Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Luumäen Munteen kansakoulu

Näkymä Syväkoskentieltä Munteen entiselle kansakoululle
Entisen koulun portti

Syyskuun 17. päivä tekemälläni pyöräretkellä aikomuksena oli kierrellä Luumäen kunnan pohjoisosan kyläteitä ja kuvata tien varrelle osuvia kyläkouluja, muistomerkkejä ja muita  mielenkiintoni herättäviä näkymiä. Valtatie kuusi ja Helsinki - Pietari-rata jakavat kunnan sunnilleen keskeltä kahtia itä-pohjois-suunnassa. Luumäellä toimi aikoinaan 18 kansakoulua. Näistä seitsemän sijaitsi valtatie kuuden pohjoispuolella, nimittäin Viuhkola, Munne, Hermunen, Juurikkala, Pukkila/ Kankaanmäki, Kontula ja Lakkala/Kannuskoski. Tänä päivänä yksikään näistä kyläkouluista ei ole enää toiminnassa. Viimeisenä sulki ovensa Kannuskosken koulu keväällä 2015.

Munteelle oma kansakoulu saatiin syksyllä 1930. Koulun vihkiäisiä vietettiin marraskuun viimeisenä päivänä 1930. Etelä-Saimaa kertoi pienessä vihkimistailaisuudesta tehdyssä artikkelissa 2.12. juhlatilaisuudesta seuraavaa:

Viime sunnuntaina vihittiin tarkoitukseensa Munteen piirin vastavalmistunut kansakoulu. Klo 3 alkoivat juhlallisuudet koristetussa luokkahuoneessa, joka oli yleisöä tungokseen asti täynnä. Aluksi veisattiin adventtivirsi, jonka jälkeen koulun opettaja P. Kolpo piti tervehdyspuheen kosketellen siinä kansakoululaitoksen syntyä maassamme yleensä. Veisattua virrestä 285, 1, 2 ja viimeisen säkeistön, piti kirkkoherra Hannes Valkama lämminhenkisen vihkiäispuheen sanojen "Herran pelko on viisauden alku" johdolla. Vapaiden sanojen aikana opettaja E. Neulanen toi tervehdykset sekä onnittelut kunnan vanhimman koulun ja sen opettajiston puolesta, selostaen kodin ja koulun suhdetta toisiinsa. Samalla hän kunnan puolesta luovutti asianomaisen koulun johtokunnan huolenpidon alaiseksi. Naapurikoulujen opettajien puolesta myöskin tuotiin onnittelut valmistuneelle koululle. Muun ohjelman väliajoilla esitti tilaisuutta varten harjoitettu laulukuoro hengellisiä lauluja. Väliajalla, mikäli tungokselta voitiin, tarkasteltiin uutta koulurakennusta. Huoneiden sijoittelu tuntui onnistuneelta ja itse rakennustyö näyttää hyvin suoritetulta. Kaikin puolin vaikuttaa koulutalo ajanmukaiselta ja tarkoitustaan vastaavalta. Vihkimätilaisuus päättyi yhteisesti laulettuun virteen.
Komea koulurakennus alkaa olla pusikon saartama
Näkymä koulun pihalta
Munteen seudun asukkaiden ilo ja tyytyväisyys oman oppilaitoksen saamisesta kotikulmille jäi kuitenkin yhden sukupolven mittaiseksi. Munteen kansakoulun elämänkaari oppilaitoksena jäi lopulta vain 36 vuoden mittaiseksi. Koulutoiminta lakkasi Luumäellä Munteen kansakoulun ohella vuonna 1966 myösPatolahdessa. Edellisenä vuonna se oli päättynyt Kontulassa ja Niemellä ja vuonna 1964 Juurikkalassa. Vuonna 1967 "lahtipenkille" joutuivat Hermusen ja Koskisaaren kansakoulut. Elettiin ensimmäistä kyläkoulujen lakkautusaaltoa. Munteelta Laarille vievän Syväkosken tien varressa oleva rakennus siirtyi tämän jälkeen yksityisomistukseen. 

