonna valmistui koulun yhteyteen myös  kouluruokala. Lauritsalalaiset olivat ylpeitä uudesta koulustaan, sillä se oli ensimmäinen konkreettinen ja näkyvä esimerkki oman kunnan varojen käytöstä yhteiseksi hyväksi. Lukuvuonna 1939 -1940 Lauritsalan kansakouluissa oli 926 oppilasta, yläkouluissa 589 ja alakouluissa 337. Heitä oli opettamassa 25 opettajaa. Neljättä vuottaan toimineessa jatkokoulussa kahdeksan opettajaa antoi opetusta 202 oppilaalle.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Naispappeja Ruotsiinkin (Etelä-Savo 13.2.1919)

Etelä-Savo 13.2.1919

Sattuipa vanhoja lehtiä selatessani jälleen mielenkiintoinen uutinen silmääni. Uutisessa kerrotaan, että Ruotsin valtiopäivien toisessa kamarissa oli nostettu keskusteluun niiden hallitusmuotoon kirjattujen esteiden poistaminen, jotka estivät naisia pääsemästä valtion virkoihin. Varsinkin naisten pääsy papinvirkoihin Ruotsin evankelisluterilaisessa kirkossa oli tämän aloitteen päämääränä.

Mikä tässä uutisessa sitten oli yllättävää? Se, että Ruotsissa oltiin noinkin varhain asiassa liikkeellä. Naispappeushan toteutui luterilaisissa kirkoissa vuosikymmeniä myöhemmin. Noh, joissakin luterilaisissa kirkoissa se ei ole toteutunut vieläkään. Tanskassa ensimmäinen nainen vihittiin papiksi vuonna 1948 ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa  vuonna 1958. Suomen luterilaisessa kirkossa naispappeus hyväksyttiin vasta vuonna 1986.

Tähän hyvä muistaa, että roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy edelleenkään naispappeutta, samoin ei ortodoksinenkaan kirkko. Moskeijoissa naiset rukoilevat eri tilassa kuin miehet puhumattakaan että he toimisivat niissä saarnaajina. Sen sijaan juutalaiset suuntaukset ortodoksijuutalaisa lukuunottamatta hyväksyvät myös naisrabit synagoogassa.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Suomenniemi 15.11.2015: "Maitotie" ja Irja Hannosen polku



Irja Hannosen polun infotaulu

Marraskuisena viikonloppuna (15.11.2015) suuntasin matkani Suomenniemelle. Yön aikana oli satanut räntää, jota tuli vielä hieman aamullakin, mutta päivän aikana sade muuttui vähitellen pelkäksi vedeksi. Kohteina olivat ”Maitotie” sekä Irja Hannosen luontopolku.

Tikan talon pihapiiri nykyasussaan. Sähkötkin talossa näkyy jo olevan.
”Maitotie” on vanha suomenniemeläinen kulkuväylä, Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu, viralliselta nimeltään Karkauksentie. Tie (numero 14696) kääntyy valtie 13:lta Kauriansalmelta  ja seurailee Halisen kautta kymmenkunta kilometriä Kuolimon rantaa päättyen Karkauksen kylään. Se on erittäin mutkainen, mäkinen ja kaunis, todella ”wanhan hywän ajan” kylätie. Marraskuussa maisemat eivät tosin päässeet oikeuksiinsa. Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu Karkauksen maitotie lähtee Kauriansalmelta ja kulkee Halisen kautta Karkauksen kylään. Maitotie yhdistää valtatiet 13 ja 15 toisiinsa.
Teija Sopasen kokoama tietopaketti Irja Hannosesta

Irja Hannosen polku lähtee Karkauksenlahden pohjukasta, jonka etelärannalle on rakennettu parkkipaikka ja polusta kertovat informaatiotaulut. Polku on vajaat neljä kilometriä pitkä luontopolku, ja kulkee lähes koko matkan Kuituranniemen luonnonsuojelualueella (37 hehtaaria), jonka Irja Hannonen testamenttasi Suomenniemen kunnalle. Alueen puustossa ei ole tehty metsänhoitotoimenpiteitä yli 40 vuoteen. Maasto on paikoin vaativaa, mutta koska kulkua on helpotettu pitkospuilla, luokittelisin reitin helpoksi. Reitti on oiva esimerkki Suomenniemen luonnosta. Siihen kuuluvat vanha Tikan tilan pihapiiri ympärillä olevine metsittyvine peltoineen ja niittyineen, sekä vastakohtana karun kaunis Kuolimo louhikkoisine rantoineen ja Kuituran vähitellen pystyyn lahoavat metsät.  Reitillä on Kuituran taukopaikka laavuineen ja tulentekopaikkoineen.

