Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Tässä ilta-auringon laskua Saimaan kanavan varrelta kesäkuussa 2016 .

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kun oppilaiden hiuksia haluttiin "siistiä".


Tämän nuorukaisen vaatetusta, hiusmuotia ja lanteiden pyöritystä halusi moni lappeenrantalainenkin koululainen matkia
Lappeenrannan kouluissa alkoivat 1950-luvun lopulla näkyä aikaisempaa enemmän viimeisimmät muotivirtaukset. Nämä heijastuivat musiikkimaun muuttumisen lisäksi käyttäytymisessä, pukeutumisessa ja hiusmuodissa.  Pojilla suorat housut vaihtuivat farkkuihin, tukat pitenivät ja saivat öljyisen käsittelyn. Huolestuminen nuorisosta keskustelutti myös kaupungin kansakoulujen johtokuntaa. Johtokunta piti tärkeänä kokoontua yhteiseen eri koulumuotojen neuvotteluun, johon ”kutsuttaisiin vielä mahdollisesti kotien edustajatkin”. Tällöin voitaisiin sopia yhdenmukaisista menettelytavoista varhaisnuorten ohjaamiseksi "terveempiin tapoihin”. Suurimmaksi huoleksi nousivat Linnoituksen kansalaiskoulun oppilaiden hiukset. Koulun johtaja esitti, että koulu maksaisi oppilaiden hiusten ”siistimistyön”. Johtokunta katsoi asian kuitenkin kuuluvan vanhemmille. Lopulta käännyttiin Kähertäjäliiton paikallisosaston puoleen ja pyydettiin heidän edustajiaan antamaan ”ohjausta hiusten hoidossa”.  Rouvat Anna-Liisa Pesonen (tytöille) ja Tyyne Kaikkonen (pojille) kävivätkin antamassa tunnin hiustenhoito-ohjausta.
.



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Syyspohjan sotavankileiri Ruokolahdella



Syyspohjan sotavankileirin hautamuistomerkki
Vierailin eilisen (27.8.2016) pyöräilyretken yhteydessä Syyspohjan vankileirin hautausmaan muistomerkillä. Muistomerkki osoittautui erittäin hankalaksi löydettäväksi. Kahdet ensimmäiset paikallisilta saamani ajo-ohjeet kyllä neuvoivat paikan suunnilleen, mutta vaikka pyörin aivan oikealla alueella, en onnistunut ensin sitä löytämään. Vasta metsätietä pitkin saapunut paikallinen mökinomistaja saattoi minut muistomerkille.  Tässä ajo-ohjeet (Imatran suunnasta saapuen), jos joku aikoo käydä paikalla: Käänny Puumalantieltä (tie nro 62) parisataa metriä ennen Utulaan ja Kyläniemeen vievän tien risteystä oikealle, Töntintielle. Aja sitä noin 800 metriä: Vasemmalla on laaja hakkuuaukea. Kun tie kääntyy oikealle ja hakkuualue päättyy, jää hautamuistomerkki ehkä noin sata metriä Töntintieltä vasemmalle sivuun hakkuuaukean reunaan, mutta jo metsän keskelle. Töntintieltä sitä ei käytännössä ainakaan kesäaikaan näe, koska hauta-alue ja muistomerkki ovat notkossa.
Lähikuvaa muistomerkistä

Jatkosodan aikana 1941–1944 suomalaiset joukot saivat kiinni noin 64 000 neuvostosotilasta. Heistä runsaat 19 000 menehtyi sotavankeuden aikana. Määrä on kansainvälisesti vertailtuna melko suuri. Sotavangeille perustettiin kymmeniä leirejä, joista yksi sijaitsi Ruokolahden Syyspohjassa Vehkajärven itärannalla. Siellä oli sopivasti valmiina Salpalinjan rakentajien majoitukseen pystytettyjä parakkeja.  Sotavangit jaettiin eri kategorioihin heidän sotilasarvojensa, etnisten taustojensa mukaan ja poliittisten näkökantojen mukaan. Syyspohjaan sijoitettu vankileiri numero 3 perustettiin 2.7.1941 Huittisissa. Se liitettiin 19.9.1941 Sotavankileiri 6:en ja perustettiin uudelleen 3.11.1941 Ruokolahdella. Ruokolahden Syyspohjasta leiri siirtyi 23. - 28.6.1944 Vaasan lähelle Laihialle, jossa se lakkautettiin 25.11.1944. Kuljetus tapahtui Syyspohjanlahdesta hinaajan vetämillä proomulla Varkauteen ja sieltä edelleen Vaasan lähelle Tuovilaan. Syyspohjan leiri oli poliittisten sotavankien leiri, jonne oli koottu Päämajan valvontaosaston seuloma ideologialtaan kaikkein punaisin vankiaines. Joukossa oli politrukkeja, kommunistipuolueen jäseniä ja nuorisoliittolaisia sekä puna-armeijan upseeristoa. Leirillä oli myös jonkin verran naisvankeja. Leiri koostui neljästä parakista (toisen tiedon mukaan leirillä oli 20 parakkia). Leiri tuli tunnetuksi tiukasta kurista sekä huonosta ravintohuollosta.
Tässä vielä yksi kuvakulma hautamuistomerkille