Kysyessäni  Munteella erään talon asukkailta koulurakennuksen sijaintia, minulle sanottiin, että "tuolla mäen alla se on pusikon keskellä rappiotilassa". Kun saavuin paikalle, tuo arvio näytti oikealta. Nyt tämä kohta yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä rakennus näyttää olevan hylätty. Piha-alue on päässyt pusikoitumaan, katto näyttäisi vuotavan ainakin yhdestä kohdasta. Paikalla ei liene käynyt kukaan muutamaan vuoteen. Ainakaan pihalla ei näkynyt merkkejä siitä, että siellä olisi juurikaan liikuttu. Surullinen näky kaiken kaikkiaan.

Koulun eteläinen siipi

tiistai 19. syyskuuta 2017

Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Luumäen Taavetin hautausmaalla


Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Taavetin hautausmaalla
Muistomerkin pystytti Luumäen työväenyhdistys vuonna 1954

Kotiseutupyöräilyni kohteena oli 17.9.2017 oli Luumäki. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Taavetin hautausmaa. Joskus kiinnostus kotiseudun historiaan johdattaa vähemmän kunniakkaiden historian vaiheiden äärelle. Nekin ovat kuitenkin osa menneisyyttämme. Vuoden 1918 sisällisota oli Luumäellä monen muun eteläkarjalaisen pitäjän tavoin uskomattoman julma. Kunnan alueella tapahtui punaisten vallan aikana käsittämättömiä veritekoja, jotka voittajat kostivat tarpeettoman ja järjettömän raa’asti. Tästä muistuttamassa seisoo
Taavetin hautausmaan  itäisessä pohjoisnurkassa vuonna 1954 pystytetty vakaumuksena puolesta kaatuneiden muistomerkki.
 


Etelä-Karjalan Luumäki oli yksi vuoden 1918 sisällissodan ensimmäisistä taistelupaikoista, kun valkoiset kaappasivat Taavetissa punaiselle matkalla olleen aselastin tammikuun 19. päivä 1918. Punaiset lähettivät Lappeenrannasta yli 200 miestä käsittäneen rankaisuretkikunnan, joka joutui taisteluun jääkäri Lauri Pelkosen johtamien valkoisten kanssa. Taistelussa kaatuivat jääkäri Pelkonen sekä yksi punakaartilainen.  Aiheesta löytyy lisää täältä.

Huolimatta siitä, että Luumäen suojeluskuntaa kuului ainakin 260 miestä, kunta oli aluksi eräänlaisessa välitilassa. Punaisetkaan eivät saaneet oikein toimintaansa käyntiin. Pidettiinpä 3.2.1918 Joukolassa ”rauhankokous”, johon osallistui molemmilta osapuolilta toistasataa henkeä. Päätettiin pitää välirauhaa seuraavaan sunnuntaihin asti, jolloin oli aikomus pitää uusi kokous. Sitä ei koskaan pidetty, sillä 9.2. paikalliselle punakaartille oli jo toimitettu aseet ja se miehitti pitäjän kiväärimiehillään.  Koko pitäjä oli tiukasti punakaartin otteessa 15.2., kun noin 50-miehinen valkoisten joukko hyökkäsi Taavetin asemalle aikomuksenaan kaapata jälleen aselasti. Vartiomiehet huomasivat avonaisella pellolla hyökkääjät. Taistelusta tuli valkoisten verilöyly. Taavetin hangille jäi 11 valkoista, joista seitsemän luumäkeläisiä. Punaiset surmasivat osan hangille jääneistä haavoittuneista valkoisista. Lisäksi yksi kuoli sairaalassa ja yksi murhattiin myöhemmin. Kalevi Kumpulainen käyttää vuonna 1992 ilmestyneessä Luumäen historiassa aikakaudesta nimitystä Punainen painajainen.