Reitin opastusta
Irja Hannosen luontopolku avattiin Suomenniemi-päivien yhteydessä 2.7.2005. Luontopolun avasi Savitaipaleella asuva tunnettu kasvitieteilijä ja toimittaja Seppo Vuokko. Irja Hannosen luontopolun syntymisen mahdollisti Hannosen tekemä testamentti. Hän lahjoitti mittavan omaisuutensa, lähes 1,5 miljoonaa euroa, Suomenniemen kunnalle. Yhtenä ehtona oli, että kunta huolehtii suvun haudoista. Toisena toiveena oli, että Suomenniemen kunta säilyisi itsenäisenä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin vuoden 2013 alussa. Samalla vaihtui maakunta. Suomenniemi oli satoja vuosia kuulunut Karjalaan. Kuntamuutoksen jälkeen suomenniemeläiset siirtyivät savolaisiksi. Suomenniemen kunnan lopettaminen päätti myös miljoonalahjoittajan suvun haudan hoitamisen. Irja Hannonen samoin kuin hänen Eino.veljensä, olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Oheinen Teija Sopasen laatima kooste kertoo Irjasta ja Hannosen perheestä. Lisäksi täältä löytyy Irja Hannosen tunteneen kirjoittajan kuvaus Hannosen sisaruksista.

Marraskuinen suolampi on upea!
Vaikka marraskuinen päivä ei näyttänyt parhaita puoliaan matalilla riippuvine pilvineen ja ajoittaisine sadekuuroineen, ei tuloni polulle kaduttanut yhtään. Myös loppusyksyn luonto voi olla kaunis. Reitille rakennetut pitkospuut, joita oli runsaasti, olivat erittäin liukkaita. Ainoa turvallinen tapa liikkua niitä pitkin oli ”hiihtäminen”. Vaelluskengät luistivat erittäin hyvin märillä, osittain lehtien peittämillä pitkospuilla. Kävin Hannosen polun jälkeen useassa muussakin kohteessa Suomennimellä, mutta kerron niistä toisessa yhteydessä. Päätin kuitenkin palata uudestaan ensi kesänä. Aikomukseni on silloin ajaa ”Maitotie” polkupyörällä ja patikoida sekä Irja Hannosen polku, että lähellä sijaitseva Saarajärven polku ja käydä lisäksi tutustumassa läheiseen Ripatin/Karkauksen myllyyn.

Kuituran taukopaikka
Pitkospuita louhikossa
Näkymä Kuolimon rannalta
Marraskuisen kauniita Kuolimon rantoja

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Koulujen kasvitarhatoiminta (Päivitetty 17.11.2015)



Helsingin kansakoululaisten ensimmäinen kasvitarha (Ärtin puutarha) Eläintarhassa.
Kuva (Laaksoharju 2012, sivu 64) on otettu ilmeisesti vuonna 1919.
Maamme kansakouluissa yleistyi 1920-luvun alkuvuosina uusi toimintamuoto eli kasvitarhan hoito. Kouluhallitus kehotti kaupungeissa ja taajamissa järjestämään kansakoulujen oppilaille mielekästä kesätyötä. Maassamme oli 1910-luvulla koettu sotien ja yhteiskunnallisten levottomuuksien takia vakavaa elintarvikepulaa. Niinpä valtiovallan tavoitteena oli nostaa selkeästi elintarviketuotannossa omavaraisuutta. Myös lapset ja nuoret haluttiin opettaa varautumaan omatoimisesti mahdollisiin uusiin niukkoihin aikoihin. Tähän niveltyi myös maatalouden ja kasvitarhanhoidon opetuksen ottaminen oppivelvollisuuslakiin. Lakiin liittyvässä kustannuslaissa ja täytäntöönpanoasetuksessa mainittiin nimenomaan kasvitarhatyö. Opettajien ohjaamassa kasvitarhatoiminnassa tavoitteena oli se, että lapset oppivat viljelemään kasviksia. Iskulauseena oli ”kasviksia kaikille”. Kesätyö kasvitarkassa oli käytännössä veden kantamista, rikkaruohojen kitkentää ja harventamista. Oppilas sai syksyllä ahkeruutensa palkaksi kotiinsa juurekset, jotka olivat merkittävä lisä kaupunkilaisperheen ruokataloudessa.