Syyspohjan leirin kapasiteetiksi oli laskettu 500 vankia, mutta ilmeisesti missään vaiheessa määrä ei noussut niin suureksi. Suurimmillaan leirin vankimäärä oli syyskuun puolivälissä 1941, jolloin leirillä oli 371 vankia. Tällöin leiri toimi vielä Huittisissa. Toukokuun lopulla 1942 leirillä oli 232. Tämän jälkeen vankiluku laski ja oli 18.7.1942 enää 163 vankia. Vankiluvun laskua selittää ainakin osittain vankien menehtyminen. Nimittäin vuonna 1942 sotavangeista menehtyi 91 eli runsas kolmannes. Yhteensä vankileirillä menehtyi 104 sotavankia, joista neljä teloitettiin. Tosin jotkut lähteet mainitsevat paikalle haudattujen  määräksi 92 ja muistomerkkiin heidän yhteismääräksi on lyöty 163. Vangit menehtyivät tauteihin, jotka pääsivät leviämään huonon ravintohuollon takia. Tämän jälkeen vankiluku pysyi runsaassa 200:ssa aina syksyyn 1944, jolloin vankimäärä kohosi yli 300:n. Suomalaiset luovuttivat Syyspohjan vankileiriltä saksalaisille 292 neuvostoliittolaista sotavankia, heidän joukossaan oli juutalaisia sotavankeja. Heidän kohtalonsa oli luovutuksen jälkeen karu. Leirin komentajana toimi koko Syyspohjan kauden ajan luutnantti L. K. Holopainen. Vankimäärään nähden leirillä oli vahva vartiointi. Esimerkiksi 26.5.1942 leirillä oli vankilahenkilökuntaa yhteensä 110 henkilöä, neljä upseeria, kahdeksan aliupseeria, miehistöä 84 henkilöä ja lisäksi 14 lottaa.

Ruokolahtelainen Sulo V. Siitonen on kotiseutulukemistossaan (Ruokolahti. Kotiseutulukemisto VI. 1997) kertonut Syyspohjan vankileiristä  mm. seuraavaa: Leirin vangit oli jaoteltu isovenäläisiin, vahemmistökansallisuuksiin ja suomensukuisiin sotavankeihin.  Heimovangit palvelivat leirillä suutareina ja muissa luottotehtävissä. Vankien joukkoon oli sijoitettuna myös valevankeja, joiden tehtävänä oli seuloa sopivaa vankiainesta mm. vakoilutehtäviin. Leirin huolto oli miltei olematonta. Perusmuonana oli vankien itse keittämä heinäsoppa. Talousupseeri toimitti siihen myös lihaa, lähinnä hevosten teurasjätteitä, myöhemmin myös perunoita. Vangeilla ei ollut peseytymismahdollisuutta ja he olivat alkperäisessä vaatetuksessaan. Saunominen sallittiin vain heimo- ja luottovangeille. Luottovangeilla oli oikeus hankkia lisäravintoa tunkioilta, joilla he innokkaasti tonkivatkin.  Naisvankeja oli Siitosen mukaan parikymmentä. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan kaikki olivat huomattavan kauniita. Heidän siisti pukeutumisensa ja taidokkaat tukkalaiteet herättivät huomiota. Naisten joukossa oli taiteilijoita, mm. oopperalaulajia. Henkilökunnan illanviettotansseissa soitti miesvankiorkesteri, jonka kitara ja balalaikkaesityksiä muisteltiin myöhemmin taiturimaisiksi. Neuvostoliittolaiset koneet pommittivat leiriä vuonna 1943 saamatta kuitenkaan aikaiseksi merkittävää vahinkoa.