Turvattomuus punaisten vallan alla olevassa Luumäen pitäjässä kohosi huippuunsa punaisten tappion häämöttäessä. Silloin vangittiin ja pääosin surmattiin kaikki käsiin saadut suojeluskuntalaiset. Punaisen terrorin uhriksi joutui 26 pitäjäläistä. Näistä 19 tai 20 surmasivat Kouvolassa paikalliset hirmutyöntekijät. Huhtikuussa surmattiin lisäksi omassa kunnassa 4 – 5 pitäjäläistä. Luumäen surullisiin ja järjettömiin tapahtumiin kuuluu myös 21.3.1918 Huopaistenvirralla suoritettu joukkosurma, jossa tapettiin kymmenen valkoista, joukossa kaksi nuorta naista. Henkilöt olivat pyrkimässä Haminasta pohjoiseen valkoisten hallussa oleville seuduille. Tässä murhatyössä tekijät olivat luumäkeläisiä.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerki sijaitsee
edessä näkyvän Taavetin hautausmaan portin oikealla puolella

Luumäellä punaisten valta päättyi toukokuun alussa. Taavetin aseman valkoiset valtasivat toukokuun 1. ja 2. välisenä yönä. Luumäelle jääneitä punaisia kohtasi nopea ”tutkimus”, jota valkoiset kutsuivat myös lopputilitykseksi. Joitakin punaisia surmattiin kostoksi jo valloitusvaiheessa. Luumäellä kyseltiin ennen kaikkea niitä punaisia, jotka olivat olleet ampumassa ja pistämässä kuoliaaksi niitä valkoisia, jotka makasivat helmikuussa Taavetin pelloilla haavoittuneina. Pikaoikeus aloitti toimintansa nuorisoseuran talolla 9.5. Se tutki ja kuulusteli 246 henkilöä. Suurin osa vapautettiin heti. Alkupäivinä joka toinen sai kuolemantuomion, mutta pian tuomiota lievenivät. Ristin sai nimensä kohdalle kuulustelupöytäkirjaan 24 henkilöä. Ampumispaikkana oli oikeudenkäyntipaikan pohjoispuolella ollut vallinotko. Sieltä ruumiit rahdattiin lännemmäksi hiekkakankaalle. Osa siirrettiin aikanaan hautausmaalle. Luumäellä ja muualla arvioidaan ammutun yhteensä ainakin 69 punaista.

 Sotasurmat-sivuston mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyi 26 Luumäellä asunutta henkilöä. He olivat, yhtä lukuunottamatta (Kanttori Vilhem Repo), sodassa punaisten puolella. Huomattavasti luotettavamman kuvan saa hakemalla edellä mainitusta tietokannasta niiden menehtyneiden nimet, jotka olivat Luumäellä kirjoilla. Lukumäärä on pöyristyttävän suuri: 170. Menehtyneistä 37 oli valkoisten puolella ja 133 punaisten puolella.  Näistä 18 henkilön kuolinsyy on tuntematon, he ovat kadonneet tai heidät on julistettu jälkikäteen kuolleeksi.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Taipalsaaren Pulkkaniemi 29.4.1918

Pulkkaniemi heinäkuussa 2017
Saimaan partaalle, jossa vesi liplattaa hiekkarantaan, on vain muutama metri. Kyseisestä Hietalahden rannasta avautuu idyllinen näkymä suomalaiseen suveen, ja järven pintaa pitkin kuuluu lintujen laulun lisäksi yksinäisen moottorisahan ääni. Joku lahden rannalla mökin omistavista tekee ilmeisesti polttopuita. On suomalainen kesäidylli parhaimmillaan. Olen saapunut määränpäähäni. Käännän selkäni siniselle Saimaalle ja näen edessäni…. tumman, kivisen paaden, jota kiertää betonitolpasta toiseen johtava rautaketju. Kulkuni tänne Pulkkaniemeen johdatti lukuisille mökkitonteille vievä hiekkatie.