Lappeenrannan esikaupunkialueella kasvitarhatoimintaa oli jo aikaisemmin organisoinut Ensiapuyhdistys. Tämä oli alkuaan perustettu vuonna 1888 nimellä Lappeenrannan Rouvasväenyhdistys. Se auttoi koyhiä perheitä toimeentulon hankinnassa. Yhdistys sai varansa keräyksillä, kaupungilta saaduista avustuksista sekä anniskeluyhtiön voittovaroista. Ensiapuyhdistys organisoi myös ruoka-apua, järjesti ilmaista lääkärinhoitoa ja lääkkeitä. Lisäksi vuonna 1905 aloitti yhdistyksen lastentarha, joka sai valtionapua vuodesta 1912 lähtien. Ensiapuyhdistyksen järjestämässä "kasvitarhakoulussa" ohjelmaan kuuluivat myös marjastus- ja uintiretket sekä päivittäinen ruokailu. Jokaisella lapsella oli oma kasvipalstansa, jonka sadon he saivat itselleen.
Etelä-Savo 18.9.1919

Lappeenrannan kaupunginvaltuusto luovutti kansakoulun ensimmäiseksi kasvimaaksi "rakuunarykmentin ja Aleksanterinkadun (nykyinen Valtakatu) välillä sijaitsevat tontit varuskuntasairaalan alapuolelta" keväällä 1921. Samalla varattiin määräraha alueen perustöiden tekemiseen. Talonomistaja Lauri Oinonen kynti ja muokkasi sekä lannoitti peltomaan. Toukokuussa kouluhallitus piti viikon mittaiset kasvitarhakurssit kansakoululla. Ylimpien luokkien oppilaat, joille annettiin kasvipenkkejä, saivat kolmen päivän ajan kunnostaa omaa aluettaan lukukauden lopussa opettaja Niilo Visakannon johdolla. Johtokunta maksoi erillisen lisäkorvauksen niille opettajille, jotka huolehtivat kesän aikana oppilaiden työstä kasvitarhalla. Opettaja Anton Kolhoselle annettiin matkastipendi Tampereen kasvitarhakursseille osallistumista varten keväällä 1924. Kouluhallitus esitti, että kunkin oppilaan kasvipenkin hoito pitää arvostella ja numero tuli merkitä todistukseen. Alkuvuosina näin ei kuitenkaan vielä tapahtunut, mutta 1930-luvulta alkaen hyötykasvien viljely luettiin osaksi oppivelvollisuuden suorittamista. Koulujen kasvimaat kuuluivat vuosikymmeniä kesäiseen kuvaan Lappeenrannassa ja Lauritsalassa. Varuskunnan vierestä kasvitarha siirrettiin myöhemmin Harapaisen mäkeen nykyisen vesitornin läheisyyteen. 

Kansakoulujen toimintakertomuksessa lukuvuodelta 1938 – 1939 mainitaan kasvitarhatoiminnan olleen entiseen tapaan viidennen luokan oppilaiden harteilla. Kansakoululasten kasvitarhatoiminta nousi sotavuosina erittäin mittavaksi. Esimerkiksi kesällä 1942 kasvipalstoja pitivät perinteiseen viiden luokan oppilaiden lisäksi kuudennen luokan, jatkokoulun ja osa neljännen luokan oppilaista. Kova pula elintarvikkeista oli laittanut lapsiinkin ”maahenkeä”. Kahtena sotakesänä, 1941 ja 1944, siviiliväestö evakuoitiin Lappeenrannasta. Tämä merkitsi keväällä kylvettyjen kasvitarhojen jäämistä rikkaruohojen valtaan, eikä noina kesinä käytännössä saatu minkäänlaista satoa. Kesällä 1945 yritettiin paremmalla onnella uudestaan. Silloin peräti 260 oppilasta kolmannelta, neljänneltä ja viidenneltä luokalta kylvi omalle palstallensa porkkanaa ja punajuurta. Kunkin oppilaan palsta oli  5 – 10 neliömetrin suuruinen. Satoa korjattiin syksyllä keskimäärin 25 kiloa oppilasta kohden. Yhteismaalla kasvatettiin raparperia, marjapensaita, omenapuita sekä kukkia. Kun elintarviketilanne maassamme helpottui, alkoi myös kasvitarhainnostus laimeta. Kesällä 1952 otti oman kasvitarhan Harapaisentien varrella sijainneesta pellosta enää 32 oppilasta ja seuraavana vuonna 37. Tämän jälkeen vuosikertomukset vaikenevat kasvitarhatoiminnasta.