Kesäkuun 7. päivänä 1943 onnistui muutaman vangin houkutella joutsenolainen vartijansa sotamies Tuure Edvard Tillaéus hieman sivummalle. He yllättivät tämän äkkirynnäköllä ja tappoivat hänet. Vangit saivat haltuunsa myös Suomi-konepistoolin, ja pakenivat suuntana itä. Alkoi kiivas karkureitten etsintä, josta löytyy Erkki Huhtasen seikkaperäinen selostus täältä:

Sotavankien poistuttua Syyspohjan parakit ottivat tukikohdakseen päämajan kaukopartiomiehet, mutta se on sitten jo eri tarina

lauantai 27. elokuuta 2016

Varma Kosto, Aito Varis ja Mato-Alli




Mato-Alli
Kuva PKM
Lapsuudessani kuulin tarinoita kolmesta pohjoiskarjalaisesta hahmosta, jotka ovat jääneet ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä tutustuin jo alle kouluikäisenä Aito Varikseen. Tämä Pohjois-Karjalan keskussairaalan kirurgian ylilääkäri leikkasi minulta kaulasta lähes kananmunan kokoisen paiseen pois. Pienen pojan mieleen jäi tämä lääkäri nimenomaan erikoisen nimensä, ei kivuliaan leikkauksen takia. Myöhemmin kuulin tästä huumorintajuisesta lääkäristä lukemattomia tarinoita, joista yksikään ei ikävä kyllä ole jäänyt muistini sopukoihin.  Aito Variksen tarinakerrontalahjasta on onneksi näyte Soakkunoita-lehdessä 1/2003, sivu 13.

Värikäs henkilö oli myös kokoomuksen kansanedustaja Alli Vaittinen-Kuikka.
Kun 1960- ja 1970-luvuilla avasi maakuntalehti Karjalaisen, sivuilla loisti usein Mato-Allin tomera hahmo. Hän sai lempinimen Mato-Alli lapamatotaudin häviämiseen johtaneesta uraauurtavasta työstä 1950-luvulla.Kätilöopistosta vuonna 1942 ja Helsingin sairaanhoitajaopistosta 1947 valmistunut Vaittinen- työskenteli Kätilöopiston opettajana sekä valmistavan koulun opettajana ja johtajana 1947–49.Tämän jälkeen hän toimi Kärkölässä terveyssisarena ja kätilönä 1vuosina950–51, Valkeakosken sairaalan ylihoitajana 1951–53 ja SPR:n Karjalan piirin terveyssisarena 1953–60. Kansanterveystyön parissa Vaittinen-Kuikka muistetaan erityisesti lapamadon nitistäjänä. Hän liikkui koko 1960-luvun lääketehdas Medican tieteellisenä assistenttina valistamassa kansaa matolääkkeet kassissaan. Vaittinen-Kuikka tuli tunnetuksi myös suorapuheisena poliitikkona. Kokoomuslainen Vaittinen-Kuikka valittiin Pohjois-Karjalasta eduskuntaan 1966 ja hänen edustajakautensa kesti vuoteen 1979 saakka. 1960-luvulla Vaittinen-Kuikka vastusti puoluetukea ja varoitti valtiota jakamasta kulkutaudin tavoin leviävää "epideemistä" rahaa. Nyt 50 vuotta myöhemmin voimme kai todeta Mato-Allin olleen harvinaisen oikeassa. Suurimman huomion Vaittinen-Kuikka sai kuitenkin ristiretkestään pornografisina pitämiään julkaisuja vastaan. Hän toimitti 60 kansanedustajan allekirjoittaman kirjelmän ja nipun alan lehtiä oikeusministeriöön 1971. Vaaditut syytteet jätettiin nostamatta.

Kolmas alussa mainitsemani hahmo oli sosialidemokraattinen kansanedustaja Varma Kosto Turunen.
Kuulin monet kerrat tarinan, että Varma Koston isä olisi kuollut keväällä 1918 sisällissodassa. Tämän takia äiti olisi antanut isän kuoleman jälkeen syntyneelle pojalle nimet VARMA KOSTO. Tämä urbaani legenda ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Varma Kosto oli keväällä 1918 jo viisivuotias. Hänhän oli syntynyt nimittäin jo 17.3.1913. Urbaanin legenda muutkaan faktat eivät pidä paikkansa. Varma Koston isä Otto Aleksander kuoli kyllä sisällissodan seurauksena, mutta vasta 19.1.1920 Tammisaaren vankileirillä. Hän ilmeisesti menehtyi vankileireillä riehuviin tautiepidemioihin. Kyllähän Otto Aleksanderin pojalla aivan varmasti jäi jotakin hampaankoloon isänsä kuoleman välillisesti aiheuttaneita valkoisia kohtaan. Eikä työväenluokan ääni kalastellessa tuolla urbaanilla legendalla ollut ainakaan kannatusta vievää vaikutusta. Vain 26-vuotiaana eduskuntaan valitun Varma Koston valtiopäivämiesura oli pitkä, vuodesta 1939 vuoteen 1962. Liekö kannatusta tuonut ura Esa Pakarisen Keskiyö-yhtyessä, joka kierteli esiintymässä 1930-luvulla Pohjois-Karjalan työväentaloilla. Varma Kosto aloitti yhtyeessä aluksi rumpalina ja jatkoi myöhemmin laulajana ja trumpetistina.