.......

Nimittäin heinäkuun 9. Päivä 2017 valitsin kotiseutupyöräilyni kohteeksi Taipalsaaren Merenlahden. Kyseinen kylä ei kuitenkaan ole meren lahdella vaan Saimaan rannalla. Sen erottaa muusta Taipalsaaresta Pien-Saimaan vesistö, joten merenlahtelaiset joutuvat kiertämään pitkän lenkin Lappeenrannan kautta asioidakseen Taipalsaaren kunnan virastoissa. Tavoitteenani oli tällä matkalla vierailla ainakin kahdessa paikassa. Toinen niistä oli Merenlahden entinen kansakoulu ja toinen Pulkkanniemi. Edellisestä kerron jossakin vaiheessa myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen aiheena on surulliset tapahtumat Pulkkanniemessä keväällä 1918. Lähteenäni on ollut vuonna 2006 ilmestynyt kirja Taipalsaari 1918. Sen on koonnut työryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Heikki Kannela, Elma mikkola, Esko Pyysalo, Tauno Pyysalo, Simo Rikkilä, Pentti Salmi ja Timo Vitikainen

Taipalsaari oli pitkään punaisten hallussa vapaussodan aikana. Valkoiset saapuivat Taipalsaaren kirkolle 25.4.1918 puolen päivän tienoilla. Samalla alkoi pitäjän puhdistaminen punaisista. Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26.4.1918 pidettiin hotelli Patriassa kokous puhdistusten organisoinnista. Paikalla oli myös Taipalsaaren edustaja.  Kaikkiin ympäristökuntiin muodostettiin suojeluskuntien johtohenkilöistä paikallinen tutkijalautakunta. Jokaisesta pitäjästä nimettiin lisäksi erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vangittuja. Näiden tehtäväksi määrättiin punaisten jakaminen kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokitellut saisivat nopean kuolemantuomion, muille tarjottaisiin tutkinta ja sotaoikeuden antama tuomio.

Taipalsaaren puhdistusryhmään kuuluivat maanviljelijä Anton Kilpiä tunnistajana sekä opettajat Aspinen ja Otto Juvonen kuulustelijoina. He poimivat taipalsaarelaisia punaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Taipalsaaren tutkijalautakunnan muodostivat nimismies Robert Markku, maanviljelijä Anton Kilpiä ja opettaja Otto Juvonen. Tutkijalautakunta muodosti käytännössä Taipalsaaren kenttäoikeuden.

Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan tuvassa ja kuulusteltiin pastorin asunnossa. Myöhemmin vangit siirrettiin Kauliolle Tukiaisen taloon. Kenttäoikeus istui Röytyn majatalossa, jonne punaiset kuljetettiin säilytyspaikastaan kuulemaan lopullisen tuomionsa. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, jos se oli vapauttava. Kuolematuomio kirjattiin vain puumerkillä V.  Ratkaisevinta oli, oliko kuultava osallistunut ryöstöretkiin, toiminut punaisten siviilihallinnossa tai osallistunut ase kädessä kapinaa. Henkiin jäämisen ratkaisi edellä mainittujen perusteiden lisäksi entiset ystävyyssuhteet ja kaunat.
Lyyli Manninen muisteli tätä vaihetta näin: Henkiin jäämisen ratkaisi se, kellä oli joku arvovaltainen puoltaja, ja toisen hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja, Niin, muuta ei ollut. Siinä sai kostaa sellaiset henkilökohtaiset pikkuvihat ja riidat, naapurien väliset, kun meni vaan ja sano, että se on ollu sellainen ja sellainen punikki.”

Tämä näkyi esimerkiksi Juho Lindin kohdalla. Hän oli ollut opettaja Otto Juvosen ystävä erilaisesta poliittisesta näkemyksestä huolimatta. Juvonen otti Lindin pois vangittujen joukosta ja piti häntä omalla vastuullaan puutarhatöissään. Myöhemmin Juvonen toimitti ystävänsä Savitaipaleelle pois kotipitäjän ”kuumasta” ilmapiiristä.  Tuomitun saattoi joskus pelastaa myös hyvä ammattitaito: ”Hyvä suutari, jos se ammutaan, niin kuka korjaa jalkineet”. Kun päätös oli Röytyn kamarissa tehty, tuomittu vietiin ulos, ja vartiomies ilmoitti: ”Ammutaan, ei asiointia”. Taipalsaarella tuomiot pantiin nopeasti täytäntöön. Teloittajat valittiin sodassa mukana olleiden joukosta. Moni kieltäytyi, mutta lähtijöitäkin löytyi.

Ensimmäisiä kuolemaantuomittuja lähdettiin kirkkorannan laiturista Hurma-hinaajalla Merenlahden Pulkkanniemeen 29.4.1918. Mikko Kilpiän omistama Hurma oli voimakas ja kykeni kulkemaan jäissä. Pien-Saimaa oli tuolloin vielä kevätjäiden peitossa. Kirkkorannassa suojeluskunnan esikuntapäällikkö Mikko Kilpiä piti puheen, jossa totesi:

Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.

Muispaadessa on vain seitsemän teloitetun nimet

Hurma suuntasi Kirkkorannasta mukanaan 21 vankia koti pulkanniemeä. Se, miksi Pulkkanniemi oli valittu teloituspaikaksi, on epäselvää. Kohdistuiko valinta siihen syrjäisen sijaintinsa vuoksi? Suojeluskunnan 10-vuotisraportissa vuodelta 1928 annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Sen mukaan ennen kuin vankien suhteen varsinaisia tutkimuksia oli ehditty suorittaa, saapui Lappeenrannasta liikemies Karhunen, joka otti mukaansa esittämiensä valtuuksien nojalla 24 vangeista ja vei ne rannassa odottavaan Hurme-laivaan. Laiva poikkesi matkalla Lappeenrantaan Pulkkaniemeen, missä vangitut saivat tuomionsa. Raportti vierittää siis syyn surullisista tapahtumista lappeenrantalaisten vastuulle.

Ennen teloitusta Pulkkaniemessä haettiin lapiot läheisestä Anttilan talosta. Tuomitut kaivoivat itselleen haudan, jonka partaalle heidät ammuttiin. Teloituspaikasta noin 500 metrin päässä olevassa Nikkisen talossa asunut Hilpi Ijäs on kertonut:

Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkan veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ollut kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanu mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta.


Hautamuistomerkkiä kunnostettiin useasti 1970-
luvulla. Tässä uutinen kunnostustöistä vuonna 1970.
(Saimaan Sanomat 28.5.1970). Nyt hautamuistomerkki
näyttää viettävän "ruususen unta".


Olga Kääpä on kertonut kuulleensa tapahtumien kulun edellä mainitulta Armas Forsmanilta. Tämä oli muistellut hautojen olleen jo valmiiksi kaivettuna. Teloitettavat otettiin laivsta kolme miestä kerrallaan. Forsmanin lisäksi hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi Väkevä-niminen mies ja joku kolmas. Forsman heittäytyi hulluksi repien tukkaansa ja vaatteitansa. Eräs ampujista, joka tunsi Forsmanin, pelasti hänet. Forsman vietiin laivan hyttiin ja lukittiin sinne. Kun kaikki oli ammuttu, haettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin: Katso nyt veljeshautaa. Forsmanin mukaan kaikki eivät olleet vielä kuolleet, mutta silti heidän päälleen luotiin multaa.

Vankien joukossa oli myös entinen kunnallislautakunnan esimies (vuosina 1907 – 1911), venäläisen sotaväen alikersantti Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli johtaa ammuttavat haudan partaalle. Hän joutui marsittamaan teloitettavat haudan partaalle kolmen miehen ryhmissä, kunnes tuli oma vuoro.  Pyymäki oli menettänyt rahavaikeuksien takia luottamustoimensa ja talonsa. Ehkä hän näki työväenaatteessa uuden mahdollisuuden. Pyymäki haettiin aamulla kotoansa klo seitsemän aikoihin ja ammuttiin jo saman päivän iltana Pulkkaniemessä. Häntä tuomittaessa joku esitti, että kunnalle tulee halvemmaksi jättää 11-lapsisen perheen isä henkiin. Tämä ei auttanut, vaan kuolematuomio annettiin. Pyymäki oli rukoillut vielä haudan partaalla vedoten suureen perheeseensä ja veisasi virttä, mutta turhaan. Sen sijaan Pyymäen kaksi kapinaan osallistunut poikaa säästi henkensä, mutta joutuivat Tammisaaren vankileirille.  

Hilpi Ijäksen muistelun mukaan teloitetut siunattiin joukkohautaan loppukesällä, mahdollisesti jo vuonna 1918. Paikalla oli runsaasti väkeä, etupäässä teloitettujen omaisia lapsineen. Myöhemmin kansanedustaja Jere Juutilainen osti hautapaikka-alueen ja paikalle pystytettiin muistokivi. Taipalsaaren seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan Pulkkanimessä surmattiin 29.4.1918 yhteensä 20 henkilöä. Muistokivessä on vain seitsemän nimeä.

Taipalsaaren kenttäoikeus jatkoi Röytyn majatalossa monille kohtalokasta työtään. Pulkkaniemen jälkeen teloituspaikkana käytettiin Heikkolankangasta. Teloitettujen koteihin levisi tieto ammutuista hitaasti. Epätietoisuuden jäytäessä muutamat lesket kävivät Pulkkaniemessä varmistamassa miehensä kuoleman. Haudan kaivaminen lopetettiin, kun mullan seasta nousi esiin tutut saappaat tai housut.

Taipalsaari 1918-kirjan lopussa on luettelo Pulkkaniemessä teloitetuista taipalsaarelaisista. Tämä voittaneiden kostonvimmasta kertova luettelo on kokonaisuudessaan seuraava:
nimi
Ammatti/
yhteiskunnallinen asema
kotikylä
Matti Puustinen
läksiäinen
Kattelussaari
Antti Rautio
mäkitupalainen
Johannes Heikkonen
koneenhoitaja
Kurenlahti
Evert Saikko
työmies
Pakkala
Anton Innanen
Kurenlahti
Mikko Nisonen
mäkitupalainen
Peltoi
Evert Pönniäinen
räätäli
Kirkonkylä
Toivo Kirvesniemi
koneenkäyttäjä
Kattelussaari
Antti Pyymäki
läksiäinen
Kurenniemi
Arvid Levänen
mäkitupalainen
Haikola
Iivari Kivistö
Talollisen poika
Levänen
Taavetti Kivistö
Karl Heino
mäkitupalainen
Peltoi
Vilho Hiltunen
läksiäinen
Haikola
Robert Lehtonen
talollisen poika
Kurenlahti
Antti Kutilainen
torpparin poika
Taipale
Väinö Väkevä
läksiäinen
Pakkala
Joonas Eteläpää
mäkitupalainen
Kurhila
Antti Kuhanen
Talollisen poika
Saikkola
Kalle Törrönen
läksiäinen
Kyläniemi

Seisoessani aurinkoisena kesäpäivänä Pulkkaniemen joukkohaudalla mietin sitä suurta kärsimysten vyöryä, tuskaa ja kauhua, joka kohtasi Taipalsaarta keväällä 1918. Sotasurmat-sivuston mukaan 111 taipalsaarelaista menehtyi sisällissodan seurauksena. Se on valtava määrä pienessä maaseutukunnassa.

tiistai 29. elokuuta 2017

"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske
Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.


Maria Litmanen
Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.


Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.


Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.